Sunnuntaina tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun meidän tulollaan yllättänyt neitokainen syntyi. Kuinka pitkä aika siitä tuntuukaan olevan? Joitakin asioita pitää palauttaa mieleen blogin alkuaikojen tai valokuvien kautta, koska siltä ajalta muistikuvat ovat niin kovin hataria. Niin paljon on tapahtunut, niin paljon olen oppinut itsestäni ja äitiydestä, elämästäkin. Niin paljon on saanut opetella, ihmetellä ja miettiä, mikä on meidän perheelle paras ratkaisu. Kuluneeseen vuoteen on taas mahtunut käsittämättömän paljon kaikkea uutta ja huimaa.
Tänään kuitenkin kirjoitan postauksen siitä, millainen on meidän neiti kaksivee.
Kuten postauksessa
Horroria yöllä kirjoitin, alkavat meidän aamut nykyisin todella aikaisin, jopa neljän aikaan. Mitä toisaalta voi odottaa, kun kaksi aamuvirkkua ihmistä saa lapsen? No, toivoisin silti, että aamut alkaisivat tuntia-kahta myöhemmin, niin päivä alkaisi paremmin meillä kaikilla. Mutta ei, usein jo kukonlaulun aikaan pinnasängystä kuuluu: "minä en enää nuku", ja sitten ollaan koko porukka (Myttystä lukuun ottamatta) hereillä koko perhe. Usein Isämies on se, joka nousee Ainon kanssa ylös ja minä saan muutaman hetken armoa herätäkseni kunnolla ennen ylösnousua. Usein Isämies sanoo Ainolle, ettei saa meluta, äiti nukkuu vielä. Tähän neitokainen: "shhh, äiti nukkuu". Sitten kajautetaan koko pienten keuhkojen voimalla: "ÄITI NUKKUU". Sitten kuuluu pienten jalkojen tepsutus laminaatilla, makuuhuoneen ovi avautuu narahtaen ja taapero ryntää sängyn viereen naama virneessä "äiti, minä heräsin". Eihän tuolle hymyilevällä taaperolle voi muuta kuin hymyillä takaisin, vaikka kuinka väsyttäisi.
Sinänsä olen onnellinen siitä, miten hyvin lapsi nukkuu yöt. Pari kertaa viikossa pitää käydä auttamassa lattialle pudonnut uniharso takaisin käteen tai lohduttamassa painajaisten jälkeen, mutta muuten Aino nukkuu illasta aamuun keskeytyksettä.
Kaikkea pitää kokeilla. Ainakin kerran, yleensä tieten tahtoen niin, että lapsi tietää asian olevan kielletty. Silloin irvistetään ensin, sitten katsahdetaan vanhempiin ja sitten tehdään se kielletty juttu, vaikka sadanteen kertaan. Kaikkia nappuloita pitää päästä painamaan (meillä draamakohtaus saadaan aikaiseksi jo siitä, jos hissi on pohjakerroksessa, eikä hissin tilausnappiin sytykään punaista valoa sitä painettaessa). Kaikki sulkinaiset ovet pitää aukaista, oli kyse laatikosta tai sisäovista. Ja jos kieltää, vastaukseksi saa mutruiset kulmakarvat ja suppusuusta kajahtavan "tuhma äiti".
Aino "uppaa", "juokkee" ja "pyörii" koko ajan. Motorisesti Aino ei ole koskaan ollut mitenkään erityisemmin lahjakas. Olkoonpa syynä myöhään kävelemään oppiminen tai mikä tahansa, ehtii sitä myöhemminkin. Sen sijaan hän avaa näpsäkästi "Haakkainen paattillin" eli Herra Hakkaraisen ksylitolipastillirasian tai äidin käsirasvatuubin. Onpa ehtiessään ehtinyt maistaa yrttistä jalkavoidettakin ja levittää naamaan hammastahnaa. Toisen vanhemman pitäisi koko ajan vahtia, mitä Aino tekee. Tuolla taaperolla ei ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai tahtoa istua hetken vertaa paikallaan. Yrittipä hän mökkireissulla sukeltaa veneestä Päijänteeseen ja toisella kertaa heitettiin talviturkki rantaveteen mökkilaiturilta pompatessa (vaatteet päällä).
Aino on selkeästi tyttö. Aina, kun päälle laitetaan mekko, pitää päästä peilaamaan itseään kuvastimesta. Joka aamu hoitoon lähtiessä pitää tarkistaa, että miltä hän näyttää ja ilmeisen tyytyväisenä näkemäänsä hän tuumaa "valmis" ja tulee halaamaan ja suukottamaan minua hyvästiksi. Kampaa ja harjaa hän käyttää omatoimisesti. Hammasharjailu sujuu joka toisella kerralla omatoimisesti, joka toisella kerralla pelleillään.
Mustasukkaisuus on alkanut meillä nostaa päätään. Jos me halaamme Isämiehen kanssa tai suukottelemme, pitää Ainon saada samaa. Saa nähdä, miten hän reagoi pikkuveikan tuloon. Vähän arvelen, että hän on sitä sorttia isosisko, joka heti vanhemman silmän välttäessä mojauttaa pikkuveikkaa. Se jää nähtäväksi.
