torstai 18. lokakuuta 2012

Ylivarovaisuus vie hengen - kyllästymisellä

Katja Ståhl kirjoitti taannoin Iltalehden kolumnissaan osuvasti lapsenkasvatuksesta. Olen pitkälti hänen kanssaan samaa mieltä. Meidän kanssa samalla hiekkalaatikolla käy eräs isä parivuotiaan poikansa kanssa. Poika sai jonkun pienen naarmun käteensä kesähelteillä. Isä sai ihan hirveän kohtauksen pikkunaarmusta (näin sen, ehkä puolisenttinen, joka ei edes vuotanut verta). Mitä tästä seurasi: lapsonen joutui (helteestä viis) leikkimään pari viikkoa lapaset kädessä ja isä kulki jälkikasvustaan koko ajan käsivaran päässä.

Ei saa sitä, ei saa tätä. Siinähän kaventuu sekä aikuisen että lapsen elämänpiiri, kun kaikki pitää kieltää. En sano, että lapsosta pitäisi kasvattaa pumpulissa, tai toisena ääripäänä antaa teloa itseään vapaasti. Mutta jos lapsi ei ikinä kolhi itseään leikeissä, ei tämä myöskään ikinä opi varomaan. Ja kun tulee pipi, on vanhemman tehtävä selittää, miksi kävi, niin kuin kävi ja olla paikalla lohduttamassa.

Sama juttu on lasten kautta harrastaminen. "Meidän Sara tanssii balettia, kun minä en päässyt aikoinaan oopperan balettikouluun." "Meidän Tinosta tulee NHL:n kovin hyökkääjä. Multa kun meni junnuna polvi..." Voisiko lapsi itse valita sen harrastuksensa (toki vanhempien opastuksella ja tuella)?



3 kommenttia:

  1. Joo, siis voi äly tota pumpulimeininkiä. Mulla kyllä on ne tietyt jutut, joissa olen varovainen lasten kanssa, mutta ei yksi kupsaus, naarmu tai lentäminen rähmälleen tee pahaa kenellekään.

    VastaaPoista
  2. Meillä saa jo nyt painella itsekseen tietyissä rajoissa (mm. kissan ruuat ja hiekkalaatikko kiellettyjä) pitkin kämppää. Ja yllättävän äkkiä tuo 7kk on oppinut seisomaan noustessa varomaan kun on pari kertaa pää johkin kolahtanut. Nyt se yksi isompi tulee ehkä kerta viikkoon vähän väsyneempänä, jos sitäkään.

    VastaaPoista

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!