Vain (ruuhkavuosi)elämää

"Vain elämää, ei sen enempää
On kaikki tää, koita ymmärtää
Vain elämää, ei sen enempää
Myös kesä syksy tää kohta taakse jää."

Juujuu. Elämäähän tämä on. Ruukavuosiksikin näitä kutsuttaneen. Ei meikäläistä rasita enterot, lenssut, hampaiden tulo tai kihomadot (huh, pysytköötkin pois)! Eniten kismittää kuitenkin jatkuva väsymys ja ajan puute.

Univelan maksuaika lienee erääntynyt vasta vuosia hautajaisteni jälkeen. Ainakin mikäli sitä pandakarhua on uskominen, joka aamulla tuijottaa meikäläistä peilistä takaisin. Mutta aika on se, mitä kaipaan eniten. Arjessa.

Aamusella sutaisen naaman konttorikuntoon ja kiiruhdan toimistolle seitsemäksi. Toimin asiantuntijatehtävissä työssä, josta oikeasti nautin. Päivä on täynnä sähköpostiin tai pöydälle tipahtavia tehtäviä, palavereita ja miljoonan asian päässä pitämistä, suunnittelua ja koordinointia. Hektistä, monipuolista, ihanaa. Äkkiä huomaan, että kello onkin kolme ja pitää lähes juosta, että ehdin lähijunalle hakemaan lapsia. Sitten alkaa kotiTYÖaika, jossa minua tarvitaan joka hetki.

Kun pääsemme lasten kanssa kotiin neljän korvilla, lämmitän edellisenä päivänä tehdyn ruuan. Sitten yritän saada molemmat lapset syömään siten, ettei ruokaa löytyisi Lokki-valaisimen lisäksi kaikkialta muualtakin. Siten, ettei pöydällä olisi yhtään kaatunutta maitolasia ja kiukkuellikin malttaisi pysyä rasiassaan. (Meillä on Ainolla pienenpieni pillerirasia, jonne uhmakiukku a.k.a. kiukkuelli laitetaan, kansi kiinni ja sitten voi taas olla hyvällä tuulella. Suosittelen!).

Sitten laitan lapset Pikku Kakkosen ääreen, mutta äiti jatkaa: pitää siivota sikolätiksi muuttunut ruokapöytä, purkaa ja täyttää astianpesukone, tehdä seuraavan päivän ruoka valmiiksi, käydä purkamassa pyykinpesukoneen sisältö kuivaushuoneeseen, laittaa uusi koneellinen pyörimään, silittää seuraavan päivän työvaatteet (ja toivoa, että ne ovat vielä aamullakin siinä kunnossa, että ne kehtaa laittaa päälle), ohimennen pestä törkeän näköinen vessanpönttö, lavuaari ja kylppärin peili. Ja tässä välissä ottaa kolmekymmentäkaksi kertaa Oiva pois tv-tasolta telkkaria repimästä. Ping, Pikku Kakkonen loppui ja alkaa Taaperoiden Viihdytystunti.

Täh, eikö ne taaperot muka viihdy/ leiki keskenään? Ehkä muiden perheissä, meillä ne vain painivat, tappelevat, märisevät ja rikkovat paikkoja/tavaroita, jos silmä välttää. Jos Ainolle ei P2:n jälkeen suo huomiotaan, alkaa niin hermojaraastava märinä, että kaikki perheenjäsenet alkavat hyppiä seinille. Jos huomio herpaantuu hetkeksikään, alkaa show heti. Pitää olla vanhemman aikaansaamaa actionia. Ei riitä, että lapsi viihdyttäisi itseään edes sisaruksen suosiollisella avustuksella, vaan siihen tarvitaan vanhemman apua.

Mitä sitten kaipaan? Että lapset leikkisivät keskenään. Edes vähän aikaa. Että saisin vaikka kymmeneksi minuutiksi töiden jälkeen nostaa jalat divaanille ja vain olla tekemättä mitään. Olla jonkun tarvitsemattomissa. Olen kokeillut tätä. Huonoin tuloksin. Heti on sota pystyssä. Isompi kurmuuttaa pienempää heti, kun silmä vältt. Oiva kiipeää ruokapöydälle, repii telkkaria irti seinästä, silppuaa vessapaperirullallisen paperia sentti kertaa sentti -siipaleiksi, pesee hammasharjalla siskonsa kenkiä tai yrittää syödä purkillisen ksylitolipastilleita. Isompi repii sälekaihtimia, kiipeää ikkunalaudalle (ja putoaa sieltä), repii kirjoja (siksi en lainaa kirjastosta kirjoja), tyhjentää sukkakorin pitkin poikin asuntoa, legoista, pehmoleluista ja magneeteista nyt puhumattakaan.

Hermoni totta totisesti kaipaisivat hengähdyshetkeä. Päivissä ei ole yhtään joustonvaraa. Ilta alkaa rauhoittua vähän ennen seitsemää. Silloin pikkuveikka syö iltapalan ja samaan aikaan isosisko kiljuu epävireisen dinosauruksen lailla, että kuolee nälkään. (Mitäs ei syönyt pari tuntia aiemmin tarjolla ollutta päivällistä?). Sitten veikan iltapesut, pusut ja nukkumaan. ja replay siskon kohdalla.

Iltakahdeksalta hiljaisuus on laskeutunut residenssiimme ja on aika. Se VAPAA-aika? Mikä vapaa? Silloin on aika mennä itse nukkumaan. Tai sitten hoidan blogia, yritän ylläpitää sosiaalisia suhteita, rentoutua, venytellä, joskus lukeakin jotakin. Se muutama sananen, jota ehtii sängyssä miehen kanssa vaihtaa ennen valojen sammumista, on se ainoa "vapaa" aika. Täytyy tunnustaa, että ikä painaa. Edes viikonloppuisin emme valvo kymmeneen, kun emme yksinkertaisesti jaksa. Aamulla kun iloinen pikkupoika kiekaisee "minä heräsin" kellon osoittaessa tuskin vielä viittä.

Tuntuu stressaavalta, että kalenteri on täynnä näkymättömiä merkintöjä myös vapaa-ajalla. Pitää tehdä sitä, tätä ja tuotakin ja silti kantaa huonoa omatuntoa, että sata asiaa on tekemättä. Vaikka pidän esim. kodin siisteyden suhteen rimaa aika matalalla, meillä pitäisi olla siistimpää.

Mitä jos en tekisikään kaikkea edellämainittua? Meiltä loppuisi puhtaat vaatteet ja astiat kesken. Lapset olisivat enemmänkin mustelmilla. Meillä ei olisi yhtään ehjää kirjaa. Me söisimme vain valmisruokaa ja menisin töihin silittämättömissä vaatteissa. Meillä olisi niin epäsiistiä, ettei siellä voisi asua, saati kutsua ikinä ketään kylään. Olisinko silloin onnellisempi? Tuskin.

Missä vaiheessa muut ehtivät harrastaa, nähdä ystäviä, käydä kulttuuririennoissa, lukea tai jopa edistää akateemista uraa? Onko muidenkin elämä tällaista kaaosta?