Miksi valitsimme kestovaipat? Sen kysymyksen olen itse asiassa kuullut aika harvoin kolmen vuoden kestoilu-uramme aikana. Meille kestot ovat olleet ehkä isoin valinta koko lapsekkaan elämämme aikana. Vaikuttaahan kestoilu niin moneen muuhunkin asiaan. Ekologisuus on meillä se pääperuste käyttää kestoja, ja ei se rahallinen säästökään ihan pieni ole (etenkin, kun vaipatamme samoilla vaipoilla jo toista lasta ja ne menevät vielä myyntiinkin hänen lopettua niiden käutön). Olemme kertistelleet mökillä ja reissuissa ja todenneet joka ikinen kerta, "juu, ei ole meidän juttu". Kertikset haisevat nenäämme tosi oudoilta, kemikaalimäärä vauvan ihoa vasten hirvittää (etenkin se, ettei kertikset pala edes kokossa, oli järkytys) ja ne ainoat niskakakkaepisodit ja isot pissavuodot on koettu vain kertsit jalassa. Myös se, ettei autottomana perheenä tarvitse kantaa vaippapaketteja kaupasta kaikkien muiden ostosten ohella tuntuu hyvältä.
Se, mikä sopii meidän muksuille, ei välttämättä sovikaan naapurille. Samanpainoisetkin lapset voivat olla mitä tahansa puolen vuoden ja kahden vuoden väliltä. Myös ruumiinrakenne on iso juttu. Rimppakintulle sopivan aivan eri vaipat kuin tuhtireisisille. Meillä vaipat ovat toimineet älyttömän hyvin aina. Toki Ainon kohdalla sopivia imukombinaatioita sai hakea, kunnes löytyi isopissiselle tytölle sopiva. Ja toki vaippaa saa vaihtaa aika taajaan kuopuksenkin kanssa (eli kahden kolmen tunnin välein), mutta siinä samallahan se menee, kuin mikä muu kotihomma tahansa.
Jotta tästä postauksesta ei tulisi kilometrin mittainen, olen koonnut kestoilun perusteet alasivulle Opas Kestovaippaviidakkoon. Tutustu halutessasi.
Nyt keskityn niihin kestovaippa-aiheisiin uskomuksiin, joita yritän omien kokemusteni pohjalta vähän oikaista.
1. Kestovaipat haisevat
Usein olen kuullut sanottavan, että kestot haisevat. Minun mielestäni kertsit ovat ne, jotka haisevat. Kestot voivat haista, jos
a) taaperon vaipanvaihtoväli on liian pitkä. Kyllähän kaksivuotiaan yövaipasta tulee aikamoinen ammoniakkipölähdys, kun sen avaa, mutta käry haihtuu noin 10 minuutissa.
b) niitä säilytetään kylppärin lattialla, jossa on lattialämmitys
c) niitä ei ole keittopesty (vaippojen keittopesua varten ei tarvitse hankkia 20 litran kattilaa, vaan kestot pestään parin kuukauden välein 90 asteessa koneessa. Simple as that.) Poistaa hajuja tehokkaasti.
2. Kestojen pesuun ja täyttämiseen tuhrautuu aivan tolkuttomasti aikaa
Minä pyöritän yhdeksän kilon pesukonetta kerran päivässä. Kestojen kanssa pyörivät kaikki kuuttakymppiä kestävä eli vaatteet, pyyhkeet, lakanat, harsot, you name it. 60 astetta pitää huolen siitä, että tuotoksissa olevat bakteerit kokevat kyllä kaamean kuoleman. Esipesen vaipan sappisaippualla vain, jos siinä on kakkaa. Sitten kippaan vaipat Ikea-kassiin ja kiikutan ne kerran päivässä pesutupaan ja kolmea tuntia myöhemmin käyn ne ripustamassa kuivaushuoneeseen, josta haen ne seuraavana päivänä kotiin kasattaviksi. Täytän vaipat noin vartissa lasten katsellessa Pikku Kakkosta.
Pesemme samoilla pesuaineilla koko perheemme pyykit eli kestoille ei ole tarvinnut hankkia yhtäkään purkkia erillistä pesuainetta. Sappisaippua poistaa myös mamman paidalle pudonneen mustikan jälkeensä jättämän raidan yhtä hyvin kuin kakkarannut vaipoista. Siitä en luovu, vaikka kestoilutaipaleemme loppuukin kuopuksen oppiessa jossakin kurvissa kuivaksi.
3. Kestot kuivuvat liian hitaasti
Usein kuulee, että eikö noiden vaippojen kuivuminen vie tolkuttoman kauan ja siten vaadi tolkutonta vaippa-arsenaalia. Meidän kerrostalomme koneeton kuivaushuone kuivattaa vaipat sateisimpia syyskelejä lukuun ottamatta vuorokaudessa. Kotona ne kuivuvat hitaammin, mutta joskus tuomme ne kotiin kuivumaan ihan vain siksi, että kotimme saisi talvella vähän lisäkosteutta ilmankosteuden ollessa liian matala. Se on varsinkin Ainon pahimpina uhmapäivinä ihana mamman oma hetki, kun saa mennä ripustamaan pestyt vaipat narulle.
4. Kestot vuotavat
Toki kestot vuotavat, jos ne vaihdetaan yhtä harvoin kuin kertsit. Meillä hyvä vaipanvaihtoväli on kahdesta - kolmeen tuntia. Kestojen vaihtoväli on oletuksena lyhyempi kuin kestojen. Useampi vahinko meillä on sattunut satunnaisilla kertseilyillä kuin kestoilla. Kunhan pidän huolen siitä, vaipassa on tarpeeksi imuja. Ja etteivät imut ole vaipan reunasta reunaan, vaan vaipan saa U-kirjaimen muotoiseksi. Napakat jalantiet ovat kaiken a ja o. Jos vaippa näistä huolimatta vuotaa, kannattaa tsekata, onko PUL ehjä. Vaippa saattaa vuotaa myös, jos sisäpinta on tukossa. Tämän voit testata laittamalla vaipan hanan alle, ja valuttamalla vähän vettä vaipan sisäpinnan päälle. Jos neste jää helmeilemään vaipan pinnalle pitkäksi aikaa, eikä solahda siitä läpi, on vaippa tod.näk. tukossa. Sen saa avattua pesemällä sisäpinta Fairylla, hankaamalla lujasti ja huuhtelemalla niin kuumalla kuin mahdollista.
Meillä lapset ovat ihan eri mallisia ja kuopus on nyt yhdeksänkuisena lähes samoissa mitoissa kuin siskonsa puolitoistavuotiaana. Silti samat vaipat toimivat molemmilla yhtä hyvin, ne vain pitää kiinnittää lapsille vähän eri tavalla.
5. Kestoilu on liian työlästä useammalla kuin yhdellä lapsella
Kahden lapsen kestoilu on yhtä helppoa kuin yhdenkin. Kestotin kahta lasta puoli vuotta. Toki vaippapyykkiä kertyy tällöin enemmän, mutta kun pesukone laulaa joka tapauksessa lapsiperheen pyykeistä kerran päivässä, sama se, onko siellä yhden vai kahden lapsen vaipat. Osittain potalla käyvälle taaperolle riittää harvempikin vaipanvaihtoväli, mutta usein vaihdoin vaipat molemmille synkronisesti samaan aikaan. Kun Aino oppi päiväkuivaksi, isoin ilonaihe oli tämän virstanpylvään saavuttaminen, eikä se, että nyt koneessa pyörii vähemmän vaippoja.
6. Vaipasta tulee niin iso, että vauvan on vaikea liikkua, eivätkä vaatteetkaan sovi
Kestovaipassa oleva pylly on isompi kuin kertiksiä käyttävän. Se on fakta. Useimmat housut ja bodyt on mitoitettu kertsejä käyttäville lapsille, joten bodyjen jatkopalat ja joustavakankaiset housut ovat usein kätevämpiä kestovaippojen kanssa toimiessa. Itse olen suosinut esim. Nosh Organicsin bodyja, joissa on haaroissa tuplanepit ja bodyn käyttöikä on täten normaalia bodya pidempi. Noshin mitoitus on myös kestoja käyttävälle hyvä.
Meillä kestot eivät ole ikinä vaikuttaneet liikkumiseen. Tiedänpä kestopepun, joka alkoi kääntyä kolme- ja puolikuisena ja konttasi vähän reilun viiden kuukauden iässä.
