lauantai 29. kesäkuuta 2013

Ei mennyt niin kuin Strömsössä

Tänään herätyskello kiekaisi 5:11 "Minä en en enää nuku". Ei muuta kuin aamiaisen laittoon, tänäkin aamuna, syntymäpäivien aattona. Minulla oli hieman heräämisvaikeuksia, mutta reippaasti aamiainen ilmestyi pöytään ja hävisi nälkäisiin suihin.

Olin jo aiemmin viikolla varannut kotiin kaikki leivontatarpeet. No, sitten alkoi sattumusten suma, ja nyt vain huokaisen, että loppu hyvin, kaikki hyvin.

Isämies painui tyttösen kanssa ulos, kun minä käärin hihani ja aloin leipomaan. Tapani mukaan, kokeillen taas uusia reseptejä, kahta erilaista suolaista piirakkaa ja raparperipiirakkaa. No, suolaisten piirakoiden teko meni hyvin siihen asti, kun tein piirakoiden päälle juusto-muna-kerma -seosta. Satsin viimeinen, kuudes muna oli mätä ja valitettavasti huomasin sen vasta kun muna oli valunut muiden joukkoon. No, ei muuta kuin koko satsi pois ja uuden tekoon. Onneksi kotoa löytyi aineksia.

Seuraavaksi pyöräytin raparperipiirakan, joka ulkomuoto ei todellakaan hivellyt esteettistä silmääni sen tultua uunista. Valittelin asiaa Isämiehelle ja hän sanoi piirakan olevan ihan syötävän näköinen. "Mutta kun se ei minulle riitä", marisin. Onneksi maistoin sitä. "En todellakaan tarjoa tätä piirakkaa huomenna vieraille", valitin, koska maku oli kaukana siitä, mitä haluan huomisille tulijoille tarjota. Ei muuta äkkiä googlettamaan uusia reseptejä (minulla kun ei ole niitä jalat alta vieviä -luottoreseptejä, vaan leivon yleensä fiilispohjalta ja aina tähän päivään asti joka kerta onnistuen).

Kauppareissun jälkeen Isämies armahti ja vei Ainon taas ulos, jotta voisin rauhassa ilman Neiti "saanko minä äiti auttaa sinua" apua leipoa uudestaan. No, valkosuklaa vaihtui lennossa leivontasuklaaksi, kun valkosuklaa kärvähti miedosta lämmöstä huolimatta mikron sulatusteholla. Modasin taas toistakin reseptiä, kuten pahana tapanani on. Mutta ei voi olla huono liike vaihtaa lakkahillo lemon curdiin, eihän? No, lopputulos nähdään vasta huomenna.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun täytin astianpesukonetta, neiti omatoiminen kävi meikkipussillani ja näytti lähinnä intiaanin ja murjaaniin sekoitukselta tullessani olohuoneen puolelle. Hymy karehti väistämättä suupielissäni. Hän oli onnistunut löytämään huulipunani sekä vedenkestävän ripsarini ja oli testannut niitä sekä käsiinsä, kasvoihinsa että paitaansa. No, kyllähän iho puhtaaksi lähti ja nyt jännään, toimiko tahranpoisto eli lähteekö herttainen Minni-paita puhtaaksi pesukoneessa.

Aloin jo odottaa iltaa kuudelta. Kun siivoaa kolmatta kertaa jotakin paikkaa siksi, että kotona on kaksivuotias, saa se hippasen huokaisemaan. Kun lopulta ilta tuli ja Ainon aika unten maille, minä tilasin Isämieheltä holittoman siiderin ja pikkupussin sipsejä linnoittauduttuani itse sohvalle uutta väriä varpaankynsissäni ihaillen. Pettymykseni oli suuren suuri, kun suuri lempparini, lauantai-illan brittidekkari ei tullutkaan, vaan tilalla näytettiin Persujen puoluekokousta. Päivän pohjanoteeraus, anna mun kaikki kestää.

Että sellainen synttäreiden aattopäivä täällä. Pidän kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että huomenna asiat menisivät edes vähän paremmin putkeen. Perästä seuraa, etenkin, jos reseptit osoittautuvat hyviksi. Kaikki kun on tehty gluteenittomiksi, jotta päivänsankari saa itse maistaa kaikkea.

Mitä tänään opin?

  1. Kun leivot, älä testaa uusia reseptejä juhlaa edeltävänä päivänä tai varaa ainakin vara-ainekset kotiin.
  2. Riko munat yksi kerrallaan lasiin ja vasta sitten taikinan sekaan.
  3. Älä jätä meikkejä kaksiveen saataville. Missään tilanteessa.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Meidän neiti kaksivee

Sunnuntaina tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun meidän tulollaan yllättänyt neitokainen syntyi. Kuinka pitkä aika siitä tuntuukaan olevan? Joitakin asioita pitää palauttaa mieleen blogin alkuaikojen tai valokuvien kautta, koska siltä ajalta muistikuvat ovat niin kovin hataria. Niin paljon on tapahtunut, niin paljon olen oppinut itsestäni ja äitiydestä, elämästäkin. Niin paljon on saanut opetella, ihmetellä ja miettiä, mikä on meidän perheelle paras ratkaisu. Kuluneeseen vuoteen on taas mahtunut käsittämättömän paljon kaikkea uutta ja huimaa.

Tänään kuitenkin kirjoitan postauksen siitä, millainen on meidän neiti kaksivee.

Kuten postauksessa Horroria yöllä kirjoitin, alkavat meidän aamut nykyisin todella aikaisin, jopa neljän aikaan. Mitä toisaalta voi odottaa, kun kaksi aamuvirkkua ihmistä saa lapsen? No, toivoisin silti, että aamut alkaisivat tuntia-kahta myöhemmin, niin päivä alkaisi paremmin meillä kaikilla. Mutta ei, usein jo kukonlaulun aikaan pinnasängystä kuuluu: "minä en enää nuku", ja sitten ollaan koko porukka (Myttystä lukuun ottamatta) hereillä koko perhe. Usein Isämies on se, joka nousee Ainon kanssa ylös ja minä saan muutaman hetken armoa herätäkseni kunnolla ennen ylösnousua. Usein Isämies sanoo Ainolle, ettei saa meluta, äiti nukkuu vielä. Tähän neitokainen: "shhh, äiti nukkuu". Sitten kajautetaan koko pienten keuhkojen voimalla: "ÄITI NUKKUU". Sitten kuuluu pienten jalkojen tepsutus laminaatilla, makuuhuoneen ovi avautuu narahtaen ja taapero ryntää sängyn viereen naama virneessä "äiti, minä heräsin". Eihän tuolle hymyilevällä taaperolle voi muuta kuin hymyillä takaisin, vaikka kuinka väsyttäisi.

