keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Äiti ikävöi


Pienet, ihanat asiat saavat minut pillittämään nykyisin poikkeuksetta. Äitiys on tehnyt sen, että kaikki tuntuu nyt jotenkin suuremmalta sydänalassa. Kun liikutun, liikutun oikeasti niin paljon, että vedenpitävä ripsari on ihan paikallaan. Kun riepoo, riepoo tyyliin muutan-pippurimaahan-enkä-tule-enää-ikinä-takaisin-lähden-nyt-tuosta-ovesta-älkää-ikinä-soitelko-perään.

Omituisin, ja samalla ihanin tunne on kuitenkin ikävä. Ikävä omaa lasta. Silloinkin, kun lapsi on ihan lähellä. Kuten viime viikonloppuna. Kävimme miehen kanssa kaksin kaupassa, kun tyttö oli anopin hoidossa mökillä. Oli tyttöä aivan tolkuton ikävä. Tänään menen käymään ihanan työkaverini luona, joka asuu tuossa lähellä. Vaikka tätä ihmistä onkin ihana tavata (monestakin syystä), luulen, että kipitän takaisin kotiin aika nopeasti. Ei sen takia, että epäilisin, ettei isi pärjää tyttärensä kanssa kahdestaan, vaan että pikku Rakasta on niin kovin, kovin ikävä.

Joskus kaipaan lasta myös tämän nukkuessa pitkään yöllä. Välillä tekisi mieli kiivetä sivuvaununa toimivaan pinnasänkyyn lapsen viereen, ja nukkua ihan lähellä, melkein iholla.

Vaikka milloinpa rakkautta on järjellä selitetty, ja miksi edes tarvitsisi. Tätähän se on, äitiys. Silloinkin kun ei jaksaisi, jaksaa kuitenkin. Ja vaikka kuinka haluaisi karata kesken päivän, ei ikimaailmassa pystyisi lähtemään tuon pienen luota. Joka päivä ihmettelen, mistä ihmeestä tuo pieni ihminen on tullut, ja miten kukaan ikinä on uskonut sen minun hoitooni.

Ja joka päivästä, kun saan lastani hoitaa ja ikävöidä, olen loputtoman kiitollinen.

torstai 20. lokakuuta 2011

Kierosilmäinen kannibaali

Sen, että tyttäremme on draamaprinsessa, olen tiennyt alusta saakka. Jos ruoka ei ole sillä punaisella minuutilla suussa, kun hänellä on nälkä, saa paheksuvia katseita ja korviavihlovaa mölinää.

Nyt, kun tyttö on jo kolme ja puoli kuukautta, alkaa hänestä paljastua uusia puolia. Meidän neiti on paljastunut kannibaaliksi. Kierosilmäiseksi sellaiseksi. Mikään tarkoitukseen suunniteltu hieno designpurulelu ei kelpaa, vaan neiti nappaa sormestani kiinni, tuijottaa sitä hartaasti silmät kierossa ja sitten vetää sen määrätietoisesti suuta kohti. Ensin lussutetaan, mutta sitten purraan oikein kunnolla. Melkein sattuu. Onhan se jotenkin söpöä, kun toinen jyystää hampaattomilla ikenillään sormea, mutta minun puolestani vauvamme voisi suunnata puruvoimansa siihen tarkoitukseen suunniteltuun leluun.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Työnä äitiys?

Luin Vau.fi:stä juttuja, joissa puhuttiin siitä, onko äiti ura-äiti vai kotiäiti. Eräs äiti sanoi, että "Tämä kotonaolo lasten kanssa on se mun juttu."

En ole koskaan ollut vauvakuumeinen. Ja olen ajatellut olla kotona vain määrällisen ajan. En ole kotiäiti-tyyppiä, joka leikkii lastensa kanssa ja leipoo pullaa siihen asti, kun nämä menevät kouluun. Se vaan ei ole mun juttu. Se on varmasti hyvä ratkaisu monille perheille, mutta en itse voisi kuvitellakaan olevani kotona siihen asti, kun Aino täyttää kolme vuotta. En vain osaa kuvitella. Ehkä sillä, että satun rakastamaan työtäni, omaan mahtavan pomon ja työkaverit, on jotakin tekemistä asian kanssa :-)

Itse menin päiväkotiin kolmen kuukauden iässä. Nyt ei tulisi mieleenkään laittaa Ainoa hoitoon. Ei todellakaan vielä. Mutta kun Suomessa on niin laadukas päivähoitojärjestelmä, joka pitää lapsen virikkeellisenä (virikkeellisempänä kuin minun kanssani kotona, uskallan väittää), niin miksi ihmeessä olisin kotona vuotta pidempään, jos en koe sitä omaksi jutukseni?