7. Kestot maksavat maltaita
Vaipat ja imut voi ostaa uutena. Toki monet uudet (etenkin AIO:t) maksavat yli 20€ kappaleelta. Mutta jos vaippaa käyttää joka päivä, sillä vaipattaa kaksi lasta kahden vuoden ajan ja vaipan saa vielä jälleenmyytyäkin kymppiä isommalla summalla, ei alkuperäinen hinta kuulosta omaan korvaani pahalta. Itse suosittelen lämpimästi käytettyjä kestovaippoja. Monestakin syystä: ensinnäkin se on ekologinen teko. Toisekseen käytetyt vaipat ovat valmiiksi hyvässä imutehossa. Ja silloin tietenkin säästää rahaa. Vaipoista voi hyvin saada jälleenmyydessä jopa puolet hinnasta takaisin.
8. Kestoja ei voi käyttää öisin, koska ne vuotavat
Meillä yövaipatus on toiminut yhtä mallikkaasti kuin päivisinkin. Vaippana on toiminut tarkoitukseensa suunniteltu yövaippa buustattuna lisäimulla ja komeuden päällä on vielä PUL- tai villakuori. Ei falskaa edes 12 tunnin unilla. "Meillä on kotona oma Jennifer Lopez" tuppaamme vitsailla, kun taapero menee nukkumaan ison vaippapyllynsä kanssa. Ja ei, vaipat eivät ole vaikuttaneet lastemme uniin koskaan. Paksunkaan paketin kanssa ei heräillä öisin, vaan molemmat nukkua posottivat täysiä öitä seitsemänkuisista lähtien.
9. Kestoja ei voi käyttää päivähoidossa
Kestovaippojen käyttöä lapsen vaippoina ei ole tarvetta rajoittaa lapsen siirtyessä päivähoitoon. Avoin ja myönteinen keskustelu hoitohenkilökunnan kanssa ennen hoidon aloitusta hälventää molempien osapuolien ennakkokäsityksiä käytännön toteutumisesta tai väärinkäsityksistä vaippoja kohtaan. Kestovaippayhdistykseltä löytyy opas kestoiluun päivähoidossa.
Meillä oli Ainon kanssa tilanne, että hänen hoitajansa ei ollut koskaan käyttänyt kestoja ennen tyttäremme hoidon aloitusta. Hän suhtautui kuitenkin asiaan avoimin mielin. Pidimme hänelle puolen tunnin selostuksen, jossa kerroimme, miten vaippoja käytetään, huolletaan ja miten likaisten vaippojen kanssa toimitaan. Veimme hoitoon PUL-pussin, jonne hän kippasi likaiset vaipat sellaisenaan. Minä pesaisen kakkavaipat kotona ennen pesukoneeseen laittoa. Hoitaja koki kestot yhtä helpoiksi kuin kertsit. Peukutus siitä hänelle!
10. Kestot hautovat ihoa
Usein kestot (etenkin sisävaipat ja villahousut) ovat täysin luonnonmateriaaleja ja hengittäviä. Meidän kummallekaan lapselle kertsit eivät toimi kovin hyvin. Kemikaalit saavat peput punoittamaan jo lyhyelläkin käytöllä. Tätä ei ole kestoilla tullut ikinä. Ennemminkin kertseistä tullut vaippaihottuma on parannettu kestoilla. Joskus apuun on tarvittu silkkiliinaa tai villaimua, mutta viimeistään illalla tulipunaiselle iholle laitettu hoitoliina on saanut ihon aamuun mennessä täydelliseksi. Meillä kertsit ovat ainoat, jotka ovat aiheuttaneet ne kuuluisat selkäschaibat ja joiden takia on käyty muutama kerta turhaan vaipanvaihtohuoneessa luultuamme kertsin käryä kakaksi.
maanantai 28. heinäkuuta 2014
perjantai 25. heinäkuuta 2014
Mutsiuden muutos
Ainon aikaan olin varmaan tyypillinen esikoisen äiti. Stressasin kaikesta mahdollista ja mahdottomasta. Vaikka luulin, että olisin valmis äidiksi, vasta Ainon synnyttyä todella tajusin, että tästä lähin minun on joka ikisessä kurvissa, joka ikisessä päätöksessäni mietittävä jotakuta muuta kuin vain itseäni.
Etukäteen ajattelin, että
a) meillä täyskestoiltaisiin
b) täysimettäisin puolivuotiaaksi
c) meillä kannettaisiin lasta paljon
d) tekisin kaikki lastenruuat itse
e) meillä ulkoiltaisiin paljon
f) meillä ei nukutettaisi lasta
g) meillä lapset eivät syö makeaa
Osa noista on toteutunutkin. Meidän perhe on täyskestoilijaperhe enkä oikein osaa kuvitellakaan muuta tapaa. Meille kestoilu sopii ja on käynyt flaksi, että olemme löytäneet meille sopivat vaipat heti esikoisen aikaan. Vaikka kuopus on aivan eri mallinen ja -kokoinen kuin siskonsa, samat vaipat istuvat hänellekin kuin nakutettu.
Imetys... Se kirpaisee vähän vieläkin. Kaksi epäonnistunutta imetysstooria. No, caset menivät miten menivät, parhaani tein, enkä olisi voinut enempää. Sen sentään olen tajunnut, ja että en ole tästä syystä yhtään huonompi mutsi. Sen tajuaminen on mulle itselleni ollut iso askel.
Olisin mieluusti kantanut Ainoa enemmänkin, mutta sain ihanan välilevynpullistuman keväällä 2012, joten sen jälkeen Ainoa en kovin paljoa enää kantanut. Kunnes kuntoutin selkäni kovalla työllä ja nyt kantaminen taas sujuu. Kantaen-yrityksen Anu opasti minua Annan babyshowereissa, miten lapsen saa itse selkään. Nyt homma on hallussa ja tuosta noin vain saan eroahdistuksesta kärsivän Oivan selkääni.
Olen tehnyt kaikki lastenruuat itse. Kumpikaan mukeloista ei suostu syömään kaupan purkkiruokia, vaikka olemme kyllä yrittäneet. Toisaalta, teen 98% ruuista muutenkin itse (tai upea kokki Isämies tekee), joten tämä on luontainen valinta. Luomu on helppo valinta, samoin se, että lapset syövät myös mamman kasvispöperöitä (en suinkaan jaksa joka päivä kokata sekasyöjä-perheelle eri ruokaa kuin mitä itse syön).
Ja kyllä, meillä ulkoillaan parhaimpina/ pahimpina päivinä kolmesti. Kun lapset heräävät keskimäärin vähän yli viideltä, olemme hiekkalaatikon reunalla jo kahdeksalta. Paha juttu, kun leikkikaverit tulevat paikalle siinä vaiheessa, kun meidän on pakko alkaa valua kotia kohti aikaista lounasta ja päiväunia varten. Ja joo, meillä ei ole ikinä nukutettu lasta. Halit, suukot, ja hyvät yöunen toivotukset ja sinne jäävät molemmat sänkyihinsä.
Me olemme herkkunatseja. Aino ei saa kotona karkkia. Kylässäkin vain ikälukemia vastaavan määrän per visiitti. Karkkuja, piirakoita, pullia, keksejä ei kotona näy, ellei meille tule vieraita tai juhlistamme jotakin. Vieraisilla toki saa syödä.
Halkean ylpeydestä, kun kuuntelen verbaalisesti lahjakkaan lapseni kuvausta hoitopäivästä tai hänen leikkiessään mielikuvitusleikkejään. Miten noin pieni voikin olla noin viisas, muistava ja osaava? Kun katson pientä hymypoikaamme, voin vain ihmetellä, tuoko minun masussani kasvoi yhdeksän kuukautta. Tuo flirttaileva eroahdistuksesta kärsivä pieni mies. Olen äärimmäisen kiitollinen näistä kahdesta murusta, jotka minulle on suotu.
En ole maailman paras mutsi, mutta koen, ettei tämä mitään kisaa olekaan. Nautin äitiydestä, vaikka tunnustan, että rankkaa tämä on. Isomman uhmaikä yhdistettynä hampovaan eroahdistuksesta kärsivään pieneen laittaa äidin pinnan vähän kireälle. Kaiken avainsana on kuitenkin yksi asia: ennakointi. Kun ennakoin tilanteita, pääsee huomattavasti helpommalla, eikä se pinnakaan kiristy niin nopsaan, kun on osannut ennakoida tilanteita. Olen oppinut myös luovimaan ja keksimään lennossa vaihtoehtoisia toimintatapoja. Olen antanut oikeissa asioissa asioiden olla (esim. kodin siisteystaso voisi olla parempi, mutta mieluummin käytän ajan lasten kanssa leikkien kuin pölyhuiska kädessä).