Sinänsä olen onnellinen siitä, miten hyvin lapsi nukkuu yöt. Pari kertaa viikossa pitää käydä auttamassa lattialle pudonnut uniharso takaisin käteen tai lohduttamassa painajaisten jälkeen, mutta muuten Aino nukkuu illasta aamuun keskeytyksettä.

Kaikkea pitää kokeilla. Ainakin kerran, yleensä tieten tahtoen niin, että lapsi tietää asian olevan kielletty. Silloin irvistetään ensin, sitten katsahdetaan vanhempiin ja sitten tehdään se kielletty juttu, vaikka sadanteen kertaan. Kaikkia nappuloita pitää päästä painamaan (meillä draamakohtaus saadaan aikaiseksi jo siitä, jos hissi on pohjakerroksessa, eikä hissin tilausnappiin sytykään punaista valoa sitä painettaessa).  Kaikki sulkinaiset ovet pitää aukaista, oli kyse laatikosta tai sisäovista. Ja jos kieltää, vastaukseksi saa mutruiset kulmakarvat ja suppusuusta kajahtavan "tuhma äiti".

Aino "uppaa", "juokkee" ja "pyörii" koko ajan. Motorisesti Aino ei ole koskaan ollut mitenkään erityisemmin lahjakas. Olkoonpa syynä myöhään kävelemään oppiminen tai mikä tahansa, ehtii sitä myöhemminkin. Sen sijaan hän avaa näpsäkästi "Haakkainen paattillin" eli Herra Hakkaraisen ksylitolipastillirasian tai äidin käsirasvatuubin. Onpa ehtiessään ehtinyt maistaa yrttistä jalkavoidettakin ja levittää naamaan hammastahnaa. Toisen vanhemman pitäisi koko ajan vahtia, mitä Aino tekee. Tuolla taaperolla ei ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai tahtoa istua hetken vertaa paikallaan. Yrittipä hän mökkireissulla sukeltaa veneestä Päijänteeseen ja toisella kertaa heitettiin talviturkki rantaveteen mökkilaiturilta pompatessa (vaatteet päällä).

Aino on selkeästi tyttö. Aina, kun päälle laitetaan mekko, pitää päästä peilaamaan itseään kuvastimesta. Joka aamu hoitoon lähtiessä pitää tarkistaa, että miltä hän näyttää ja ilmeisen tyytyväisenä näkemäänsä hän tuumaa "valmis" ja tulee halaamaan ja suukottamaan minua hyvästiksi. Kampaa ja harjaa hän käyttää omatoimisesti. Hammasharjailu sujuu joka toisella kerralla omatoimisesti, joka toisella kerralla pelleillään.

Mustasukkaisuus on alkanut meillä nostaa päätään. Jos me halaamme Isämiehen kanssa tai suukottelemme, pitää Ainon saada samaa. Saa nähdä, miten hän reagoi pikkuveikan tuloon. Vähän arvelen, että hän on sitä sorttia isosisko, joka heti vanhemman silmän välttäessä mojauttaa pikkuveikkaa. Se jää nähtäväksi.

Aino sanoo usein "ujostuttaa" tutuissakin tilanteissa. Kun hän on hetken saanut makustella ihmisiä ja tilannetta Isämiehen tai äidin sylistä käsin, lämpenee hän nopeasti. Sitten hän ryntääkin jo leikkimään, katselemaan uusia juttuja ja tekemään tuttavuutta. Eräällä iltakävelyllä hän alkoi kovasti selittää jotakin löytämästään kepistä tuiki tuntemattomalle naisihmiselle. Onneksi täti oli juttutuulella ja Aino selvästi ihastui saadessaan uuden juttukaverin, eikä olisi millään malttanut lähteä iltapuurolle.

Tyttö ei välitä juurikaan saamistaan nukeista. Ne makaavat suurimman osan ajasta koskemattomina Ainon huoneessa. Minut on yllättänyt Ainon innostus, vai pitäisikö sanoa intohimo peltisiä menopelejä kohtaan. Bussiin noustaan innolla, ja kun bussin ikkunasta näkyy ratikka, sitä pitää hokea pitkään ratikan jo aikapäiviä sitten ohitettua bussin. Myös "rokka-auto", "nosturi", "kaivuri" ja "pyörä" ovat Ainon mielestä mahtavuuksia. Lieneekö tullut tässä äitiinsä, jota myös lapsena kiinnnosti enemmän leikit poikien autoilla kuin nukkien kanssa touhuaminen. Samoin häntä kiinnostavat kaikki koirat, linnut, ötökät ja oravat.

Olen jo monen monituista kertaa todennut, että Aino on vahvatahtoinen ja haastava uhmailija. Lähempänä olisi ehkä kuitenkin sana herkkä. Aino on herkkä turhautumaan sekä suuttumaan, mutta herkästi myös nauraa ja iloitsee. Uhmaaminen on usein varsin uuvuttavaa meille molemmille. En osaa edes kuvitella, miten raivo hänen sisällään kiehuu niinä pahimman kiukun hetkinä, jolloin kaikki kosketus ja lohdutusyritykset ovat kuin kaataisi lisää polttoainetta liekkeihin. Pahimmat uhmaraivot ovat kestäneet pitkälti toista tuntia ja lopputuloksena on hikinen ja väsynyt lapsi, joka kaipaa syliin. Tällöin unohdan kaiken muun ja kelloa tai ympäröivää sekamelskaa katsomatta pidän lasta sylissä niin kauan kuin hän siinä tahtoo olla.

Jos Ainon motoriset taidot eivät ihan ole esimerkilliset, on hän kehittynyt varsinaiseksi sanasepoksi. Viikottain saamme ihmetellä Isämiehen kanssa lapsen muistia, uusia sanontoja, pitkiä, viiden-kuuden sanan lauseita ja vaikeita sanoja (esim. "krokotiili"). Hän myös osaa kertoa tuntemuksistaan "Ainoa surettaa/ väsyttää/ harmittaa". Elämää on helpottanut suunnattomasti, kun lapsi itse kertoo ajatuksistaan ja tuntemuksistaan, eikä tarvitse yrittää elekielestä tulkita, mitä hän yrittää sanoa. On mahtavaa, kun kommunikaatio toimii molempiin suuntiin. Aino osaa sanoa r- ja s-kirjaimet, mutta usein ne jäävät kuitenkin sanoista puuttumaan. Hän myös rakastaa kirjoja ja lukemista. Hän jaksaa yllättävänkin pitkään istua sylissä kuuntelemassa satua. Hän myös lukee kuvakirjoja itse. Sen sijaan tv:hen hän ei jaksa varttia pidempään keskittyä. Meillä katsotaankin yleensä Pikku Kakkosen alku ja sitten lähdetään nauttimaan ulkoilmasta. Hyvä niin.

