Kateudesta

Eräässä seuraamassani blogissa, Karkkipäivässä, oli mielenkiintoinen postaus kateudesta. Postaus on pyörinyt päässäni sen lukemisesta lähtien lähes taukoamatta ja jotenkin koen, että minunkin pitää kirjoittaa aiheesta.

Nuorempana olin kateellinen. Hyvätuloisten vanhempien lapselle, kaverilleni, joka olisi saanut kaiken, mitä olisi tohtinut pyytää. Mallikasvoiselle ja -kroppaiselle ystävälleni, joka sopisi suoraan Pariisin muotilavoille. Kaverilleni, joka voi syödä mitä vaan lihomatta grammaakaan. Tai ystävälleni, jonka iho näyttää meikkaamattomanakin täydelliseltä. Tai tuttavalle, jonka lauluääni on kuin enkelin. Tai erään, joka pukeutuu aina tyylikkäästi, kuin suoraan muotilehdestä. Tai sille, joka meikkaa kuin ammattilainen. 

Sitten pysähdyin miettimään. En enää muista, mikä sen sai minussa aikaiseksi, mutta kuitenkin pysähdyin. Mietin, kuinka paljon positiivista energiaa elämästäni lähtee tuon kadehtimisen seurauksena?  Kuinka paljon aikaani menee "hukkaan" haikailemalla jotakin sellaista, jota en voi itse saavuttaa? 

Nykyään en enää osaa olla kateellinen. Se ei ole minulta mitään pois, jos joku sattuukin syntymään kultalusikka suussa, omaamaan täydelliset ulkonäkögeenit tai olemaan ammatissaan superhyvä. Hyvä hänelle. Sen sijaan olen pyrkinyt kehittämään itsessäni niitä tunnistettuja heikkouksia: kärsimättömyyttä, perfektionismia, toisten lauseiden täydentämistä ja järjestelmällisyyden puutetta.

Tunnistan myös  itsessäni aiempaa paremmin vahvuuksiani. Samalla, kun lopetin muiden kadehtimisen, olen alkanut antaa ihmisille positiivista palautetta heidän positiivisista puolistaan. Jos jollakin on ihanat sukkahousut, miksen mainitsisi asiasta? Jos joku näyttää tänään harvinaisen kauniilta, miksi en sanoisi sitä ääneen? Jos jollakin on todella kaunis neuletakki (kuten viime viikolla asioilla käydessäni oli), kehaisin sitä ja samalla kysyin, mistä se on mahdettu ostaa. Se ilme, jonka kommenttini saa aikaan vastapuolen kasvoilla, on aina sen pienen lauseen arvoinen. Minulle itselleni tulee niiiin hyvä mieli siitä, kun saan nostaa muita. Antaa kehuja kun aihetta on. Innostaa ja tsempata, ihailla ja kehua. Koska kyllä niitä negatiivisiakin sanoja tulee ihan riittämiin käytettyä.

Blogimaailmassa nautin sujuvasta sana säilän käyttämisestä. Esimerkkinä tästä upean kirjoittajan lahjan saaneet Anna ja Onia. Heidän soljuvaa tekstiään on aina suuri ilo lukea. Toivoisin itsekin olevani parempi kirjoittaja ja pyrin siinä kehittymäänkin. Mutta Onian ja Annan kaltainen taituruus on lahja. Mitä sitä kadehtimaan?

Nautin myös aidon elämän kuvaamisesta. En jaksa lukea blogeja, joiden elämä on kuin kiiltokuvaa vailla ryppyjä. Ne tuntuvat yleensä keinotekoisilta, eivätkä ole samaistuttavia. Kenenkään elämä ei ole oikeasti sellaista. En kaipaa Vuitton-ostosvinkkejä, luksusmatkoja tai jatkuvaa shoppailua. Nautin siitä, että elämää kuvataan kaikilta kanteilta, myöskään niitä negatiivisia panttaamatta. Tästä elämänmakuisuudesta nautin mm. aiemmin mainuttujen lisäksi Eevin blogissa.

Edit. Tällä postauksella en dissaa Karkkipäivää-Sannia tai ketään muutakaan, joka tuntee kateuden pistoja sydämessään. Tämä postaus esittelee vain oman näkökantani asiaan.

Oletko sinä kateellinen? Mistä aiheista?

Kademieli nostaa päätään

Aiemmin en ole osannut olla kateellinen. Kun kouluiässä muut saivat Levikset, minä olin tyytyväinen, että yksinhuoltajaäiti osti mulle ylipäätään uudet farkut. En ole osannut koskaan olla kateellinen muiden paremmista tuloista tai nimikkeistä, valiosääristä tai kuvankauniista kasvoista tai saavutuksista.

Mutta nyt kademieli on alkanut nostaa päätään. Vihreänä kuuntelen, kuinka muiden vauvat nukkuvat jopa kolmen - neljän tunnin päikkäreitä. Never! Kelpaisi mullekin. Yleensä neiti koisaa kerrallaan sen kellontarkan puolituntisen, joskus huimaavat neljäkymmentä minuuttia. Oi, kuinka ihanaa olisikin joskus päiväsellä tehdä jotakin omaa. Vaikka jumpata, lukea rauhassa kirjaa, ottaa päiväunet.

Päiväunia kaipaisinkin, kun yöt ovat tosi rikkonaisia. Johtuvat varmaan siitä, että yhdeksän- ja puolikuinen oppii koko ajan niin valtavalla tahdilla uusia asioita, ettei pieni pörröpää pysy perässä. Pahimpina öinä herätään puolen tunnin - kolmen vartin välein, hyvinä öinä herätyksiä on vain kolme. Olen kuullut myös ihmevekaroista, jotka nukkuvat rauhaisasti iltakahdeksasta aamuseitsemään heräämättä. Kelpaisi.

Noihin huonoihin öihin ei voi olla vaikuttamatta se, mistä olen tällä hetkellä ehkä eniten vihreä. Syöminen. Pari postausta taaksepäin kirjoitin syömisestä. Nyt se on äitynyt sille asteelle, että syömiset ovat lähes nolla. Vai mitä tuumaatte eilisen saldosta: 15 Talk-Murua, puolitoista keitettyä seitinpalasta ja pari senttiä tekemääni rieskaa? Tämä ei suinkaan ole yhden aterian, vaan KOKO päivän syömissaldo. Maitoa menee sitten senkin edestä. Mutta eihän tuo pieni voi pelkällä pyhällä hengellä elää? Ja ah, niin rakastamani maitokakka on nyt tehnyt encoren lavalle. Ihanaa! Not.

Ja se ei paljoa lohduta, kun muut sanovat, että tuo aika menee pian ohi ja sitten tulee uudet haasteet. Ja samalla tunnen syyllisyyttä siitä, että asiat voisivat olla pahemminkin. Ainolla voisi olla joku vakava sairaus tms. Mutta se ei poista sitä tunnetta, että nyt ahdistaa. Nyt.