Ja täytyy tunnustaa, että se mamman oma aika kuntoilun parissa on tehnyt minulle tosi hyvää. Olen saanut uutta virtaa jaksaa arjen pyöritystä. Se parituntinen, jonka olen kerran-pari viikossa kohottamassa kuntoani PT:n johdolla, tekee kaikille hyvää.
Minkä ohjeen antaisin esikoisen äideille tai sellaista vielä mahassa hautoville? Yritä nauttia isoista, pienistä hetkistä, paina ne takaraivoosi, koska ne eivät koskaan palaa. Ota paljon kuvia ja kirjoita asioita muistiin. Oli muistiinmerkitsemistapa päiväkirja, blogi, vauvakirja tai mikä tahansa, kirjoita muistiin. Univelka ja imetysdementia vievät ne vähäisetkin muistot, mitä ensimmäisten kuukausien aikana kovalevylle tallentuu. Etsi oma tapasi olla äiti. Vaikka se olisi erilainen kuin omalla äidilläsi, naapurin Maisalla tai telkkarissa kuvatuissa sarjoissa. Tee valintoja, jotka sinusta ja teistä perheenä tuntuvat hyviltä.
Vanhemmuus on mahtavaa. Mikään tai kukaan (mukaanlukien burnout, avioero ja narsisti ex-puolisona ja ex-pomona) ei ole koskaan opettanut minulle enempää itsestäni, rakkaudesta tai elämästä ja sen prioriteeteista kuin rakas jälkikasvuni.
Etukäteen ajattelin, että
a) meillä täyskestoiltaisiin
b) täysimettäisin puolivuotiaaksi
c) meillä kannettaisiin lasta paljon
d) tekisin kaikki lastenruuat itse
e) meillä ulkoiltaisiin paljon
f) meillä ei nukutettaisi lasta
g) meillä lapset eivät syö makeaa
Osa noista on toteutunutkin. Meidän perhe on täyskestoilijaperhe enkä oikein osaa kuvitellakaan muuta tapaa. Meille kestoilu sopii ja on käynyt flaksi, että olemme löytäneet meille sopivat vaipat heti esikoisen aikaan. Vaikka kuopus on aivan eri mallinen ja -kokoinen kuin siskonsa, samat vaipat istuvat hänellekin kuin nakutettu.
Imetys... Se kirpaisee vähän vieläkin. Kaksi epäonnistunutta imetysstooria. No, caset menivät miten menivät, parhaani tein, enkä olisi voinut enempää. Sen sentään olen tajunnut, ja että en ole tästä syystä yhtään huonompi mutsi. Sen tajuaminen on mulle itselleni ollut iso askel.
Olisin mieluusti kantanut Ainoa enemmänkin, mutta sain ihanan välilevynpullistuman keväällä 2012, joten sen jälkeen Ainoa en kovin paljoa enää kantanut. Kunnes kuntoutin selkäni kovalla työllä ja nyt kantaminen taas sujuu. Kantaen-yrityksen Anu opasti minua Annan babyshowereissa, miten lapsen saa itse selkään. Nyt homma on hallussa ja tuosta noin vain saan eroahdistuksesta kärsivän Oivan selkääni.
Olen tehnyt kaikki lastenruuat itse. Kumpikaan mukeloista ei suostu syömään kaupan purkkiruokia, vaikka olemme kyllä yrittäneet. Toisaalta, teen 98% ruuista muutenkin itse (tai upea kokki Isämies tekee), joten tämä on luontainen valinta. Luomu on helppo valinta, samoin se, että lapset syövät myös mamman kasvispöperöitä (en suinkaan jaksa joka päivä kokata sekasyöjä-perheelle eri ruokaa kuin mitä itse syön).
Ja kyllä, meillä ulkoillaan parhaimpina/ pahimpina päivinä kolmesti. Kun lapset heräävät keskimäärin vähän yli viideltä, olemme hiekkalaatikon reunalla jo kahdeksalta. Paha juttu, kun leikkikaverit tulevat paikalle siinä vaiheessa, kun meidän on pakko alkaa valua kotia kohti aikaista lounasta ja päiväunia varten. Ja joo, meillä ei ole ikinä nukutettu lasta. Halit, suukot, ja hyvät yöunen toivotukset ja sinne jäävät molemmat sänkyihinsä.
Me olemme herkkunatseja. Aino ei saa kotona karkkia. Kylässäkin vain ikälukemia vastaavan määrän per visiitti. Karkkuja, piirakoita, pullia, keksejä ei kotona näy, ellei meille tule vieraita tai juhlistamme jotakin. Vieraisilla toki saa syödä.
Halkean ylpeydestä, kun kuuntelen verbaalisesti lahjakkaan lapseni kuvausta hoitopäivästä tai hänen leikkiessään mielikuvitusleikkejään. Miten noin pieni voikin olla noin viisas, muistava ja osaava? Kun katson pientä hymypoikaamme, voin vain ihmetellä, tuoko minun masussani kasvoi yhdeksän kuukautta. Tuo flirttaileva eroahdistuksesta kärsivä pieni mies. Olen äärimmäisen kiitollinen näistä kahdesta murusta, jotka minulle on suotu.
En ole maailman paras mutsi, mutta koen, ettei tämä mitään kisaa olekaan. Nautin äitiydestä, vaikka tunnustan, että rankkaa tämä on. Isomman uhmaikä yhdistettynä hampovaan eroahdistuksesta kärsivään pieneen laittaa äidin pinnan vähän kireälle. Kaiken avainsana on kuitenkin yksi asia: ennakointi. Kun ennakoin tilanteita, pääsee huomattavasti helpommalla, eikä se pinnakaan kiristy niin nopsaan, kun on osannut ennakoida tilanteita. Olen oppinut myös luovimaan ja keksimään lennossa vaihtoehtoisia toimintatapoja. Olen antanut oikeissa asioissa asioiden olla (esim. kodin siisteystaso voisi olla parempi, mutta mieluummin käytän ajan lasten kanssa leikkien kuin pölyhuiska kädessä).
Ja täytyy tunnustaa, että se mamman oma aika kuntoilun parissa on tehnyt minulle tosi hyvää. Olen saanut uutta virtaa jaksaa arjen pyöritystä. Se parituntinen, jonka olen kerran-pari viikossa kohottamassa kuntoani PT:n johdolla, tekee kaikille hyvää.
Minkä ohjeen antaisin esikoisen äideille tai sellaista vielä mahassa hautoville? Yritä nauttia isoista, pienistä hetkistä, paina ne takaraivoosi, koska ne eivät koskaan palaa. Ota paljon kuvia ja kirjoita asioita muistiin. Oli muistiinmerkitsemistapa päiväkirja, blogi, vauvakirja tai mikä tahansa, kirjoita muistiin. Univelka ja imetysdementia vievät ne vähäisetkin muistot, mitä ensimmäisten kuukausien aikana kovalevylle tallentuu. Etsi oma tapasi olla äiti. Vaikka se olisi erilainen kuin omalla äidilläsi, naapurin Maisalla tai telkkarissa kuvatuissa sarjoissa. Tee valintoja, jotka sinusta ja teistä perheenä tuntuvat hyviltä.
Vanhemmuus on mahtavaa. Mikään tai kukaan (mukaanlukien burnout, avioero ja narsisti ex-puolisona ja ex-pomona) ei ole koskaan opettanut minulle enempää itsestäni, rakkaudesta tai elämästä ja sen prioriteeteista kuin rakas jälkikasvuni.
tiistai 22. heinäkuuta 2014
Kantaen hukassa?
Oletko siellä ruudun takana vielä vauva masussa ja kiinnostunut kantamisesta? Tai vauva rinnallasi, mietit kenties, mikä olisi paras kantoväline juuri teille? Tai arvotko mahdollisesti eri sidontojen valtaisassa viidakossa, etkä ota Youtube-videoista selvää, miten se liina pitikään sitoa? Tai tuntuuko siltä, että (hehkutettu) kantoväline ei toimikaan niin hyvin kuin mitä somen eri kanavissa on mahdollisesti on annettu ymmärtää?