Kengät menevät jo kätevästi itse laittaen omaan jalkaan. Mitä väliä sillä, että joka toisella kerralla vasen kenkä onkin oikeassa jalassa? Hän osaa myös hyvin riisua takin vetoketjun ja riisua sen. Kova hitti on myös sukkien poiskiskominen. Muutoin pukemisessa pitää vielä auttaa. Yleensä valitsemme aamuksi kaksi eri asukokonaisuutta, josta tyttö saa valita mieluisamman.

On huikeaa seurata kaksivuotiaan kehitystä ja kasvua persoonana aitiopaikalta. On hurjaa, miten Ainosta on selkeästi kehittymässä oman paikkansa ja tahtonsa tietävä neitokainen. Innolla odotan, millaiseksi hän varttuukaan vuosien saatossa. On mahtavaa, miten paljon olemme jo kokeneet yhdessä. Miten paljon hän on opettanut minulle. Kunpa osaisinkin tallentaa nämä kallisarvoiset muistot säilöön ja voisin palata näihin hetkiin mielessäni vielä vuosien kuluttua. Uskon, että meille tulee vielä paljon ikimuistoisia hetkiä. Mitä ikinä tapahtuukaan, olet minulle maailman rakkain, etkä ikinä kasva liian isoksi syliin rutistettavaksi.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Miten sä saat päiväsi kulumaan?

Tämä kysymys on esitetty minulle jo muutamaan otteeseen, kun olen kertonut, että olen loppuraskausajan sairaslomalla. En tiedä, luulevatko he minun olevan täysin petipotilaana. Tällöin olisikin varmasti haasteellista saada aika kulumaan. Minulle tämä sairasloma ei ole ongelma, vaikka aluksi sitä pelkäsinkin.

Olen pitkästä aikaa lukenut. Ihan oikeaita kirjoja, jotka Ainon syntymän jälkeen ovat saaneet valitettavasti vain pölyttyä kirjahyllyssä. Nyt on ollut ihanaa lukea keskeytyksettä, keskittyä lukemaansa. Yllättäen en olekaan tyhjentänyt digiboksia siellä katsomista odottavista leffoista. En itse asiassa pidä tv:tä laisinkaan päällä päiväsaikaan, kun mielestäni sieltä ei tule mitään katsomisen arvoista.

Olen, oman voinnin salliessa, tyhjentänyt kaappeja kaikenlaisesta ylimääräisestä tavarasta, ommellut nappeja ja lyhentänyt verhoja, siivonnut yksi kerrallaan keittiön pursuavat kaapit, kasannut UFF:lle aikamoisen vaatekasan, maalannut Ainon sängyn, suunnitellut tulevien päivien ruokalistaa, etsinyt ja löytänyt tuplavaunut netistä, käynyt työkavereiden ja ystävien kanssa lounaalla. Onpahan pyykin- ja astianpesukonekin laulaneet meillä päiväsaikaan, eikä pelkästään iltaisin, kuten töissäkäydessä onpakko. Olen myös testannut, mitä sohvalla ja/tai sängyssä koko päivän huilaaminen tekee supistuksille. Niitä on muutama vähemmän, mutta ei mitenkään sanottavasti vähempää kuin muutoin. Eli käytännössä katsoen olen tehnyt niitä rästissä olevia hommia, jotka ovat vain odottaneet tekijäänsä, ja joiden tekemiseen olin töiden jälkeen liian puhki. Nyt tuntuu kivalta, että suurin osa rästihommista on tehty, Phil & Tedsit odottavat pyöräkellarissa toista käyttäjäänsä, onpa imetyspuseroitakin jo hankittu. Kaikki on siis hyvällä mallilla.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Horroria yöllä

En tiedä, mikä vaihe meidän huushollissa on taas meneillään. Toivottavasti tämä(kin) on vain ohimenevä vaihe. Aino on sanonut pelkäävänsä. Muun muassa isoja koiria. Myös yksin nukkuminen on alkanut pelottaa ja öistä on tullut, no aikamoista horroria.

Illalla neidin vieressä pitäisi istua siihen asti, kun hän nukahtaa. Keskimäärin puolisen tuntia. Minä en haluaisi opettaa tyttöä tähän tapaan, kun tähänkin asti hän on nukahtanut nätisti omaan sänkyynsä itsekseen. Ja jos hän tottuu siihen, että aikuinen on vieressä, kun hän nukahtaa, eikä sama aikuinen ole yöllä herätessä vieressä, alkaa yöllä todennäköisesti huuto.

Kunhan tyttö nukahtaa, kaikki menee itse yöaikaan kohtuullisen hyvin. Keskimäärin joka kolmas yö tytön huoneessa pitää käydä. Hän on nähnyt pahaa unta tai uniharso on tipahtanut lattialle. Ei siinä mitään, nuo vielä jaksaisi.

MUTTA kun aamut alkavat meillä nykyisin keskimäärin neljän ja viiden välillä, alkaa se koetella pitkämielisen Isämiehenkin pinnan kestävyyttä. Kun olisi mahtavaa saada nukkua edes viiteen. Pakko alkaa taas itsekin mennä nukkumaan kahdeksalta, että jaksaa kukonpieremän aikaan nousta ylös. Meillä on käytössä pimennysverhot ja Ainon huoneessa palaa yöllä yölamppu. Iltarutiininit toistuvat samaan aikaan samalla tavalla joka ilta, olimme kotona tai esim. mökillä.

