Kateudesta

Eräässä seuraamassani blogissa, Karkkipäivässä, oli mielenkiintoinen postaus kateudesta. Postaus on pyörinyt päässäni sen lukemisesta lähtien lähes taukoamatta ja jotenkin koen, että minunkin pitää kirjoittaa aiheesta.

Nuorempana olin kateellinen. Hyvätuloisten vanhempien lapselle, kaverilleni, joka olisi saanut kaiken, mitä olisi tohtinut pyytää. Mallikasvoiselle ja -kroppaiselle ystävälleni, joka sopisi suoraan Pariisin muotilavoille. Kaverilleni, joka voi syödä mitä vaan lihomatta grammaakaan. Tai ystävälleni, jonka iho näyttää meikkaamattomanakin täydelliseltä. Tai tuttavalle, jonka lauluääni on kuin enkelin. Tai erään, joka pukeutuu aina tyylikkäästi, kuin suoraan muotilehdestä. Tai sille, joka meikkaa kuin ammattilainen. 

Sitten pysähdyin miettimään. En enää muista, mikä sen sai minussa aikaiseksi, mutta kuitenkin pysähdyin. Mietin, kuinka paljon positiivista energiaa elämästäni lähtee tuon kadehtimisen seurauksena?  Kuinka paljon aikaani menee "hukkaan" haikailemalla jotakin sellaista, jota en voi itse saavuttaa? 

Nykyään en enää osaa olla kateellinen. Se ei ole minulta mitään pois, jos joku sattuukin syntymään kultalusikka suussa, omaamaan täydelliset ulkonäkögeenit tai olemaan ammatissaan superhyvä. Hyvä hänelle. Sen sijaan olen pyrkinyt kehittämään itsessäni niitä tunnistettuja heikkouksia: kärsimättömyyttä, perfektionismia, toisten lauseiden täydentämistä ja järjestelmällisyyden puutetta.

Tunnistan myös  itsessäni aiempaa paremmin vahvuuksiani. Samalla, kun lopetin muiden kadehtimisen, olen alkanut antaa ihmisille positiivista palautetta heidän positiivisista puolistaan. Jos jollakin on ihanat sukkahousut, miksen mainitsisi asiasta? Jos joku näyttää tänään harvinaisen kauniilta, miksi en sanoisi sitä ääneen? Jos jollakin on todella kaunis neuletakki (kuten viime viikolla asioilla käydessäni oli), kehaisin sitä ja samalla kysyin, mistä se on mahdettu ostaa. Se ilme, jonka kommenttini saa aikaan vastapuolen kasvoilla, on aina sen pienen lauseen arvoinen. Minulle itselleni tulee niiiin hyvä mieli siitä, kun saan nostaa muita. Antaa kehuja kun aihetta on. Innostaa ja tsempata, ihailla ja kehua. Koska kyllä niitä negatiivisiakin sanoja tulee ihan riittämiin käytettyä.

Blogimaailmassa nautin sujuvasta sana säilän käyttämisestä. Esimerkkinä tästä upean kirjoittajan lahjan saaneet Anna ja Onia. Heidän soljuvaa tekstiään on aina suuri ilo lukea. Toivoisin itsekin olevani parempi kirjoittaja ja pyrin siinä kehittymäänkin. Mutta Onian ja Annan kaltainen taituruus on lahja. Mitä sitä kadehtimaan?

Nautin myös aidon elämän kuvaamisesta. En jaksa lukea blogeja, joiden elämä on kuin kiiltokuvaa vailla ryppyjä. Ne tuntuvat yleensä keinotekoisilta, eivätkä ole samaistuttavia. Kenenkään elämä ei ole oikeasti sellaista. En kaipaa Vuitton-ostosvinkkejä, luksusmatkoja tai jatkuvaa shoppailua. Nautin siitä, että elämää kuvataan kaikilta kanteilta, myöskään niitä negatiivisia panttaamatta. Tästä elämänmakuisuudesta nautin mm. aiemmin mainuttujen lisäksi Eevin blogissa.

Edit. Tällä postauksella en dissaa Karkkipäivää-Sannia tai ketään muutakaan, joka tuntee kateuden pistoja sydämessään. Tämä postaus esittelee vain oman näkökantani asiaan.

Oletko sinä kateellinen? Mistä aiheista?

Meikitön päivä?

Joutsenmerkki masinoi torstaiksi 6.9. meikittömän päivän. Siihen osallistui Naamakirjan tapahtumasivun mukaan 25 000 naista. "Meikittömän päivän aikana pieni teko muuttuu Suomen erottuvimmaksi yhteiseksi ympäristöteoksi, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomio aidosti ympäristöystävälliseen kosmetiikkaan ja vaikuttaa sen määrän lisääntymiseen."