Tapasin ihanan Anun (jolla on kantovälinohjaukseen ja -myyntiin keskittynyt Kantaen-niminen yritys) Annan babyshowereissa. Tunnustan. Olen aina ollut vähän vastakarvaan näitä kantovälineohjaajia kohtaan. Syynä ovat olleet omat syvässä olevat ennakkoluuloni. Että he kulkevat vain luonnonkuituisissa vaatteissa, omaavat rastat, manaavat lastenvaunut manan majoille ja joiden mielestä kantamattomuus johtaa vähintäänkin viiden vuoden maksettuun terapiaan. Jotka ovat niin syvällä kantamisessa, että lyövät kantamisen propagandaraamatulla kaikkia vastaantulijoita. Juu, tunnustan, hyvin kliseistä.
Mutta paikalla olikin helposti lähestyttävä, todella herttainen ja itsekin vaunut omistava (!!) kantovälineohjaaja, jolle kantaminen on sydämen asia, mutta sitä ei käytetä suinkaan lyömäaseena. Anu ei tuputa, tyrkytä tai painosta, vaan auttaa, jos on itse avoimin korvin ja mielin. Kantaminen ei siis ole hardcorea edes kaikille asiaan vihkiytyneillekään.
Olen liinojen kanssa pärjännyt tasan yhdellä sidonnalla. Pian lapsen kilojen kartuttua siirryinkin rakastamaani Tulaan. Itse tarvitsin tuohon kesäkuiseen päivään asti jonkun toisen aikuisen apua Oivan selkäänsaamiseksi. Kannan mielelläni molempia lapsiamme, mutta en ole yksin aiemmin saanut heitä Tulillamme (meillä on sekä vauva- että taaperokoko) yksin selkään. Kysyin Anulta, voisiko hän neuvoa minua. Ja Anuhan neuvoi. Hymyillen, selkeästi neuvoen. En tarvinnut kuin sen osaavan ihmisen rinnalle. Ja yhden kerran harjoittelua. Sen jälkeen olen saanut Oivan tuosta noin vain selkään. Samalla koin ison valaistumisen, aa, tuo on se syy, miksen ollut koskaan saanut meillä olevaa rengasliinaa toimimaan tarpeeksi hyvin. Olin asetellut ja kiristänyt sen aivan totaalisen väärin, ja siten sekä lapsillamme, että minulla oli sen kanssa epämukava olla.
Olen itse ihminen, joka oppii parhaiten itse tekemällä. Kun pääsen omin käsin kokeilemaan, aivoni rekisteröivät asiat paljon paremmin. Kukin oppii omalla tavallaan ja ISO hatunnosto niille, jotka pääsevät sinuiksi viisimetrisen liinan kanssa katsottuaan kerran sidonnan Youtubesta.
Minut kantoväline on monen monituista kertaa pelastanut arjen pyörityksessä. Meidän talossamme pesukone pyörii pesutuvassa. Kun Oivalla oli pahin eroahdistusaika käsillä, en olisi pystynyt tekemään päivän aikan yhtään mitään, jos olisi koko päivä pitänyt kantaa lähes kymppikiloista kahvakuulaa sylissä. Onpa Tulamme ollut kullan arvoinen mökkireissujen metsäretkillä, Berliinin kuhisevassa katuvilinässä tai lähimarketissa ostoksilla. Rakastan silti Scooter 3S-vaunujamme, mutta täytyy tunnustaa, että kantoväline on pelastanut monesta pulasta.
Siispä, jos tarvot kantovälineviidakossa, arvot eri sidontojen välillä, mietit, miten saisit kantovälineen tuntumaan paremmalta päällä, ole ihmeessä yhteydessä joko Anuun tai johonkin kantoliinayhdistyksen kantovälineohjaajista. Skeptikkokin suosittelee!
Tapasin ihanan Anun (jolla on kantovälinohjaukseen ja -myyntiin keskittynyt Kantaen-niminen yritys) Annan babyshowereissa. Tunnustan. Olen aina ollut vähän vastakarvaan näitä kantovälineohjaajia kohtaan. Syynä ovat olleet omat syvässä olevat ennakkoluuloni. Että he kulkevat vain luonnonkuituisissa vaatteissa, omaavat rastat, manaavat lastenvaunut manan majoille ja joiden mielestä kantamattomuus johtaa vähintäänkin viiden vuoden maksettuun terapiaan. Jotka ovat niin syvällä kantamisessa, että lyövät kantamisen propagandaraamatulla kaikkia vastaantulijoita. Juu, tunnustan, hyvin kliseistä.
Mutta paikalla olikin helposti lähestyttävä, todella herttainen ja itsekin vaunut omistava (!!) kantovälineohjaaja, jolle kantaminen on sydämen asia, mutta sitä ei käytetä suinkaan lyömäaseena. Anu ei tuputa, tyrkytä tai painosta, vaan auttaa, jos on itse avoimin korvin ja mielin. Kantaminen ei siis ole hardcorea edes kaikille asiaan vihkiytyneillekään.
Olen liinojen kanssa pärjännyt tasan yhdellä sidonnalla. Pian lapsen kilojen kartuttua siirryinkin rakastamaani Tulaan. Itse tarvitsin tuohon kesäkuiseen päivään asti jonkun toisen aikuisen apua Oivan selkäänsaamiseksi. Kannan mielelläni molempia lapsiamme, mutta en ole yksin aiemmin saanut heitä Tulillamme (meillä on sekä vauva- että taaperokoko) yksin selkään. Kysyin Anulta, voisiko hän neuvoa minua. Ja Anuhan neuvoi. Hymyillen, selkeästi neuvoen. En tarvinnut kuin sen osaavan ihmisen rinnalle. Ja yhden kerran harjoittelua. Sen jälkeen olen saanut Oivan tuosta noin vain selkään. Samalla koin ison valaistumisen, aa, tuo on se syy, miksen ollut koskaan saanut meillä olevaa rengasliinaa toimimaan tarpeeksi hyvin. Olin asetellut ja kiristänyt sen aivan totaalisen väärin, ja siten sekä lapsillamme, että minulla oli sen kanssa epämukava olla.
Olen itse ihminen, joka oppii parhaiten itse tekemällä. Kun pääsen omin käsin kokeilemaan, aivoni rekisteröivät asiat paljon paremmin. Kukin oppii omalla tavallaan ja ISO hatunnosto niille, jotka pääsevät sinuiksi viisimetrisen liinan kanssa katsottuaan kerran sidonnan Youtubesta.
Minut kantoväline on monen monituista kertaa pelastanut arjen pyörityksessä. Meidän talossamme pesukone pyörii pesutuvassa. Kun Oivalla oli pahin eroahdistusaika käsillä, en olisi pystynyt tekemään päivän aikan yhtään mitään, jos olisi koko päivä pitänyt kantaa lähes kymppikiloista kahvakuulaa sylissä. Onpa Tulamme ollut kullan arvoinen mökkireissujen metsäretkillä, Berliinin kuhisevassa katuvilinässä tai lähimarketissa ostoksilla. Rakastan silti Scooter 3S-vaunujamme, mutta täytyy tunnustaa, että kantoväline on pelastanut monesta pulasta.
Siispä, jos tarvot kantovälineviidakossa, arvot eri sidontojen välillä, mietit, miten saisit kantovälineen tuntumaan paremmalta päällä, ole ihmeessä yhteydessä joko Anuun tai johonkin kantoliinayhdistyksen kantovälineohjaajista. Skeptikkokin suosittelee!
torstai 17. heinäkuuta 2014
Valmista tuli!!!
Valmista tuli. No, muutama reuna- ja kulmalista vielä tarvitaan, mutta muutoin leikkimökki/ vierasmaja on valmis. Se vaati puolitoista viikkoa työaikaa lastenhoitajienkin (a.ka. mummi) ollessa paikalla. Eniten hommaa hidastutti rapsakat ukkoskuurot, jolloin ei ollut mitään asiaa raksalle, saati sitten kattohuopaa asentamaan.