Nytpä pyydänkin teiltä vinkkejä, oi armaat lukijat.
1. Aino nukkuu edelleen pinniksessä, kun iso sänky pelottaa. Onko fiksumpaa antaa hänen jatkossakin nukkua pinniksessä (ja ostaa pikkuveikalle oma) ja antaa hänen siirtyä isoon sänkyyn vasta sitten, kun hän tahtoo nukkua siinä? (Iso sänky on nyt kaksi viikkoa ollut Ainon huoneessa paikoillaan pedattuna.) Pinnikseen hän mahtuisi kokonsa puolesta vielä vaikka vuoden. Vai onko liian julmaa joku hetki, kun hän on Isämiehen kanssa esim. ulkoilemassa, purkaa sänky pois ja jättää huoneeseen vain "isojen" sänky?

2. Mikä avuksi noihin horroraikaisiin herätyksiin? Päiväunet tyttö selvästi vielä tarvitsee, tai illoista tulee sellaisia, että silloin koetellaan kaikkia perheenjäseniä. Pitäisikö päiväunia yrittää lyhentää? Olemme jo myöhentäneet iltaisin nukkumaanmenoa puolella tunnilla, jopa kokonaisella tunnilla, mutta tuloksena on vain tämä. Joinakin harvinaisina aamuina tyttö saattaa posottaa jopa kuuteen asti (posauttaisimme niinä aamuina skumppapullon, jos voisimme, niin harvinaista herkkua ne meidän perheessämme ovat). Tällöin hän herää hyvällä tuulella ja kaikilla on aivan ihana aamu. Kun tyttö herää neljän maissa, kaikesta näkee, että unet ovat jääneet kesken. Hän on tavanomaistakin kärttyisämpi, valittaa väsymystään ja kaikki on ei.

Nyt kaipaan todella apua!

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Äitiydestä

Tämä teksti tuli vastaan erällä Naamakirjan kirppispalstalla, ja se tiivisti erinomaisesti omat ajatukseni äitiydestä:

"Olipa kerran eräs tavallinen äiti, joka oli hulluna lapsiinsa. Saman äidin samat lapset tekivät hänet säännöllisesti hulluksi.

Oli tavallinen äiti, joka uupui vauvansa itkuun. Äiti, joka silmäpussiensa laaksoista kirosi tehtyjä lapsiaan. Ja jonka silmissä kiilsivät syyllisyyden kuumat kyyneleet.

Oli tavallinen äiti, joka odotti eteisessä yöjuoksuilla huitelevaa humalaista teiniään. Kotiin tullessa komensi ja tuomitsi, vaikka sydän huokaisi syvään helpotuksesta.

Oli tavallinen äiti, joka teki tavanomaisia lihapullia. Ei luomua, ei läheltä, eikä erityisen hienolla rasvahappokoostumuksella. Ja aivan tavalliset mukulat söivät niitä suut suppuralla, ketsupilla koristellen.

Oli tavallinen äiti, joka kuuli moitetta äitiydestään sieltä täältä epävarmuuttaan ruokkimaan. Se sama äiti viilteli itse terävästi sanojensa piikeillä toisia tavallisia äitejä.

Oli tavallinen äiti, joka halusi toisinaan töihin ja sitten toinen, joka pysyi pitkään kotona. Kumpainenkin äitiydessään yhtä lailla vajaita ja täysiä.

Oli tavallinen äiti, jonka piti tarjota lapselleen turvaa, mutta olikin itse kahdesta turvattomampi. Vaan niin viisas, että haki itselleen apua, jottei veisi turvattomuuttaan sukupolvesta seuraavaan.

Oli tavallinen äiti, joka piinallisesti suoritti äitiyttään. Jokaisen täydellisesti hallitun osa-alueen myötä hän astui askeleen kauemmaksi tärkeimmästä.

Oli tavallinen äiti, joka tunsi pistoja sydämessään aina omalla ajallaan. Vaikka hyvin tiesi isän hoitavan lapsia yhtä tavallisen hienosti kuin itsekin.

Oli tavallinen äiti, joka päivän päätteeksi tulistui primitiiviseen raivoon. Huusi kurkku suorana pennuilleen, ettei täällä saa huutaa. Ja oli niin tavallisen surkea esimerkki lapsilleen.

Oli tavallinen äiti, joka katsoi lapsenlastaan oman lapsensa suloisessa sylissä. Joka kuin vahingossa lipsautteli tietävämpiä ohjeitaan, vaikka tunsi omansa osaavan paremmin.

Oli tavallinen äiti, joka niin kovin kaipasi puolisoaan. Vaan ei osannut enää rakastaa kiukun, väsymyksen, kurahousujen ja tiskirättien takaa.

Oli tavallinen äiti, joka tavallisen tasaisesti huokaili valtaisan vastuunsa ja äärettömän rakkautensa äärellä.

Oli tuiki tavallinen äiti, joka usein mietti, oliko riittävästi äiti. Vaikka oli vain aivan tavallinen äiti, ei mitenkään erinomaisen erityinen, ja juuri siksi täydesti inhimillinen ja ainutlaatuinen.

-Maaret Kallio- "

torstai 20. kesäkuuta 2013

3 x lääkäri

Eilen oli kolmen lääkärin päivä. Reissussa meni kuusi tuntia ja illalla olin aivan puhki. Ensin kävin työterveyslääkärillä, kun ei tämä kuusi viikkoa kestänyt tukkoisuus ja nuha ota millään loppuakseen. Sain lähetteen korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärille ensi tiistaiksi. Saa nähdä, mitä hän sanoo ja keksiikö hän jonkun kikkakolmosen lopettaa tämän oireilun vihdoin.

Anoppi uhkasi, ettei lähde mun suppareiden kanssa mökille juhannukseksi, jos en sitä ennen käy tarkistuttamassa kohdunkaulan tilannetta. No, soitin aamulla Naistenklinikan päivystykseen ja sinnehän tie vei. Kohdunkaulassa kaikki ok, kiinteä ja täysimittainen, eikä muuttunut edes ponnistettaessa minnekään. Samalla selvisi, että hemppa on edelleen vain 107. Ei siis ihme, että väsyttää ja on veto pois. Meidän pikkutyyppi on nyt ollut joka kerta ultratessa (5 krt) ja kaksi kertaa neuvolassa asiaa tsekattaessa perätilassa. Ja jos olen omia tuntemuksia oikein tulkinnut, on se hänen vallitseva olotilansa. Vielähän tilanne voi muuttua moneen otteeseen, mutta lääkäri sanoi jo, että synnytystapa-arviota on syytä aikaistaa ainakin viikolle 35, jotta mahdolliset kääntöyritykset voidaan tehdä rv:lla 36 & 37. Samalla mitattiin Myttynen ja mitat menevät yli viikkoa, jopa kahta yli käyrien. Kokoa tyypillä on jo melkein 1500 grammaa. Kuinkakohan isoksi hän mahtaakaan kasvaa? Lääkäri jopa sanoi, että jos seuraavalla lääkärikäynnillä (kohdunkaulan tsekkaus) 16.7. mitat näyttävät edelleen suurilta, pääsisin vielä erikseen painokontrolliin.