Aino sanoo usein "ujostuttaa" tutuissakin tilanteissa. Kun hän on hetken saanut makustella ihmisiä ja tilannetta Isämiehen tai äidin sylistä käsin, lämpenee hän nopeasti. Sitten hän ryntääkin jo leikkimään, katselemaan uusia juttuja ja tekemään tuttavuutta. Eräällä iltakävelyllä hän alkoi kovasti selittää jotakin löytämästään kepistä tuiki tuntemattomalle naisihmiselle. Onneksi täti oli juttutuulella ja Aino selvästi ihastui saadessaan uuden juttukaverin, eikä olisi millään malttanut lähteä iltapuurolle.
Tyttö ei välitä juurikaan saamistaan nukeista. Ne makaavat suurimman osan ajasta koskemattomina Ainon huoneessa. Minut on yllättänyt Ainon innostus, vai pitäisikö sanoa intohimo peltisiä menopelejä kohtaan. Bussiin noustaan innolla, ja kun bussin ikkunasta näkyy ratikka, sitä pitää hokea pitkään ratikan jo aikapäiviä sitten ohitettua bussin. Myös "rokka-auto", "nosturi", "kaivuri" ja "pyörä" ovat Ainon mielestä mahtavuuksia. Lieneekö tullut tässä äitiinsä, jota myös lapsena kiinnnosti enemmän leikit poikien autoilla kuin nukkien kanssa touhuaminen. Samoin häntä kiinnostavat kaikki koirat, linnut, ötökät ja oravat.
Olen jo monen monituista kertaa todennut, että Aino on vahvatahtoinen ja haastava uhmailija. Lähempänä olisi ehkä kuitenkin sana herkkä. Aino on herkkä turhautumaan sekä suuttumaan, mutta herkästi myös nauraa ja iloitsee. Uhmaaminen on usein varsin uuvuttavaa meille molemmille. En osaa edes kuvitella, miten raivo hänen sisällään kiehuu niinä pahimman kiukun hetkinä, jolloin kaikki kosketus ja lohdutusyritykset ovat kuin kaataisi lisää polttoainetta liekkeihin. Pahimmat uhmaraivot ovat kestäneet pitkälti toista tuntia ja lopputuloksena on hikinen ja väsynyt lapsi, joka kaipaa syliin. Tällöin unohdan kaiken muun ja kelloa tai ympäröivää sekamelskaa katsomatta pidän lasta sylissä niin kauan kuin hän siinä tahtoo olla.
Jos Ainon motoriset taidot eivät ihan ole esimerkilliset, on hän kehittynyt varsinaiseksi sanasepoksi. Viikottain saamme ihmetellä Isämiehen kanssa lapsen muistia, uusia sanontoja, pitkiä, viiden-kuuden sanan lauseita ja vaikeita sanoja (esim. "krokotiili"). Hän myös osaa kertoa tuntemuksistaan "Ainoa surettaa/ väsyttää/ harmittaa". Elämää on helpottanut suunnattomasti, kun lapsi itse kertoo ajatuksistaan ja tuntemuksistaan, eikä tarvitse yrittää elekielestä tulkita, mitä hän yrittää sanoa. On mahtavaa, kun kommunikaatio toimii molempiin suuntiin. Aino osaa sanoa r- ja s-kirjaimet, mutta usein ne jäävät kuitenkin sanoista puuttumaan. Hän myös rakastaa kirjoja ja lukemista. Hän jaksaa yllättävänkin pitkään istua sylissä kuuntelemassa satua. Hän myös lukee kuvakirjoja itse. Sen sijaan tv:hen hän ei jaksa varttia pidempään keskittyä. Meillä katsotaankin yleensä Pikku Kakkosen alku ja sitten lähdetään nauttimaan ulkoilmasta. Hyvä niin.
Kengät menevät jo kätevästi itse laittaen omaan jalkaan. Mitä väliä sillä, että joka toisella kerralla vasen kenkä onkin oikeassa jalassa? Hän osaa myös hyvin riisua takin vetoketjun ja riisua sen. Kova hitti on myös sukkien poiskiskominen. Muutoin pukemisessa pitää vielä auttaa. Yleensä valitsemme aamuksi kaksi eri asukokonaisuutta, josta tyttö saa valita mieluisamman.
On huikeaa seurata kaksivuotiaan kehitystä ja kasvua persoonana aitiopaikalta. On hurjaa, miten Ainosta on selkeästi kehittymässä oman paikkansa ja tahtonsa tietävä neitokainen. Innolla odotan, millaiseksi hän varttuukaan vuosien saatossa. On mahtavaa, miten paljon olemme jo kokeneet yhdessä. Miten paljon hän on opettanut minulle. Kunpa osaisinkin tallentaa nämä kallisarvoiset muistot säilöön ja voisin palata näihin hetkiin mielessäni vielä vuosien kuluttua. Uskon, että meille tulee vielä paljon ikimuistoisia hetkiä. Mitä ikinä tapahtuukaan, olet minulle maailman rakkain, etkä ikinä kasva liian isoksi syliin rutistettavaksi.