Toki ymmärrän, etten voi enää töihin palattuani painaa töissä ympäripyöreitä päiviä, kuten tähän asti on tullut välillä tehtyä. Mutta mielestäni se on vain hyvä asia. Äitiys on irrottanut minun täydellisyyden tavoittelusta ja suorittamisesta. Ehkä kykenen mammalomalta palattuani viemään nämä opit myös työelämään. Toivon niin.

Ihanata, ihanata ja lässynlässynlää

Olen innostunut lukemaan mammablogeja. Mitä realistisempi, (itse)ironisempi ja sanan säilää taitavammin käyttävä blogisti on kyseessä, sitä innokkaammin tekstejä luen. Olen törmännyt myös niihin blogeihin, jossa kaikki on ihanaa vaaleanpunaista hattaraa, kaikki on täydellistä, vauva ihmeellinen ja lässynlässynlää. Ei siinä mitään, että hehkuttaa äitiyden onnea. Itsekin olen välillä vähällä haljeta onnesta, kun katson tuota pientä.

Mutta rajansa kaikella. Kaikilla meillä on päiviä, kun joku asia (vaikka vain vauvaan liittymätön) ottaa päähän, unet ovat jääneet liian lyhyiksi tai muuten vaan laadultaan huonoiksi tai itsellä ja/ tai vauvalla on känkkäränkkäpäivä. Tämä pitää uskaltaa sanoa myös ääneen.

torstai 13. lokakuuta 2011

Ystävyydestä


Kahtiajako on helppoa, joko olet krapulalle immuuni bilehile, joka on Duracel-pupun kaltaisesti aina liikenteessä TAI elämäänsä kyllästynyt ja tylsä vaimo tai kotiäiti, joka kulkee isolla autollaan kauppakeskuksesta toiseen.

Minun ystäväni, meidän ystävämme entisestä elämästä ovat säilyneet, vaikka saimmekin lapsen. Ja yhteys niihin ystäviin, jotka ovat lapseutuneet ennen meitä ja vuosien saatossa yhteys on "väljähtynyt", on kasvanut uudestaan tiiviimmäksi. Tästä iloitsen erityisesti. Eniten kuitenkin ihmettelen sitä, että ystävyys muutamaan lapselliseen perheeseen on väljähtynyt. En tiedä miksi. Onko lapsiperhe-elämä niin kiireistä, ettei ehdi kuulumisia kysyä, etenkin, kun olemme samassa elämäntilanteessa?

Vaikka keskustelu varsin usein lapsettomien ystävienkin kanssa kääntyy lapsiin, lapsuuteen ja perheisiin, ei mikään tunnu muuttuneen radikaalisti. En usko, että vanhemmuus muuttaa ihmisten luonteenpiirteitä. Jos olit aiemmin kerskakuluttaja, tuskin ostat lapsellesikaan vaatteita kirpparilta. Tai päinvastoin. Vanhemmuus ja lapsen saaminen rajoittaa liikkumista ja poissulkee spontaanit pitkät illalliset viinien kera. Lapsi on korkeintaan hidaste, ei este.

Ajattelen vähän niin, että jos jotain ihmistä ei voisi vähempää kiinnostaa mun "vauva-kuulumiset" häntä ei myöskään mun elämä kiinnosta, koska siitähän se pääosin koostuu tällä hetkellä. Ja jos jotain ei kiinnosta niin fine, ei tarvitse pitää yhteyttä, niitäkin löytyy joita kiinnostaa. Onneksi. Toivoisin vielä löytäväni ystävän sellaisesta äidistä, jolla on samanikäinen lapsi kuin Aino. On mahtavaa kysellä kaikkea niiltä ystäviltä, joilla on vanhempi tenava kuin Aino, mutta jotenkin kaipaisin vertaistukea samanikäisen vauvan äidiltä.

Hurja biletys (ei tosin ole koskaan kuulunut vahvasti elämääni) on tällä erää ohitse, mutta koen elämäni olevan sisällöltään rikkaampaa kuin koskaan aiemmin. Ollakseni rehellinen; kaipaanhan minä niitä hetkiä, kun olin nopea(mpi) lähtijä, sain nukkua täysiä öitä ja sain parantaa maailmaa ystävien kanssa pitkälti aamuyöhön tai tanssia varpaani mustiksi. Rakastan kuitenkiä Ainoa ja hänen tuomiaan muutoksia elämässäni täysiä yöunia tai sunnuntaibrunsseja enemmän, ja jos se jonkun mielestä on käsittämätöntä tai elämän hukkaan heittämistä, niin voin vain sääliä.