Sitten kävin vielä tuon reissun jälkeen terveyskeskuksessa pyytämässä lääkäriltä sen B-todistuksen. Heillä oli kaikki järjestelmät kaatuneet, joten mun piti selittää koko juttu alusta alkaen uusiksi (lääkäri kun ei päässyt mun tietoja mistään näkemään). Lupasi kirjoittaa todistuksen heti, kun koneet toimivat ja toimittaa sen suoraan KELAan.

Olipahan päivä. Mutta nyt voi huoletta taas jatkaa eloa sen mikä lenssu ja supistukset sallivat.

Me päätimme siirtää mökille lähdön huomisaamuun. Yhdistelmä pahat ruuhkat - neljän tunnin mökkimatka - päikkärinsä nukkunut tahtotaapero - perillä vasta nukkumaanmenoaikaan - katastrofiyö taaperon autossa nukkumisen jälkeen ei oikein houkuttele. Sain onneksi miehen ylipuhuttua ja huomenna lähdetään heti aamiaisen jälkeen.

Ihanaa juhannusta kaikille!


tiistai 18. kesäkuuta 2013

Tiistai täynnä materiaalionnea

Jos viikko paranee tätä tahtia, on juhannuksen pakko olla super.

Eilinen on vielä tuoreessa muistissa, mutta tämä päivä on toistaiseksi ollut tosi hieno. Nyt, kun yhdistelmämme kotiutuivat esikoista odottavan ystävän perheeseen, olen ahkerasti googletellut Phil & Tedsejä eri kanavista. Eilen sitten eteeni napsahti silmieni eteen Tori.fi:stä uuden veroiset rattaat Espoosta. Laitoin äkkiä myyjälle viestiä, että ovatko rattaat vielä myynnissä. Sain myöntävän vastauksen. Kyselin vähän lisää ja vaikutti tosi hyvältä. Laitoin viestiä myyjälle, että kun meillä ei ole autoa, että haku menisi ensi viikkoon.

Tänä aamuna sitten puhelimeni pärähtää soimaan. Ihmettelin vierasta numeroa ja puhelinmyyjään törmäämisen uhallakin vastasin soittoon. Se kannatti. Rattaiden myyjä siellä soitteli, ja ehdotti, että voisi tuoda rattaat meille kotiin. Mä olin ihan äimän käkenä, että joku viitsii kuljettaa rattaat meille asti. Äsken pirahti puhelin uudelleen ja siellä herttaiseksi osoittautunut perhe odotti pihalla.

Rattaat totta tosiaan ovat kuin uuden veroiset. Vai mitä sanotte:


Mukaan tuli sadesuojakin. Eli nyt on kaikki varusteet kasassa Myttysen tuloa varten. Olen todella iloinen tekemästäni löydöstä. Säästimme pari sataa euroa ulkomailta tilaamiseen verrattuna ja saimme vaunut kotiinkuljetettunakin!

Olipahan maanantai

Lähdin eilen hakemaan Ainoa hoidosta, kuten tapana on. Peruspäivinä Isämies vie tytön aamulla hoitoon ja minä haen hänet iltapäivällä. Otin sontikan varmuuden vuoksi mukaan, jos vaikka sadekuuro yllättäisi. Jalkaan puin kuitenkin vain (nahkaiset) tennarit, kun ajattelin, että lyhyellä matkalla ei ehtisi kovin lujaa sataa. 

Puolimatkaan asti aurinko jaksoikin paistaa. Sitten alkoi hissukseen ripotella vettä taivaalta. "Onneksi otin sontikan mukaan", huokaisin. Kun pääsin hoitotädin kotiin sisälle asti, kuulin, kuinka rännit alkoivat huutaa talon ulkopuolella. Henkäisin syvään ja puin Ainolle sadevaatteet päälle. 

Kun pääsimme ulos, alkoi tyttösen riemu. Sitä oli kyllä hauska katsoa, kun pieni oli niin tohkeissaan tulvivasta vedestä. Eteneminen oli tosi hidasta, kun jokainen lätäkkö piti erikseen käydä testaamassa. Eikä vain kertaalleen, vaan moneen otteeseen, edestakaisin juosten. Tulipa muutama sellainen syöksykin tehtyä, että pesäpalloilijakin olisi kateellinen. "Vettä sataa" huusi Aino sydämensä kyllyydestä, naaman loistaessa kuin Hangon keksi. Arvelin jo tuossa vaiheessa tennareilleni käyvän huonosti.

Hetken päästä vastaan tuli muutama vanhempi nainen. Nauroimme yhteen ääneen sitä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän kaatosateesta nauttii. Lapset sen sijaan ovat yleensä vedestä ja sateesta sitä enemmän riemuissaan.

No, matka jatkui kotia kohti. Kun Aino oli yrittänyt karata auton alle kolmesti ja muutenkin viipotti menemään sillä tavalla, että vähän väliä hänet sai hakea takaisin reitille, nappasin tytön kainalooni ja laitoin hänet rattaisiin istumaan. Siitäkös riemu repesi. No, niin repesi taivaskin. Tuli kuin saavista kaataen. Kaikki paikat tulvivat. Katsoessani jalkoihini, totesin, että tennari-parat olivat jo nyt ihan läpimärät. Nokka kohti kotia. Kun ylitettäväksi tuli seuraava katu, oli valittava joko hyppääminen tulvivalle kadulle kengät jalassa tai ilman. Ajattelin, että mun flaksilla siellä veden joukossa menee kuitenkin lasinsirpale, joten uhrasin tennarini. Vettä oli yli nilkan. Loppumatka sujui ihan kohtuullisesti. Autotkin malttoivat kiireeltään antaa tietä sontikan ja rattaiden kanssa kulkevalle läpimärälle äidille. Kai ilmeeni oli niin ärtynyt, että autoilijat kai pelkäsivät minun käyvän käsiksi, jos eivät päästä tien yli.