Homma vaati pitkää pinnaa, ohjeiden tankkaamista useankin henkilön voimalla, muutama eiku ja orastava perheriita, vaillinaisten ohjeiden aiheuttamia ärräpäitä (ohjeet on tehty raksa-alan ammattilaiselle, palautetta lähtee!), kuusi rautakauppakäyntiä puuttuvien tarvikkeiden hakemiseksi, kaksi tapettua kyykärmestä, miljoona tapettua itikkaa ja paarmaa, vereslihalla olevat polvet ja tikkuja täynnä olevat sormet, komeita mustelmia pitkin kroppaa, yksi näyttävä katoltaputoaminen (josta Luojan kiitos selvittiin kolhiintuneella itsetunnolla ja mustelmilla), satoja ruuveja, pultteja ja nauloja, tekemisestä kipeytyneet lihakset ja ennen kaikkea: tekemisen ilo!
Isämies ja minä olemme molemmat konttorirottia ja tällainen puuhastelu tekee meille tosi hyvää. Mutta kun. Ensin pitää levittää mökin alle vaakaasuoraan tusina tonnia soraa, saada laatat ja lekaharkot vaateriin, viihdyttää lapsia, huolehtia, että tontin pienimmät saavat murkinansa ajallaan, alustaa mökkitie toisella tusinatonnilla kivituhkaa, pieniä kaksi leikkimökin alta kaadettua puuta kirveellä sekä siivota kaksi ulkovarastoa (jotka on viimeksi siivottu ennen kaksituhattaluvun alkua), rakennettu ja kyllästetty hiekkalaatikko SEKÄ ottaa huomioon se, että emme ole Isämiehen kanssa mitään raksa-alan ammattilaisia (vaikka takana onkin kaksi yhdessä rakennettua keittiötä), niin luvatun kahden päivän sijaan puolitoista viikkoa on pirun kova saavutus. Olen Isämiehestä ja itsestäni älyttömän ylpeä. Ja mummeille isosti kiitollinen lastenhoitoavusta. Olemme nyt rättipoikkipuhki. Teeriniemi hiljenee, huomenna työleirin väkeä hellivät Nokian Edenin aallot.
Teretulemas ystävät, nyt kelpaa jäädä yökylään Pihakartanoon!
Homma vaati pitkää pinnaa, ohjeiden tankkaamista useankin henkilön voimalla, muutama eiku ja orastava perheriita, vaillinaisten ohjeiden aiheuttamia ärräpäitä (ohjeet on tehty raksa-alan ammattilaiselle, palautetta lähtee!), kuusi rautakauppakäyntiä puuttuvien tarvikkeiden hakemiseksi, kaksi tapettua kyykärmestä, miljoona tapettua itikkaa ja paarmaa, vereslihalla olevat polvet ja tikkuja täynnä olevat sormet, komeita mustelmia pitkin kroppaa, yksi näyttävä katoltaputoaminen (josta Luojan kiitos selvittiin kolhiintuneella itsetunnolla ja mustelmilla), satoja ruuveja, pultteja ja nauloja, tekemisestä kipeytyneet lihakset ja ennen kaikkea: tekemisen ilo!
Isämies ja minä olemme molemmat konttorirottia ja tällainen puuhastelu tekee meille tosi hyvää. Mutta kun. Ensin pitää levittää mökin alle vaakaasuoraan tusina tonnia soraa, saada laatat ja lekaharkot vaateriin, viihdyttää lapsia, huolehtia, että tontin pienimmät saavat murkinansa ajallaan, alustaa mökkitie toisella tusinatonnilla kivituhkaa, pieniä kaksi leikkimökin alta kaadettua puuta kirveellä sekä siivota kaksi ulkovarastoa (jotka on viimeksi siivottu ennen kaksituhattaluvun alkua), rakennettu ja kyllästetty hiekkalaatikko SEKÄ ottaa huomioon se, että emme ole Isämiehen kanssa mitään raksa-alan ammattilaisia (vaikka takana onkin kaksi yhdessä rakennettua keittiötä), niin luvatun kahden päivän sijaan puolitoista viikkoa on pirun kova saavutus. Olen Isämiehestä ja itsestäni älyttömän ylpeä. Ja mummeille isosti kiitollinen lastenhoitoavusta. Olemme nyt rättipoikkipuhki. Teeriniemi hiljenee, huomenna työleirin väkeä hellivät Nokian Edenin aallot.
Teretulemas ystävät, nyt kelpaa jäädä yökylään Pihakartanoon!
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Mökki-ihminen
Ensimmäiset muistoni meidän mökiltämme, sukutilaltamme ovat yli kolmenkymmenen viiden vuoden takaa. Olin silloin parivuotias ja nauraa ilakoin pikkuruisessa puhallettavassa, pyöreässä uima-altaassa mummini istuessa teryleenimekossaan vieressäni. Mökki on koko meidän puolen suvun kesäparatiisi. Vaikka välillä saatiin vähän sumplia ja sovitella, että (äitini) neljä sisarusta mahtuivat joukkoon lastensa kanssa. Etenkin perheen räväkän luonteenlaadun joskus seinät pullistelivat vähän enemmänkin. Mutta samalla, kun otettiin tulisesti yhteen, myös rakastettiin ja sovittiin tulisesti. Yleensä joku lähti takaisin kaupunkiin siinä vaiheessa, kun joku toinen vasta aloitteli lomaansa. Mökille lähdettiin asenteella "kahdeksi päiväksi murkinaa, muu pitää saada Päijänteestä (tai kauppa-autosta)".
Itse muistan mökin aamuista elävinä hellan luukun kolahduksen. Se oli merkki, että Mimmu (äitini äiti, supermatriarkkamme) oli herännyt ja oli minun ja äidinkin aika kömpiä alakertaan. Siellä sitten joimme aamuteetä mummon kanssa aamuvarhaisella ja kaikkien muiden vielä nukkuessa painuimme verkkoja nostamaan. Yleensä rajutuulinen Päijänteen selkä oli aamuisin usein lähes peilityyni ja seuranamme olivat vain saalistamme vaanivat lokit. Kun kiipesimme takaisin rannasta mökille kalat perattuamme, olivat pitkäunisimmat vieläkin unten mailla.
Kasvikset saatiin mummin kasvipenkistä ja Päijänne soi anteliaasti antejaan. Joskus niin runsaasti, että kutsuimme naapurimökkien serkut ja pikkuserkut jakamaan savustuspöntön antia. Aina riitti seuraa ja leikinkin pitkin mökkitienoon metsiä ikätoverini Eemelin kanssa. Minä kun olin rämäpää poikatyttö ja nautin villeistä seikkailuleikeistä ikätoverin kanssa. Saimme aina kauppa-auton käyntiä varten kolikon, että saimme ostaa sen pienen jätskipuikon, joka piti heti nauttia maitolaiturin portailla kilpaa ennen kirmaamista uusiin seikkailuihin.
Äitini oli viisas, että piti minua vielä kouluiässäkin mökillä lähes koko kesäloman ajan. Tällöin minua paimensivat Mimmu ja vanhempi serkkuni, josta tuli noina kesinä varaäitini. Ilman mökkiä en osaisi kalastaa verkoilla, en olisi oppinut, miten savukalaan saadaan erityisen hyvä aromi, löytämään parhaita sienipaikkoja tai oppinut arvostamaan perinteitä ja sukua. Mökiltä kannettiin pakastimen täydeltä marjoja ja sieniä pitkän talven aikana nautittavaksi. En hätkähdä ötököitä, ulkohuussia tai kylmää juoksevaa vettä. En pätkivää sähköä, en puuliettä, en komerossa rapistelevia hiiriä.
Noina lapsuuden kesinä lähes aika aurinko killotti taivaalta. Niinä harvoina päivinä, kun satoi, pidettiin mökillämme aina lettukestit. Juoksimme serkusten kanssa kilpaa pihalla sateessa jonkun tädeistä toimiessa letunpaistajana. Ja sitten nautittiin pitkän kaavan mukaan. Ja lopuksi pelattiin aina Yatsya tai Unoa.
Mökki on minulle todella rakas paikka, vaikka viime kesinä olemmekin mökkeilleet Isämiehen puolen mökillä. Mökki symbolisoi minulle irtautumista arjesta, elämää luonnon ehdoilla, luonnosta nauttimista ja sen tutkimista. Toivon, että mökistä tulee lapsillemme yhtä rakas paikka kuin mitä mökki minulle on. Tullee vaihe, jolloin tenavamme jäisivät mieluummin kaupunkiin, kun lähtisivät (työleirille) mökille, mutta pyrimme istuttaman heihin luontoa ja mökkiä rakastavan luonteenlaadun. Vain aika näyttää, kuinka siinä onnistumme.