Mielestäni ekokosmetiikka ja ympäristöystävällinen kosmetiikka on hyvä juttu. Samoin se, jos naama olisi siinä kunnossa, että voisi kulkea ihmisten ilmoilla ilman meikkiä. Ihoni ei ollut edes teini-iässä siinä kunnossa, että olisin voinut kulkea täysin meikittä. Nyt, kun tähän ihoon lisätään vielä parikymmentä vuotta, jatkuva liian vähäinen nukkuminen, liian vähäinen ulkonaolo ja iän mukanaan tuomat muutokset (mm. rakas couperosani), niin jepjep. Jos en meikkaa, isoäitinikin kysyy, olenko VAKAVASTI sairas. Jos en meikkaa, olen tosi kalpea, ihoni laikukas ja kirjava. Aka haudasta noussut. Ilman meikkiä silmänikään eivät juurikaan näy melkein pullonpohjalasien takaa.

En silti vedä naamaani puolen sentin pakkelikerrosta. Kevyt ehostus on se meikäläisen juttu. Se vie parikymmentä minuuttia joka aamu ja suoraan sanottuna nousen mieluummin vartin aiemmin, että saan naamani laitettua työkuntoon kuin että lähtisin meikittä töihin. Minulle meikkaaminen on osa persoonallisuutta. Tuntuu, että olisin jollakin tapaa alasti, jos kuljen naturellina. (Kotipäivinä tai esim. mökillä en todellakaan vaivaudu laittamaan meikkiä, saati sitten pesutupaan tai roskalaatikolle mennessä.)

Ja että meikkaisin muita varten? Pah. Siihen olen turhan laiska. Meikkaan tasan itseäni varten. En vaivaudu miettimään, mitä joku naamavärkistäni, saati sen laittamisesta tykkää.

Minä

Pitkään mietin tämän postauksen tekoa. Mutta kun Eevi siihen rohkaisi, päätin minäkin kirjoittaa. Olen ollut äiti yli vuoden. En kuitenkaan halua hävittää itseäni äitiyden haastavan arjen keskelle. Kuka tuolta äitiyden kuoren alta löytyy? Sitä valotan tässä postauksessa, josta todennäköisesti tulee pitkä. Ota vaikka voileipä, että jaksat ;-)

Joskus pitää pysähtyä ja kuunnella.
Herkillä korvilla. Koska se sisin ei huuda lujaa
ja sen äänen kuulee vasta, kun
sen ääreen pysähtyy ja
hiljentyy kuuntelemaan. 

Silloin muistaa jälleen
paremmin,
mistä on tullut,
millaiseksi kasvanut
ja
millaista on haaveilla ja unelmoida.

Olen kasvanut yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Perheeseemme ei ole koskaan kuulunut miestä. Äitini kasvatti minut siten, että nainen pystyy kaikkeen siihen mihin mieskin (paitsi siittämään lapsia). Olen sellainen, että yritän tehdä asiat itse. "Minä itte." Vaikken osaisikaan/ jaksaisikaan/ kykenisikään. Minulla on ollut iso kynnys (opetella) pyytämään apua. Olen mieluummin tehnyt homman vaikka hammasta purren itse. Toisaalta, minulle ei tee tiukkaa teroittaa sahaa tai vaihtaa autonrenkaita. Sinänsä olen tästä tyytyväinen. Mutta Isämiesparka on joskus kovilla, kun haluan yrittää tehdä asiat itse. Vasta raskausaikana opin pyytämään apua. Minun EI tarvitse pystyä tekemään kaikkea, eikä kukaan sitä minulta odotakaan (paitsi minä itse).

Huumorini on vähän erikoista. Huomaan tämän parhaiten sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tunne minua kovin hyvin. Itseironiani on joskus kovansorttista ja se tuntuu joillekin vaikealta sulattaa. Kuten eräs idolini, Aino Suhola kuvaa:

"Tärkeintä elämässä on nöyryys ja intohimo. Mitä tahansa teetkin, tee se takapuoli savuten. Syöksy siihen suorin vartaloin, kahdella kierteellä. Koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi. Jos kaadut nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas.

Jos kaadut aina vaan, ajattele,
ettei kukaan kaadu niin komeasti kuin minä.
Niin komeasti mahalleen ja näköalapaikalle.
Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule elämässään hupia puuttumaan.".

Pidän nauramisesta ja huumoria meidän perheessä riittää. Nauraa rätkätämme milloin millekin. Onneksi siipallani on yhtä vinksahtanut huumorintaju ja naurunaiheet kuin meikäläisellä.