Kun pääsimme kotikadulle, alkoi armoton märinä rattaista. Aino olisi halunnut kävellä (kuten normipäivänä hän saakin). Siinä vaiheessa vettä tuli edelleen kuin aisaa ja tunsin märän noron valuvan pitkin selkääni. "Nyt ei kävellä", sanoin topakasti ja tuuppasin rattaat rappukäytävään. Aino sai tästä megalomaanisen raivarin. Heittäytyi teatraalisen näyttävästi alas rattaista ja alkoi huutaa äänijänteidensä koko voimalla. Minä hengitin syvään, vein rattaat pyörävarastoon ja lähestyin raivosta kihisevää pikkuihmistä, jonka naamanväri lähenteli paloautonpunaista. Pyysin tyttöä painamaan meille hissin (joka on hänen lempparijuttunsa). Ei. Hän vain kieri, kieri, kieri kauemmas minusta ja huusi kuin syötävä. No, pari minuuttia sitä katseltuani ajattelin, että ehkä naapurit ovat saaneet tarpeekseen neidin konsertista, ja nappasin lapsen kainalooni. Tyttö huusi edelleen, ja seuraava kiukkukohtaus tuli kotiovella, kun minun piti laskea lapsi alas avatakseni oven. Kävin pikapikaa heittämässä tavarat sisään ja vaihtamassa itselleni kaikki vaatteet, kun tyttö veteli aariaansa rappukäytävässä. Olin alusvaatteitani myöten täysin läpimärkä (tennareistani puhumattakaan). Henkäisin taas sisään (kas kummaa, se oikeasti toimii!) ja kävin nostamassa rimpuilevan ja rääkyvän taaperon sisälle. Yritin ensin riisua sadevaatteita, mutta kun tyttö oli sellaisen raivon vallassa, ajattelin, että on ehkä parempi, että hän saa hetken raivota ja yritän sitten uudelleen. No, huonolla menestyksellä. Vaatteiden vaihto jatkoi samaa raivofarssia, joka alkoi jo kotitalomme ulkopuolella. Sain kuitenkin riisuttua rimpuilevan lapsen ilman hermojenmenetystä. Sitten tyttö juoksentelikin vaippasiltaan ympäri kämppää. Yhtäkkiä tuulen suunta kääntyi ja tyttö pyysi: "äiti sykkyyn, luetaan kirjaa". Minä tiputin märät vaatteet käsistäni sillä sekunnilla ja ajattelin, että tästä "mielenhäiriöstä" pitää ottaa kaikki irti ja sitten luettiin sylikkäin kirjaa.

Vielä, kun maanantaihin mahtui ihana byrokratiasoittelu pitkin KELAa, neuvolaa ja työterveysasemaa, oli päivän saldo aikamoinen. Onneksi maanantai on vain kerran viikossa.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Tuplarattaat hankintalistalla

On se jännä, miten joissakin asioissa sitä kääntää kelkkansa. Aiemmin olin vahvasti sitä mieltä, että meille tulee vierekkäin istuttavat tuplarattaat. Ostinkin sellaiset käytettynä blogisisar Annalta. Sittemmin olen miettinyt asiaa tarkemmin ja seuraavista näkövinkkeleistä:
  • meillä ei ole autoa, eikä edes aietta hankkia sellaista, vaan kuljemme taajaan julkisilla kulkuvälineillä
  • asuinalueemme on täynnänsä lapsiperheitä ja usein kyytiin ei mahdu edes normivaunujen kanssa
  • vaikka moni kahden vuoden ikäerolla tulisi toimeen pelkällä seisomalaudalla, minua hirvittää yhdistelmä temperamenttinen taapero ja ensi talvi
  • vierekkäisissä istuimissa mietityttää myös se, antaisiko taapero vauvasisaruksen nukkua rauhassa
  • fakta, että selässä on vikaa sekä välilevyssä että SI-nivelissä saattaa estää kuopuksen kantamistoiveet (joko liinalla tai Manducalla)

Kartoitin eri vaihtoehtoja ja google on laulanut viime viikkojen aikana lujaa. Olen etsinyt eri vaihtoehtoja, selvitellyt niiden teknisiä ominaisuuksia, googlettanut käyttökokemuksia, kauhistellut hintoja. Eri blogit, merkit ja mallit ovat tulleet tutuiksi. Olen yrittänyt kartoittaa käytännön kokemuksia eri malleista. En sentään tehnyt excel-listaa ominaisuuksista, kuten Isämies aikoinaan yhdistelmävaunuja hankittaessa teki.

Kävimme katsomassa Phil & Teds Navigatoreita liikkeessä. Halusimme kuulla ja nähdä ominaisuudet livenä, kysyä myyjältä muutamaa yksityiskohtaa ja kokeilla rattaita omakätisesti. Samalla saimme esittelyn siitä, mikä eri malleissa on erona. Oli kiva, kun liikkeessä ei ollut muita asiakkaita, niin saimme erittäin hyvää palvelua. Kävimme tutuksi tulleessa Vaunuaitassa. Sieltä olemme hankkineet sekä yhdistelmävaunumme että matkarattaamme. Vaunut vaikuttivat kaikkinensa hyvältä, mutta jätimme asian vielä hautumaan. Minä kun halusin selvittää, mitä vaunut maksaisivat Euroopasta tilattuna. Sen sijaan imetystyyny tarttui mukaan, se kun oli mukavassa tarjouksessa.

Kun tulimme kotiin, googlettelin ja tein excel-listaa siitä, paljonko vaunut maksavat missäkin koti-ja ulkomaisessa nettikaupassa. Aika hyviä settitarjouksia oli eurooppalaisissa kaupoissa ja sitä kautta tilaamalla voisi säästää jopa parisataa euroa. Todennäköisesti tilaamme ne siis sieltä. Pieni "ongelma" on vain se, että jos vaunut sattuvat menemään rikki, ne pitäisi postittaa takaisin myyjälle, maahantuoja kun niitä ei suostu edes rahalla kuulemma korjaamaan. Nyt vain pitäisi saada meidän yhdistelmät myytyä. Meille jäisi sitten nuo Navigatorit sekä matkarattaat (Gesslein Swiftit).

Nyt vain hinguttaisi laittaa tilaus menemään. Etenkin, kun "ruhtinaallinen" äitiysavustus (140€) räpsähti tilille. Jos saisimme myytyä yhdistelmät toivomaamme hintaan, ei Navigatoreille jäisi enää paljoa "omavastuuosuutta" maksettavaksi. 