Itse muistan mökin aamuista elävinä hellan luukun kolahduksen. Se oli merkki, että Mimmu (äitini äiti, supermatriarkkamme) oli herännyt ja oli minun ja äidinkin aika kömpiä alakertaan. Siellä sitten joimme aamuteetä mummon kanssa aamuvarhaisella ja kaikkien muiden vielä nukkuessa painuimme verkkoja nostamaan. Yleensä rajutuulinen Päijänteen selkä oli aamuisin usein lähes peilityyni ja seuranamme olivat vain saalistamme vaanivat lokit. Kun kiipesimme takaisin rannasta mökille kalat perattuamme, olivat pitkäunisimmat vieläkin unten mailla.
Kasvikset saatiin mummin kasvipenkistä ja Päijänne soi anteliaasti antejaan. Joskus niin runsaasti, että kutsuimme naapurimökkien serkut ja pikkuserkut jakamaan savustuspöntön antia. Aina riitti seuraa ja leikinkin pitkin mökkitienoon metsiä ikätoverini Eemelin kanssa. Minä kun olin rämäpää poikatyttö ja nautin villeistä seikkailuleikeistä ikätoverin kanssa. Saimme aina kauppa-auton käyntiä varten kolikon, että saimme ostaa sen pienen jätskipuikon, joka piti heti nauttia maitolaiturin portailla kilpaa ennen kirmaamista uusiin seikkailuihin.
Äitini oli viisas, että piti minua vielä kouluiässäkin mökillä lähes koko kesäloman ajan. Tällöin minua paimensivat Mimmu ja vanhempi serkkuni, josta tuli noina kesinä varaäitini. Ilman mökkiä en osaisi kalastaa verkoilla, en olisi oppinut, miten savukalaan saadaan erityisen hyvä aromi, löytämään parhaita sienipaikkoja tai oppinut arvostamaan perinteitä ja sukua. Mökiltä kannettiin pakastimen täydeltä marjoja ja sieniä pitkän talven aikana nautittavaksi. En hätkähdä ötököitä, ulkohuussia tai kylmää juoksevaa vettä. En pätkivää sähköä, en puuliettä, en komerossa rapistelevia hiiriä.
Noina lapsuuden kesinä lähes aika aurinko killotti taivaalta. Niinä harvoina päivinä, kun satoi, pidettiin mökillämme aina lettukestit. Juoksimme serkusten kanssa kilpaa pihalla sateessa jonkun tädeistä toimiessa letunpaistajana. Ja sitten nautittiin pitkän kaavan mukaan. Ja lopuksi pelattiin aina Yatsya tai Unoa.
Mökki on minulle todella rakas paikka, vaikka viime kesinä olemmekin mökkeilleet Isämiehen puolen mökillä. Mökki symbolisoi minulle irtautumista arjesta, elämää luonnon ehdoilla, luonnosta nauttimista ja sen tutkimista. Toivon, että mökistä tulee lapsillemme yhtä rakas paikka kuin mitä mökki minulle on. Tullee vaihe, jolloin tenavamme jäisivät mieluummin kaupunkiin, kun lähtisivät (työleirille) mökille, mutta pyrimme istuttaman heihin luontoa ja mökkiä rakastavan luonteenlaadun. Vain aika näyttää, kuinka siinä onnistumme.
torstai 10. heinäkuuta 2014
Työleiri
Yhdistelmä kolmeakymppiä hipova lämpötila ja kaksi miehenkokoista sorakasaa siirrettävänä paikasta A paikkaan B, on haastava. Voin sanoa, että kaksikymmentä TONNIA kiveä painaa! Toissapäivänä tuhosimme toisen sorakasan. Tien pohjaksi ja auton kääntöpaikaksi. Ei ole kiva, jos mökkivieraiden autot uppoavat pehmeään nurmikkopeltoon. Ekan päivän jälkeen voi sanoa, että kroppa kiittää. Lihaksia kivisti ja pienellä pelonsekaisella fiiliksellä odotin tulevia päiviä. Seuraavaksi tuli vieläkin kuumempi ja tuulettomampi päivä. Ja edessä oli leikkimökki-vierasmajan perustusten teko. Jaksoimme juuri ja juuri Isämiehen kanssa tuhota sorakasan. Tasoittaa sen ja sitten jo lähdettiin kutsumaan Nukkumasaa. En muista, milloin plisin ollut fyysisesti noin puhki. Iltaisin rullailin uusimman ystäväni, pilatesrullan päällä ja venyttelin saunan jälkeen, niin pääsin aamulla ylös sängystäkin. Mutta huikeata, että kremppa kroppani on kestänyt nämä ponnistukset, eikä ole kipuillut pahemmin.
Päivät ovat venyneet pitkiksi, tarkoittaen kuutta-kahdeksaa tuntia lapion varressa. Luojan kiitos paikalla on ollut anoppi jälkikasvua kaitsemassa. Muutoin hommista ei olisi tullut kertakaikkisen mitään. Tuli ruokapöydässä mieleen raskausaika, jolloin olisin voinut syödä koko ajan. Jos lapiohommat kuluttivat +1500 lisäkilokaloria, ei ihme, että nälkää piisasi.
Kaksi konttorirottaa, Isämies ja minä, jääräpäitä molemmat, olemme nauttineet fyysisestä urakoinnista. Joka on kaukana siitä arjesta, mihin elo-syyskuussa palaamme. Väärinkäsityksiltä ja tuiskahduksiltakaan ei ole väsyneinä vältytty. Insinöörin on joskus vaikea uskoa humanistin laskelmia tai oivalluksia. Mutta täytyy sanoa, että Isämies on mahtava työkumppani. Viimeiseen asti pinnistävä, huolellinen ja innostunut. On hienoa nähdä omien kättensä jälki niin konkreettisesti kuin nyt rakennustyömaalla. Palaan leikkimökkiprojektiin vielä erillisen, kuvallisen vaihe vaiheelta-postauksen muodossa.
Mutta kuten Isämiehen serkkutyttö on mökkiämme kuvaillut, työleiriltä tämä on tuntunutkin. Onneksi hyvällä tavalla.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2014
On sääntöjä ja sääntöjä
Olen joissakin asioissa natsimaisen tarkka (mitä lapsiin tulee) ja joissakin asioissa taas annan löysää tilanteen sitä vaatissa. Asiat, joista olen tarkka, voidaan jakaa seuraavien otsikoiden alle: syöminen ja juominen, nukkuminen, pukeutuminen ja viihde.
Mielestäni lapset eivät tarvitse päivittäin mehua tai muitakaan sokeroituja juomia. Maito ruokajuomana, ja muutoin juodaan janojuomaksu vettä. Juhlissa tai kylässä lapset voivat juoda mehua, mutta arkena ei. Sama juttu on herkkujen kanssa. Meillä ei vielä tunneta karkkipäivää (eikä toivottavasti vielä pitkään aikaan tunnetakaan). Aino ei ymmärrä karkkien päälle, Luojan kiitos. Hän syö mieluummin rusinoita ja hedelmiä. Pääsiäisenä ja jouluna hän on saanut muutaman suklaakonvehdin. Kylässä, lomalla ja matkoilla saa keksiä, kakkua, jäätelöä tai karkkia, joten arkena niitäkään ei tipu. Lapsi ehtii kyllä kyllästää itsensä sokerilla myöhemminkin. Aika moni asia menee vielä läpi Ainon (vehnä)allergialla perustellen. Saa nähdä, kuinka kauan.
Kunnon ruokaa pitää syödä siivosti pöydässä istuen. Ruualla ei leikitä, tai muutoin joutuu pois pöydästä. Kaikkea pitää ainakin maistaa ja vasta sitten saa sanoa, ettei tykkää tarjolla olevasta murkinasta. Annos syödään loppuun itse ja lopuksi pyyhitään suu, kiitetään ja syödään ksylitolipastilli. Ja hampaat pestään synttärilahjaksi saadulla sähköhammasharjalla kaksi kertaa päivässä huolella.