Olen ujo. Olen ollut ujo lapsesta saakka. Moni tuttavani on sanonut, että ei voisi uskoa, että olen ujo. Uusiin tilanteisiin meno jännittää minua aina, etenkin, jos tapaan uusia ihmisiä.  Ensiminuuttien mentyä huomaan kuitenkin höpötteleväni kuin vanhojen tuttujen kanssa. Minulla riittää puhetta, kun vaan unohdan ensijännitykseni.

Siippani mielestä olen maailman kärsimättömin ja jääräpäisin ihminen. (Ja hän sentään tuntee ison joukon ihmisiä :-) Totta. Olen todella kärsimätön. Kun innostun jostakin, pitäisi saada heti valmista, oli kello vaikka puoli kaksi yöllä. Jos deadline on ylihuomenna, minun deadlineni on viimeistään huomenna. Ja jääräpäisyys. Siitä voisi varmaan kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kun päätän jotakin, minua saa aika lailla suostutella, että pyörrän pääni. Kun saan päähäni jotakin, saa olla aika velho, että saa pääni käännettyä. Osittain jääräpäisyyteni vuoksi olen jaksanut myös uskoa unelmiini. Palaan (toivottavasti) maanantaina unelmatyöhöni, jossa en suinkaan olisi, jos en olisi jaksanut uskoa unelmiini. Vaikka monta kertaa näytti siltä, että saan haudata unelmieni työn viestintäalalla. Mutta niin vain elämä järjesti asiat siten, että unelmastani tuli totta.

Nuorempana haaveilin omasta runokirjasta. Nyt kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, mutta haave ei ole unohtunut. Josko joku päivä saisin runojani julkaistua. Vaikka omakustanteena.

En ole kovin järjestelmällinen ihminen kotona. Esim. aina kotoa lähtiessä rannekelloni on hukassa. Kun en jätä sitä mihinkään vakipaikkaan. Mutta töissä minulla on jämpti tapa pitää asiat ja paperit järjestyksessä. Siten asioita on helpompi hallita. Minulla oli taannoin pitkä keskustelu äitini kanssa siivoamisesta. Hän kun on liiankin siivousintoinen ja aina ollessaan meillä, hän siivosi. Ja hänen jäljiltään emme koskaan löytäneet mitään (hänen looginen järjestyksensä on aivan eri, kuin meidän). Siispä avasin sanaisen arkkuni, että meitä pieni epäjärjestys ei haittaa, ennemmin ahdistaa se, että hän siivoaa meillä, emmekä löydä hänen jäljiltään mitään. Piti jyrähtää asiasta aika suoraan, jotta äitini uskoi (jääräpää hänkin).

Minusta on tullut äitiyden myötä aika suorasanainen. Jos olen eri mieltä tai näen jonkun epäkohdan, avaudun siitä. Annan palautetta, jos kohdalleni sattuu huonoa palvelua tai epäkurantti tuote. Jos joku etuilee kauppajonossa, en enää jää sanattomaksi. Usein minua kuitenkin harmittaa, etten keksi mitään nokkelaa sutkautusta noihin tilanteisiin, vaan suustani pääsee mieleen ensimmäisenä pälkähtänyt sammakko (eikä se ole aina järkevin, saati sitten korrektein).

Minulla on ollut silmälasit kymmenvuotiaasta. Minulla on piilaritkin, mutta niiden kanssa tuntuu, että kasvoiltani puuttuu jotakin. Miinusta on kymppi, eli olen puolisokea ilman laseja. Viihdyn laseissa, enkä ole harkinnutkaan laserointia. Minulla oli kaksikymmentä vuotta takapuoleen ulottuvat hiukset. Kunnes 2003 sain niistä tarpeekseni, ja hiukset lyhenivät ensin polkkamittaan, sitten lyhyemmiksi. Viihdyn lyhyissä hiuksissa enemmän kuin hyvin, eikä niitä pitkiä kutreja ole tippaakaan ikävä, vaikka kampaajani itki krokotiilinkyyneleitä hiuksia leikatessaan. Raskausaikana aloin käyttää hameita ja mekkoja ja se vaihde on jäänyt päälle. Pidän kyllä verkkareita, sortseja ja muita "lököpöksyjä", mutta kun lähden ihmisten ilmoille, päälleni lähtee aina hame tai mekko. Yksi päivä laitoin housut jalkaan, ja voi kun ne lahkeet tuntuivatkin ikäviltä. Talvella on vähän ikävämpi pukea kolmet sukkikset päällekkäin, että tarkenee, mutta itsepähän olen pukeutumiseni valinnut.

Olen todella kellontarkka. Jos meidän pitää olla klo 12 jossakin, me olemme paikalla klo 11.55. Äitini hoki koko lapsuuteni ajan, että "mieluummin kymmentä vaille kuin kahta yli". Lapsen kanssa tuohon viittä vaille -olemiseen ei aina kykene, mutta tavoitteena se on.