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Eikä

Meidän huushollin uusin trendisana on "eikä". Se kuuluu yhä taajempaa ja taajempaa taaperomme suusta. Oli kyse mistä tahansa, ensivastaus on aina eikä. Muutaman kerran olemme pelanneet seuraavankaltaista leikkiä:

- Haluatko ulos?
- Eikä.
- Haluatko leikkiä?
- Eikä.
- Haluatko kylpyyn?
- Eikä.
- Haluatko tanssia Muumilevyn tahdissa?
- Eikä.
- Haluatko lukea?
- Eikä.
- Haluatko piirtää?
- Eikä.
- Haluatko jäätelön.
- Eikä.

Piiiitkä hiljaisuus ja sitten alkaa korviavihlova huuto: "Eikä. Jäätelöä. Minulle. Nyt. Heti."

torstai 13. kesäkuuta 2013

Mammat teilaa

Vähän väliä saa (valitettavasti) lukea blogeista, kuinka joku on antanut palaa täydeltä laidalta arvostellessaan perheen tapaa olla, elää, syödä, nukkua, vaipattaa tai mitä tahansa. Mikään aihe ei ole liian vähäpätöinen anonyymien nillittäjien purkauksille. Kehtaisivat edes omalla nikillään tulla arvostelemaan, mutta ei, eivät kehtaa mielipiteitään laukoa omalla nikillään. Itse olen anoilta säästynyt.

Ylipäätään en ymmärrä, mitä anot tulevat arvostelemaan toisten elämää. Itse sanoisin, että "Ennen kuin ryhdyt arvostelemaan jotakuta, kulje ensin kilometri hänen kengissään."

Ja tiedän senkin, etteivät kaikki tykkää kaikesta. Eikä tarvitsekaan, sillä jokaisella meistä on omat mieltymyksemme, mielikuvamme ja oma käsityksemme asioista. Ja jokaisella on myös oikeus mielipiteeseensä, mutta aina voi miettiä, miten ääneen muotoilee. Sanotaan, että terveellä itsetunnolla varustettu ihminen kestää kyllä arvostelua, mutta minä kysyn, onko täyslaidallinen kritiikkiä tarpeellista silloin, kun se menee henkilökohtaisuuksiin? Rakentava kritiikki on jotain, joka auttaa ihmistä kehittymään eteenpäin. Toisen haukkuminen, solvaaminen ja hänen valintojensa mitätöinti kertoo mielestäni enemmän siitä henkilöstä, joka tämän suuntaisia mielipiteitä esittää. Äitiys on muutenkin herkkä aihe, ilman mitään ulkopuolisten kommenttejakaan.

Aivan, kuin se, että pidät blogia ja kerrot elämästäsi, antaisi etuoikeuden lukijoille unohtaa peruskäytöstavat ja sanoa ihan mitä vain, lainkaan miettimättä, miltä toisesta mahtaa tuntua.


Minä olen siinä mielessä hippityttö, että antaisin mieluusti kaikkien kukkien kukkia. Mitäköhän pahaa mahtaisi tapahtua, jos antaisimme toistemme tehdä omat valinnat niitä kyseenalaistamatta, kunhan ne eivät satuta tai loukkaa ketään? Mitä jos keskittyisimme itsemme kehittämiseen ja itsemme hyvänäpitämiseen siten, että antaisimme toisten olla juuri sellaisia kuin he ovat, tuntui se minusta miltä tahansa?

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Masuelämää

Ehdin jo yksi päivä olla vähän huolissaan, kun Myttynen oli ollut puolisen vuorokautta aika hissukseen vatsassa. Siitä lähtien äitiä on muksittu urakalla, ihan niin, että vatsa ja/ tai sen päällä oleva läppäri heilahtaa. Iskut tuntuvat vielä hellyyttäviltä, kun niitä iskee kilon painoinen lapsi, mutta kieltämättä jännityksellä odotan, millaisiksi muksaukset mahtavatkaan muodostua, kun masutyyppi saa vähän lisää kokoa ja voimaa... Isosysterillään kun oli tapana hakata pikkuruisilla nyrkeillään mamman virtsarakkoa. Voin sanoa, ettei se ole kovin kivaa.

Myttysellä on jo selvä rytmi. Tiettyinä aikoina, lähes kellontarkasti, hän aloittaa jumppatuokionsa. Taitaapa heitellä kärrynpyöriä, kun välillä masussa möyryää niin vallan vimmatusti. Ihan vaan mammansa kiusaksi, äiti kun ei ole koskaan osannut kärrynpyöriä tehdä. :-) Kaikista ikävintä on se, kun aamuyöstä käyn pissalla ja sen jälkeisestä mahan möyrinnästä ei meinaa millään tulla loppua. Olisihan se aamuyöstä ihan kiva nukkuakin... Ei vaan. Yritän nauttia näistä tuntemuksista, tällä asialla kun ollaan viimeistä kertaa. Vaikka muutama työkaveri varoitteli, "odotahan vaan, kun odotat kolmatta kertaa". Juu, ei kiitos meille. Raskausaika on niin rankka mun kropalle, että olisin hullu, jos lähtisin tähän enää kolmatta kertaa.


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Pesänrakennusvietti nostaa päätään

Kyllä, se on nyt täällä. Pesänrakennusvietti nimittäin. Olen saanut vimmatun kohtauksen käydä kaikki maallinen, tähän kämppään sullottu maallinen omaisuutemme läpi ja hankkiutua eroon kaikesta meille ylimääräisestä. Tällä hetkellä kaikki turha, "varmuuden vuoksi" säästetty tavara ottaa päähän suunnattoman paljon.

Viime viikolla maalasin Ainon isojen tyttöjen sängyn hissukseen viikon varrella. Sitä edellisellä katsastin läpi kaikki Ainolle pieneksi jääneet vaatteet ja lajittelin ne pinoihin tytön vaatteet - uniseksit. Tytön vaatteet lähtevät eteenpäin serkkutytölleni.

Nyt käyn tavaroita ja laatikoita läpi yksi kerrallaan ja kaikki ylimääräinen lentää joko kiertoon tai roskiin. Onneksi Isämies on operaatiostani vain tyytyväinen, eikä jää haikailemaan joidenkin asioiden/ tavaroiden perään, kuten hänen äidillään on tapana. Harmittaa vain, että supistukset ja masupallo tuossa edessä estää rivakamman etenemistahdin. Nyt on pakko tehdä hommia niiden ehdoilla, hissukseen, muutama tunti päivässä.

