Elossa

Pitää kai kuitata tännekin, että ollaan koko perhe elossa. Onkohan kukaan edes kaivannut?

Paljon on ollut ajatuksia, fiiliksiä ja aiheita, joista postata. Mutta. Pelkkä arjesta päivä kerrallaan selviytyminen on ollut aikamoinen urakka.

Oivan hoidonaloitus on mennyt hyvin. Poika on siellä oma hurmaava, aurinkoinen itsensä. Hoitajakin huokasi, että jos kaikki lapset olisivat yhtä helppoja, olisi hänen työnsä iisiä. On meillä ehtit käydä kääntymässä silmätulehdus ja enterorokkokin. Mutta lapsilla on kaikki hyvin. Erityisesti jaksan iloita maailman parhaasta hoitotädistä, jolla molemmat lapset saavat käydä. Reilun kymmenen minuutin matka kotoa hoitopaikkaan on iso kirsikka kakun päällä.

Ainon uhman kanssa olemme eläneet todella vaikeaa vaihetta. Koti on kuin sotatanner 24/7. Seuraavaksi lähdemme purkamaan tilannetta ulkopuolisen avulla. 

Oma töihinpaluuni ei ole mennytkään ihan niin putkeen. Tai no, töihin paluu kylläkin. Pari viikkoa olin pihalla kuin lumiukko. Tuntui, että ohi sujahti liian nopeaan meneviä junia, joihin olisi pitänyt hypätä kyytiin. Nyt, kun olen ollut töissä takaisin kaksi kuukautta, olen päässyt mukaan niihin juniin ja saanut taas otteen omasta työstäni. Rinnallani on aivan upeita ihmisiä lähimpinä kollegoina ja posketon huumori lentää. Viihdyn avokonttorissa ja työssäni, vaikka ehdinkin jälkimmäistä pohdiskella perhevapaani aikana.

Mutta kroppani on reagoinut töihinpaluuseen todella vahvasti. Ensin alkoi oireilla selkä, jota semitutkittiin. Samaten lonkka ja olkapää. Sitten jyrähdin työterveyslääkärille, että nyt on aika tutkia tarkemmin ja tunnustaa, että kahden vuoden aikana määrätyt yhdeksän tulehduskipulääkettä eivät vain toimi. Seurasi ultraääntä, röntgeniä ja magneettikuvausta. Tulossa on vielä hermoratojen sähkötutkimus. Tuloksena lähetteet kolmelle eri erikoislääkärille ja tiedossa kolme leikkausta. Tiivistettynä: Olkapäässä ja lonkassa on ahtaumat. Jälkimmäinen on pakko leikata, muutoin  edessä on hyvin pian tekonivelleikkaus. Ei kiitos, ei vielä alle nelikymppisenä. Lantio on vieläkin "rikki" raskaudesta ja synnytyksestä ja siellä on kroonistunut tulehdus, joka tekee istumisesta hammastenkiristelyä. Käsissäni on paha hermopinne, johon ei auta muu kuin puukko. Olen juossut tutkimuksissa ja viime perjantaina oli juhlapäivä: sain vihdoin nimen jopa kolmekymmentä vuotta vaivanneille asioille, mutta joihin kukaan ei ole aiemmin ollut halukas paneutumaan. Terveydenhuollon toiminnasta (tai lähinnä sen toimimattomuudesta) voisin kirjoittaa pidemminkin, mutta se olkoon oma tarinansa se.

En tiedä, mitä blogille tapahtuu. Haluaisin jatkaa kirjoittamista, koska sanottavaa olisi ja postausideoita olisi pää pullollaan. Mutta tämänkin tekstin kirjoittaminen on hyvin vaikeaa, kun peukalo ja sen kaksi viereistä sormea ovat lähes tunnottomat. Teen jatkuvasti kirotusvihreitä, kun sormet eivät pelaa. Itkettää, kun en saa enää edes lasten nappeja kiinni, juomapulloja auki ja saksien käyttö on yhtä tuskaa. Olen yrittänyt säästää käsiäni, että kykenisin olemaan töissä viimeistelemässä isoa projektia ennen kuin minut kärrätään leikkaussaliin.

Mutta kaikesta huolimatta olen säilyttänyt positiivisen perusvireen. Vihdoin minusta löytyi kuvissakin näkyviä vikoja, joille VOI tehdäkin jotakin. Mäsästä kropasta tulee ehompi, näin uskon.