Imetyksestä, taas kerran

Johan rohvessori Erkki Savilahden kirjoitus (Korvike samanveroinen rintamaidon kanssa) sai keskustelupalstat täyteen. Tutkimuksia on suuntaan ja toiseen, mutta yhdestä asiasta olen Savilahden kanssa samaa mieltä: henkisesti ja fyysisesti hyvinvoiva äiti tarjoaa kokonaisvaltaisesti satavarmasti parempaa hoitoa kuin itkien imettävä. Imettämisellä ei ole mitään tekemistä hyvän äitiyden kanssa. Ja korvikkeellakin kasvaa fiksuja ja filmaattisia lapsia.

Silmän ympyriäisinä luin tämän päivän Hesaria, jossa oltiin taas tehty "laatujournalismia" ja kysytty äideiltä mielipidettä korvikkeista. Yksi sanoi, että "Ajattelin jopa, että lapsi alkaa vihata minua, kun ei saa minun tuottamaani maitoa." Hei haloo, ei se 4,5 kk vauva ymmärrä, mistä se ruoka tulee. Pääasia, että masu tulee täyteen!!

Mielestäni asiassa on kaksi pointtia:

1. Ne, jotka voivat imettää ja maitoa tulee, imettävät.

2. Ne joilla maitoa syystä tai toisesta ei tule, joilla imetys ei jostain muusta syystä onnistu tai joiden vauvat eivät yksinkertaisesti tissiä huoli, syöttävät korviketta.

Sinänsä sanana korvike on aivan kamala. Se on syyllistävä sana niille, joilla imetys ei syystä tai toisesta onnistu. Tämä on korvike sille "aidolle". Etenkin tässä yhteiskunnassa, jossa imetys on kaiken autuaaksitekevä asia, niin ei pitäisi syyllistää niitä äitejä, jotka syystä tai toisesta käyttävät vastiktta.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Jutella vai ei?


Sosiaalisena ihmisenä minä olen sujuvasti jutustellut säästä, bussien aikatauluissa pysymisestä, pysäkkien siivottomuudesta aina niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa. Joskus vasta jälkikäteen mietin, mitä meninkään päästämään suustani ja mitä juttutoveri mahtaa kaltaisestani moottoriturvasta ajatella. Vauvasmalltalk on vaikeampaa.

Yleensä muiden samanikäisten vauvojen äitien kanssa käymäni keskustelut koskevat usein ikää ja sukupuolta. Minkä ikäinen, minkä niminen? Bussissa olisi hyvä tilaisuus jutella. No vielä mitä, eräs päivä aiemmin bussiin noussut äiti oli vaunuineen poikittain välikössä ja valitti suureen ääneen kännykkäkaverilleen, kuinka HÄN joutuu väistämään, kun joku toinenkin TUNKEE kyytiin. Ja loppumatkan sain tulikivenkatkuisia vilkaisuja. Bussimatkan aikana kun voisi jutella vaikka tutin käytöstä, vauvanvaatteista, kestovaipoista, rattaista, luonteesta, vatsavaivoista, vauvaharrastuksista tai vauvakerhojen tarjonnasta.

Mutta usein, vaikka oltaisiin samassa elämäntilanteessa, ei toinen vaunuttelija puhua pukahda. Ja juu, voisinhan itsekin avata suuni, mutta jos toinen vain ihastelee bussin kattoa ja lamppuja selkä minuun päin, en kovin innokkaasti ole avaamassa keskustelua.

tiistai 4. lokakuuta 2011

3 kk täynnä


Ainon nuha onneksi meni ohi. Sen sijaan Aino sai viime perjantaisista 3 kk rokotuksista känkkäränkän ja lämpöä. Onneksi ei noussut sen korkeammalle kuin 37,5 ja sekin laski supoilla. Viikonloppu meni itkeskellessä. Oli tosi kurja katsoa, kun toisella oli paha olla.

Neuvolasta saimme hyviä kuulumisia, Aino on yli tuplannut syntymäpainonsa ja painaa nyt 5240 g ja pituutta löytyy 57 cm. Ei siis todellakaan mikään pikkuvauva enää. Kun neitiä kanniskelee vähänkään pidempään, saa hauiksetkin kaipaamaansa reeniä.

Ainon pienen syntymäkoon takia aloittelimme maistelemaan soseita viikonloppuna. Olin varautunut siihen, että Aino sylkee soseita päin näköä, päristelee ja marisee, että mitä kummaa se mamma työntää suuhun, mutta vielä mitä. Ainohan söi pari teelusikallista kuin vanha tekijä, ja tuntui vain haluavan lisää. En uskaltanut kuitenkaan antaa, ettei äkkiseltään tule vatsanpuruja.