Nukkumisesta meillä ei jousteta. Molempien lasten pitää olla sängyssä viimeistään klo 20. Tästä ei jousteta edes pyhinä. Meillä myös nukutaan päiväunet. Joskus isän selässä kantorepussa, joskus vaunuissa, joskus (laina-)autossa, joskus vierassängyssä. Useimmiten omassa sängyssä. Aino selvästikin vielä tarvitsee päiväunet. Niinä päivinä, joina hän ei ole päiväunia nukkunut, ovat jääneet tietoisesti harvoiksi. Ihan siksi, että ilta on noina päivinä yhtä tahtojen taistelutannerta ja yliväsynyt lapsi on järjestänyt varsinaisen hulabaloon ennen nukkumaanmenoaan. Meillä on myös ollut sääntönä, ettei lapsia nukuteta. Lapsia hellitään ennen nukkumaanmenoa, sylitellään, silitellään. Jutellaan isomman kanssa päivän tapahtumista, luetaan satu, lauletaan yölaulu. Sitten vielä suukkonen ja sinne jäävät, molemmat. Kumpikaan lapsistamme ei ole tarvinnut nukuttamista edes ihan pienenä vauvana.
Aino saa valita kahdesta illalla valitusta asukokonaisuudesta mieluisamman. Ulos puetaan sään mukaiset varusteet. Ilman päähinettä ei olla koskaan ulkona. Nykyään päässä on useimmiten lippis. Samoin viileällä säällä pidetään hanskat kädessä. Sama sääntö pätee kuin hoidossakin: Ainon odotetaan pukevan nyt itse ulkovaatteet ja kengät, kun hän on saavuttanut kolmen iän rajapyykin.
Lapset saavat katsoa telkkaria päivittäin, mutta vain Pikku Kakkosen ajan. Pädiä lapset saavat pelata vain hetken silloin tällöin. Se ei todellakaan ole mikään jokapäiväinen väline. Sen sijaan (lasten)musiikki soi meillä lähes tauotta, rakastavathan molemmat muksut musiikkia valtavasti.
Sitten on sääntöjä, joista joustetaan. Tänään voidaan piknikillä syödä vähän herkkuja, samaten lomalla. Mekko voidaan pukea talvellakin, mutta vain lämpimän talvihaalarin alle. Kaurapuuroon saa hillosilmän ja matkalla voidaan (pahoinvoinnin niin salliessa) katsoa muutama ylimääräinen jakso Muumeja.
Kuulostaa ehkä natsilta, mutta tämä toimii meidän huushollissa.
Nukkumisesta meillä ei jousteta. Molempien lasten pitää olla sängyssä viimeistään klo 20. Tästä ei jousteta edes pyhinä. Meillä myös nukutaan päiväunet. Joskus isän selässä kantorepussa, joskus vaunuissa, joskus (laina-)autossa, joskus vierassängyssä. Useimmiten omassa sängyssä. Aino selvästikin vielä tarvitsee päiväunet. Niinä päivinä, joina hän ei ole päiväunia nukkunut, ovat jääneet tietoisesti harvoiksi. Ihan siksi, että ilta on noina päivinä yhtä tahtojen taistelutannerta ja yliväsynyt lapsi on järjestänyt varsinaisen hulabaloon ennen nukkumaanmenoaan. Meillä on myös ollut sääntönä, ettei lapsia nukuteta. Lapsia hellitään ennen nukkumaanmenoa, sylitellään, silitellään. Jutellaan isomman kanssa päivän tapahtumista, luetaan satu, lauletaan yölaulu. Sitten vielä suukkonen ja sinne jäävät, molemmat. Kumpikaan lapsistamme ei ole tarvinnut nukuttamista edes ihan pienenä vauvana.
Aino saa valita kahdesta illalla valitusta asukokonaisuudesta mieluisamman. Ulos puetaan sään mukaiset varusteet. Ilman päähinettä ei olla koskaan ulkona. Nykyään päässä on useimmiten lippis. Samoin viileällä säällä pidetään hanskat kädessä. Sama sääntö pätee kuin hoidossakin: Ainon odotetaan pukevan nyt itse ulkovaatteet ja kengät, kun hän on saavuttanut kolmen iän rajapyykin.
Lapset saavat katsoa telkkaria päivittäin, mutta vain Pikku Kakkosen ajan. Pädiä lapset saavat pelata vain hetken silloin tällöin. Se ei todellakaan ole mikään jokapäiväinen väline. Sen sijaan (lasten)musiikki soi meillä lähes tauotta, rakastavathan molemmat muksut musiikkia valtavasti.
Sitten on sääntöjä, joista joustetaan. Tänään voidaan piknikillä syödä vähän herkkuja, samaten lomalla. Mekko voidaan pukea talvellakin, mutta vain lämpimän talvihaalarin alle. Kaurapuuroon saa hillosilmän ja matkalla voidaan (pahoinvoinnin niin salliessa) katsoa muutama ylimääräinen jakso Muumeja.
Kuulostaa ehkä natsilta, mutta tämä toimii meidän huushollissa.
torstai 3. heinäkuuta 2014
Oiva yhdeksänkuinen
Oiva on nyt saavuttanut yhdeksän kuukauden rajapyykin. Kävimme kahdeksankuisneuvolassa viikkoa ennen yhdeksänkuukautispäivää. Mitat kunnioitettavat 9610g ja 78cm. Aino oli suunnilleen samoissa mitoissa puolitoistavuotiaana.
"Touhukas, pitkä poika, harjoittelee konttaamista, nousee tukea vasten seisomaan." Oiva on liikkeellä koko ajan. Joko tapailee konttailua, ryömii hassulla uimisen näköisellä tyylillään, nousee pystyyn kaikkea mahdollista vasten ja osaa myös kauniisti niiaten laskeutua alas. Ihailen tuota keskivartalon lihastasapainoa. Ollapa itsellä yhtä vahva torso! Ohimoilla komeilleet muksahtelun aikaansaamat mustelmat ovat jo onneksi muisto vain. Istuminen ja taputtaminen on niin kivaa.
Oivan mielestä parasta on sisko. Nämä kaksi nauraa räkättävät ja kiljuvat kilpaa, Oiva kiirehtii siskonsa perään aina ja kaikkialle (myös siskon pottaseuraksi vessaan, jos vaikka pääsisi kaatamaan potan). Kaikki, mistä tulee ääni, on mahtavuutta. Mitä lujempi, sen parempi. Aikamoinen äänikone on tuo pieni mies itsekin. Päpättää, papattaa, karjuu, ärjähtelee, kiljahtelee. Taputtaa, nauraa, vääntelee naamaansa ja selvästi nauttii siitä, että saa muut nauramaan. Meidän pikku koomikon alku.
Vaipanvaihto on jotakin aivan kamalaa. Etenkin, kun vaipanvaihtaja pitää kiinni, eikä pääse karkaamaan kahdeksatta kertaa vaipanvaihdon aikana. Pukeminenkin on aivan kamalaa. On aikamoista pukea lähes kymmenkiloista lihaskimppua, joka ei halua tulla puetuksi ja pistää kaikin voimin vastaan. Poika viihtyisi kai mieluiten naturistina, jos saisi itse valita. Harmitus ilmaistaan ruttaamalla alahuuli niin komeasti kaksinkerroin, että draaman tajua tuntematon saattaisi ihmetellä. Sitten aukaistaan suu ja varmistetaan silmäkulmasta vilkaisemalla, että yleisö seuraa suusta pääsevää vihaista ja lujaäänistä väninää. Yhtä nopeasti suu vääntyy taas hymyasentoon (onneksi) ja onpa äitini nimennyt Oivan jo pojaksi, jolla "on suu naurua täynnä". Hurmaava hymypoika tuo pikkumies on. Paitsi väsyneenä ja hampovana, jolloin hänestä tulee 24/7 känisevä sylihiiri, jolle mikään ei kelpaa.
Hiekka on aivan parasta syötävää. Ruuista varmimmin uppoavat puurot ja leivät, kananmuna ja peruna. Oiva siirtyi syömään meidän kanssa samaa ruokaa pari viikkoa sitten. Ainon syntymän jälkeen kun olen kokannut kaikki suolattomina versioina joka tapauksessa, niin kaikki sopii Oivallekin. Suola lisätään tarvittaessa suoraan aikuisen omalle lautaselle. Oman ruokavalioni vuoksi käytän soija- ja kaurakermoja, joten niitäkin Oiva on saanut jo maistella, samaten soijajogurtti kuuluu jo ruokalistalle. Helpottaa kyllä elämää, kun ei sössöruokia tarvitse enää kokata erikseen. Sormiruoka on kivaa ja parasta on masun täytyttyä heittää kaikki pöydällä oleva lattialle.