Tänään kävin läpi liinavaatekaappimme. Sieltähän löytyi kaikkea sellaista, jonka voi suosiolla laittaa kiertoon. Emme hyvällä tahdollakaan tarvitse viittä parisängyn aluslakanaa. Tai mitä muka teemme normilevyisillä pussilakanoilla (vieraslakanat ovat erikseen), kun oma peittomme on tuplaleveä? Onnekseni tiedän näille jo hyvän kodinkin. Harmittaa, että kaappeihin on kertynyt näin paljon ylimääräistä tavaraa. Nyt niiden läpikäymiseen menee tuhottoman pitkä aika.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Tallinnan tärpit

Tässä lenssun kourissa edelleen, mutta ajattelin silti kirjoittaa postauksen Tallinnan suosikeistani.

Yllätys, yllätys, pääosa suosikeistani tulee syömäpuolelta. Satumme Isämiehen kanssa molemmat olemaan hyvän ruuan ystäviä, joten täältä pesee:

Bonaparte Bistroo. Mutkaton kahvila-ravintola, jossa meillä on tapana joko syödä todella edullinen ja maistuva lounas tai herkutella ihanilla leivonnaisilla. Sijainti on loistava, lähellä terminaalia. Bonaparte on meidän vakipaikkamme aina Tallinnassa käydessämme. Nyt kahvihetkemme (kaksi leivosta, erikoiskahvi ja smoothie) maksoi 9€. Paikassa on hyvin huomioitu myös kasvissyöjät ja muutaman kerran paikassa lounastettuamme vatsa hymyilee hyvin maustetulle ruualle kilpaa lompakon kanssa.

Ravintola Controvento. Italialainen ravintola, joka on aina täynnä. Eikä mikään ihme, ravintola ei ole pettänyt meitä kertaakaan neljän käyntikerran aikana. Ruoka on aina suussa sulavaa, eikä suupielet käänny alaspäin edes laskun nähdessä. Pöytävaraus enemmän kuin suositeltava.

Ravintola Bocca on uusin tuttavuutemme. Kävimme siellä ensi kertaa tällä viimeisimmällä reissullamme. Paikalle meidät houkutteli Restaurant Magazine UK:n arvio, että ko. ravintola kuuluu maailman 15:n parhaan joukkoon. Interiööri oli varsin kaunis, upea holvikatto ja aidot valkoiset pöytäliinat tekivät vaikutuksen. Annokset eivät olleet suuren suuria, mutta veivät kielen mennessään. Ei Tallinnan halvimmasta päästä, mutta suosittelemme. Pöytävaraus suositeltava.

Tällä kertaa yövyimme Tallink City Hotelissa, jonka sijainti on aivan loistava, aivan Viru-keskuksen takana. Otimme superior-tason huoneen, joka ei kuitenkaan ollut aivan superior-tasoa, vaikka sellainen ovessa lukikin. Kyseessä oli ehkä hitusen tavallista hotellihuonetta tilavampi huone, mutta ei mitään ihmeellistä. Aamiainenkaan ei ollut mitenkään sykähdyttävä, tarjoten toki perus-hotellibuffaähkyn. Mutta toisaalta, jos noin hyvältä sijainnilta sai superior-huoneen matkat + hotelli -pakettiin hintaan 52€, en valita.

Itse olin yllättynyt siitä, miten paljon hintataso on Tallinnassa kallistunut. Siellä voi edelleenkin syödä ja juoda kotomaata edullisemmin, mutta heti, kun puhutaan ostoksista, hinnat ovat jopa Suomeakin kalliimmat. Esim. katselin lempituoksuani Kaubamajasta. Hinta oli 17€ kalliimpi kuin laivalla ja 12€ kalliimpi kuin koti-Sokoksessa. Jäi siis ostamatta.

Kahdenkeskinen aika roks. Oli ihanaa päämäärättömästi tepastella pitkin vanhan kaupungin katuja käsi kädessä, jutella keveämmistä ja syvällisemmistäkin aiheista keskeytyksettä, syödä kahdella kädellä, istahtaa katukahvilaan, kun siltä tuntui, ja syödä juuri siihen aikaan ja sellaista ruokaa, jota itse tekee mieli ja olla muutenkin, kuin kellon tai tahtotaaperon ehdoilla liikenteessä. Myönnän, että Ainoa oli hillitön ikävä pitkin matkaa, mutta samalla nautin siitä, että saimme olla vain kahdestaan. Seuraava tilaisuus kun todennäköisesti tulee vasta ensi vuoden puolella.

Onko teillä Tallinnan suosikkeja?

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Lääkärineuvolan kuulumisia sairastuvaltaa

Minun piti kirjoittaa postaus Tallinnan reissustamme, mutta se jää tuonnemmaksi. Haluan suositella muutamaa kivaa paikkaa samalla. Sekä pikkuneiti että minä olemme parhaillaan kipeinä. Ainolla on kuumetta ja mietin, johtuuko hänen oireilunsa eilisestä pitkästä helteisestä päivästä ulkona. Minullakin on lämpöä ja nenä on aivan tukossa.

Aamulla kävin lääkärineuvolassa. Hemoglobiini lienee edelleen matala, kun leposyke hakkasi sadassa. Muuten verenpaine oli oikein hyvä, 103/68. Sf-mitta huitelee yläkäyrän tuntumassa, joka ei ollut yllätys. Vatsa kun tuntuu jo nyt tosi isolta ja kauhunsekaisella jännityksellä odotan, kuinka isoksi se mahtaakaan vielä kasvaa. Myttynen on noin kilon painoinen tällä hetkellä ja piti taas ultratessa sellaista mytäkkää, että lääkäriäkin nauratti. Kohdunkaulan tilanne tsekattiin ja siellä kaikki entisellään. Hyvä niin. Samalla sain sairaslomaa äitiysloman alkuun (6.8.) saakka. Vähän napisin siitä, ettei kohdunkaulan tilannetta kuulemma enää seurata. Tiedän, etteivät kivuttomat, runsaat supistukset (minulla 15 - 25/vrk) YLEENSÄ aiheuta muutoksia ja että sisätutkimus voi provosoida niitä entisestään. MUTTA kun takana on yksi vajailla viikoilla syntynyt lapsi ja Kättärin päivystävä kätilö sanoi, että tilannetta pitäisi seurata vähintään kerran kuukaudessa. Vähän on siis kaksijakoinen olo tuosta lääkärikäynnistä. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin. En voi olla laskematta, että Ainon syntymäviikkoihin on enää yhdeksän viikon matka. Sehän on aivan nurkan takana!