Olen jo useampaan otteeseen mainostanut, miten Aino on luonteeltaan kuin mini-me. Tyttö on temperamenttinen ja tarvittaessa täynnä tulta ja tappuraa. Kiihtyy nollasta sataan nanosekunneissa ja näyttää tunteensa laidasta laitaan värikkäästi ja äänekkäästi. Omaapa hän yhtä huonon huumorintajun, kuin mammaallaan. Jopa näytämme samalta valokuvissa saman ikäisinä.
Aino sai valita itselleen taannoin uuden potan, kun pikkuveli alkaa pian pottailemaan. Vein hänet pottahyllyn eteen ja ylläripylläri hän valitsi itselleen paloautonpunaisen Martti-kilpa-auto -potan. Seuraavaksi hän valitsi itselleen uudet Crocsit. Tummansiniset, jonka sisäosa on turkoosi. Koristeiksi eivät kelvanneet äidin ja isin tarjoamat sydämet tai kukat, dinosauruksia niiden olla piti. Hän on jaksanut pari kuukautta hehkuttaa näkemäänsä Luonnontieteellisen museon dinosauruksen luurankoa. Kaverini toi meille lasten pikkuautoja, kun omat tenavansa ovat jo niin isoja, etteivät niistä välitä. Aino sai sieltä ensimmäiseksi käyttöönsä Martti-rekan, jonka rekan takaosassa on avattava autopesula. Voi lapsen kasvoilla loistavaa riemua. En voinut olla hymyilemättä. Nyt viikko rekan saamisen jälkeen ensimmäiseksi sisään tultua kysytään aina: missä mun rekka on?
Itse olin lapsena todellinen poikatyttö. Inhosin äidin kiristämiä lettejä, mekkoja ja nukkeleikkejä. Halusin rymytä ja rymysinkin kuin pojat. Seurauksena lukemattomia naarmuja, aivotärähdyksiä ja revähtäneitä nivelsiteitä. Olenpa nyrkein puolustanut kaveriani kahta vuotta vanhempaa poikaa vastaan. En koskaan välittänyt nukeista, vaan majat, autot, neppikisat, pyöräily ja kiipeily olivat enemmän minun mieleeni. Sinänsä on helppoa, jos Ainosta paljastuu tuollainen lapsi. Onpahan hänelle mieluisat touhut tuttuja minulle jo omasta lapsuudesta. Äitinsä tyttö - niin hyvässä kuin pahassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!