Oiva nukkuu keskimäärin puoli kahdeksasta puoli kuuteen. Aika kivasti. Ilman yöheräämisiä siis. Välillä poitsu taitaa nähdä painajaista, kun huutaa niin hysteerisenä yöllä. Ruokaa hän ei ole kuukausiin kaivannut yöaikaan. Nyt vaivaavat ylös tulossa olevat hampaat. Oiva nukkuu edelleen pinniksessä olohuoneessa. Hän kuorsaa sen verran vahvasti, että mökillä nukkuessamme samassa huoneessa, joudun käyttämään korvatulppia. Isämiehen kesälomalla meidän projektinamme on siirtää Oiva nukkumaan siskonsa kanssa samaan huoneeseen. Päikkäreitä nukutaan keskimäärin kolmet. Yleensä puolen tunnin pikatirsoja. Pari kertaa viikossa yksi unipätkä on pidentynyt puoleentoista - kahteen tuntiin. Halleluja, edes hetki omaa aikaa päivisin!
Ymmärrys on kehittynyt valtavasti. Kun sanon, että "isi tulee kohta", alkaa pieni mies kiitää eteistä kohti. Kieltoja ymmärretään, mutta niiden jälkeen vain irvistetään ja jatketaan siitä, mihin homma jäi. Oiva vihaa myös sitä, että hallusta poistetaan esine, jonka on itse löytänyt. Kaukosäätimet, kännykät, you name it. Paperin repiminen kappaleiksi ja murusten tunkeminen suuhun on ah, niin ihanaa. Erityisesti Oiva hermostuu suun tyhjennyksistä siitäkin huolimatta, että suussa on joku esine, jota ei itse tahdo edes nielaista (esim. rätinpalanen). Hampaita pieni mies osaa narskuttaa korvia vihlovalla tavalla.
Silitellessäni iltaisin Oivan hiuksia mietin,
millainen hän mahtaa olla vuoden päästä.
Millainen siskonsa iässä kolmevuotiaana.
Millainen hän on kouluunlähtiessään?
Säilyykö sama huumorintaju hänen tavaramerkkinään.
Temperamenttisuus ja vahva tahto samaten.
Miltä hän näyttää viisitoistavuotiaana,
saanko vielä silloin silittää tuota silkkistä kullanväristä päätä.
Ottaa syliin, sanoa: mamman kulta.
Miten sinä kasvatatkaan minua,
kasvamme yhdessä.
"Touhukas, pitkä poika, harjoittelee konttaamista, nousee tukea vasten seisomaan." Oiva on liikkeellä koko ajan. Joko tapailee konttailua, ryömii hassulla uimisen näköisellä tyylillään, nousee pystyyn kaikkea mahdollista vasten ja osaa myös kauniisti niiaten laskeutua alas. Ihailen tuota keskivartalon lihastasapainoa. Ollapa itsellä yhtä vahva torso! Ohimoilla komeilleet muksahtelun aikaansaamat mustelmat ovat jo onneksi muisto vain. Istuminen ja taputtaminen on niin kivaa.
Oivan mielestä parasta on sisko. Nämä kaksi nauraa räkättävät ja kiljuvat kilpaa, Oiva kiirehtii siskonsa perään aina ja kaikkialle (myös siskon pottaseuraksi vessaan, jos vaikka pääsisi kaatamaan potan). Kaikki, mistä tulee ääni, on mahtavuutta. Mitä lujempi, sen parempi. Aikamoinen äänikone on tuo pieni mies itsekin. Päpättää, papattaa, karjuu, ärjähtelee, kiljahtelee. Taputtaa, nauraa, vääntelee naamaansa ja selvästi nauttii siitä, että saa muut nauramaan. Meidän pikku koomikon alku.
Vaipanvaihto on jotakin aivan kamalaa. Etenkin, kun vaipanvaihtaja pitää kiinni, eikä pääse karkaamaan kahdeksatta kertaa vaipanvaihdon aikana. Pukeminenkin on aivan kamalaa. On aikamoista pukea lähes kymmenkiloista lihaskimppua, joka ei halua tulla puetuksi ja pistää kaikin voimin vastaan. Poika viihtyisi kai mieluiten naturistina, jos saisi itse valita. Harmitus ilmaistaan ruttaamalla alahuuli niin komeasti kaksinkerroin, että draaman tajua tuntematon saattaisi ihmetellä. Sitten aukaistaan suu ja varmistetaan silmäkulmasta vilkaisemalla, että yleisö seuraa suusta pääsevää vihaista ja lujaäänistä väninää. Yhtä nopeasti suu vääntyy taas hymyasentoon (onneksi) ja onpa äitini nimennyt Oivan jo pojaksi, jolla "on suu naurua täynnä". Hurmaava hymypoika tuo pikkumies on. Paitsi väsyneenä ja hampovana, jolloin hänestä tulee 24/7 känisevä sylihiiri, jolle mikään ei kelpaa.
Hiekka on aivan parasta syötävää. Ruuista varmimmin uppoavat puurot ja leivät, kananmuna ja peruna. Oiva siirtyi syömään meidän kanssa samaa ruokaa pari viikkoa sitten. Ainon syntymän jälkeen kun olen kokannut kaikki suolattomina versioina joka tapauksessa, niin kaikki sopii Oivallekin. Suola lisätään tarvittaessa suoraan aikuisen omalle lautaselle. Oman ruokavalioni vuoksi käytän soija- ja kaurakermoja, joten niitäkin Oiva on saanut jo maistella, samaten soijajogurtti kuuluu jo ruokalistalle. Helpottaa kyllä elämää, kun ei sössöruokia tarvitse enää kokata erikseen. Sormiruoka on kivaa ja parasta on masun täytyttyä heittää kaikki pöydällä oleva lattialle.
Oiva nukkuu keskimäärin puoli kahdeksasta puoli kuuteen. Aika kivasti. Ilman yöheräämisiä siis. Välillä poitsu taitaa nähdä painajaista, kun huutaa niin hysteerisenä yöllä. Ruokaa hän ei ole kuukausiin kaivannut yöaikaan. Nyt vaivaavat ylös tulossa olevat hampaat. Oiva nukkuu edelleen pinniksessä olohuoneessa. Hän kuorsaa sen verran vahvasti, että mökillä nukkuessamme samassa huoneessa, joudun käyttämään korvatulppia. Isämiehen kesälomalla meidän projektinamme on siirtää Oiva nukkumaan siskonsa kanssa samaan huoneeseen. Päikkäreitä nukutaan keskimäärin kolmet. Yleensä puolen tunnin pikatirsoja. Pari kertaa viikossa yksi unipätkä on pidentynyt puoleentoista - kahteen tuntiin. Halleluja, edes hetki omaa aikaa päivisin!
Ymmärrys on kehittynyt valtavasti. Kun sanon, että "isi tulee kohta", alkaa pieni mies kiitää eteistä kohti. Kieltoja ymmärretään, mutta niiden jälkeen vain irvistetään ja jatketaan siitä, mihin homma jäi. Oiva vihaa myös sitä, että hallusta poistetaan esine, jonka on itse löytänyt. Kaukosäätimet, kännykät, you name it. Paperin repiminen kappaleiksi ja murusten tunkeminen suuhun on ah, niin ihanaa. Erityisesti Oiva hermostuu suun tyhjennyksistä siitäkin huolimatta, että suussa on joku esine, jota ei itse tahdo edes nielaista (esim. rätinpalanen). Hampaita pieni mies osaa narskuttaa korvia vihlovalla tavalla.
Silitellessäni iltaisin Oivan hiuksia mietin,
millainen hän mahtaa olla vuoden päästä.
Millainen siskonsa iässä kolmevuotiaana.
Millainen hän on kouluunlähtiessään?
Säilyykö sama huumorintaju hänen tavaramerkkinään.
Temperamenttisuus ja vahva tahto samaten.
Miltä hän näyttää viisitoistavuotiaana,
saanko vielä silloin silittää tuota silkkistä kullanväristä päätä.
Ottaa syliin, sanoa: mamman kulta.
Miten sinä kasvatatkaan minua,
kasvamme yhdessä.
Tunnisteet:
8kk,
9kk,
kasvaminen,
mitat,
vartalo,
vauva,
yhdeksänkuinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)