Äitini on suurtalousemäntä. Lienen jo äidinmaidossa saanut rakkauden hyvää ruokaa kohtaan. Nautin leipomisesta ja ruuanlaitosta pitkän kaavan mukaan, uusien reseptien testaamisesta ja niiden syöttämisestä vieraille. Minulla on paha tapa testata jotakin uutta reseptiä aina, kun meille tulee vieraita. Onneksi tähän asti kaikki leipomukseni ovat onnistuneet. Huom. tähän asti. Aion tässä lähitulevaisuudessa laittaa blogiin julki tekemäni seitsemän viikon ruokalistan arkeamme helpottamaan. Rakastan juhlien järjestämistä, suunnittelua, koristelua ja leipomista, mutta en nauti itse juhlien keskipisteenä olemisesta.

Tässä sekava pintaraapaisu siihen, kuka on Elli. Toisella kertaa lisää. Kysyäkin saa.

Pidä huolta

Keväällä osallistui Ipanaisen Annin organisoimaan Blogimutsit-haasteeseen. Oli todella kiva tutustua uusiin blogeihin, ja saada sitä kautta pintaraapaisu toisten äitien ja lasten elämään.

Projektin organisoinut Anni lähetti viime viikolla kirjeen, jonka mukana tuli kiva huulirasvarasia (joka tosin tulehtuneilla sormilla on lähes mahdotonta saada auki), pientä suumakeaa, Donald Russelin "lastenkasvatusohjeen" sekä Annin kirjeen. Minua on puhutellut Annin kirjeessä "ota aikaa itsellesi" lause toistuvasti kirjeen saapumista seuraavina päivinä.

Aloin miettiä, mitä olen tehnyt oman jaksamiseni ja hyvinvointini eteen Ainon syntymän jälkeen? Tunnustan, aika vähän. Etenkin keväällä, kolme kuukautta kestäneen lapsosen lenssuputken aikana olin tosi kovilla. Silloin jaksoin vain ajattelumallilla "jaksa vielä yksi päivä".

Työkaverini kysyi minua taannoin personal trainer -kaveriksi. Tarjous kuulosti enemmän kuin hyvältä (etenkin, kun katson alaspäin, tuossa keskivartalolla ja ah, muutenkin leveissä reisissä riittäisi kavennettavaa), mutta. Kun laskin yhtälöä töihinpaluu + päivähoidon aloitus + arjen pyörittäminen + miehen tunnin työmatka suuntaansa (+kelivara), laskin, että tähän yhtälöön ei vielä mikään personal trainer, saati sitten aktiivinen treenaaminen mahdu. Se edellyttää, että olemme saaneet tuon kolmannen asteen yhtälön toimimaan siten, että käppyrä näyttää olevan enemmän plussan kuin miinuksen puolella.

Mutta miten pidän omasta itsestäni ja jaksamisestani huolta?

• Pidän itselleni kerran kuussa kauneusillan tyttösen mentyä nukkumaan. Laitan kasvonaamion, värjään kulmat ja teen jalkahoidon. Ainakin kuvittelen näkeväni kylppärin peilissä tämän jälkeen freesimmän mamman.
• Nyt työn alla oleva vanhojen huonekalujen entisöinti on ihanaa. Se on hommaa, jota voin tehdä ihan itsekseni kerrostalomme askarteluhuoneessa. Ilman keskeytyksiä. Vain minä, hiomapaperi, sivellin, maali ja minä. Ajatukset lentävät ja pitkästä aikaa annan tilaa ajatuksen lentää ja unelmien kasvaa. Lisäksi näen konkreettisesti työni tuloksen (jota en taas jatkossa näe niin selvästi, kun palaan töihin).
• Nautin ruuanlaitosta. Silloin erityisesti, kun saan tehdä sitä rauhassa, uusia makuja ja reseptejä kokeillen. 
• Liikunnalle minun on pakko pyhittää enemmän aikaa jatkossa. Olin taannoin endorfiinikoukussa ja se on aika mahtava olotila, kun tuntee antaneensa kaikkensa. Selässäni oleva välilevynpullistuma estää tiettyjen lajien harrastamisen, mutta ei kaikkia. 
• Jatkossa järjestämme kahdenkeskistä aikaa Isämiehen kanssa kerran kuussa. Isoäidit ottavat tyttösen enemmän kuin mielellään hoiviinsa ja me voimme nauttia erilaisista kahdenkeskisistä menoista ja aktiviteeteista kahden kesken.

Anni haastoi tekemään blogilupauksen. Minäpä teen. Liikun yksin tavalla tai toisella kerran - kaksi viikossa. Määrä kuulostaa pieneltä, mutta kun ottaa huomioon, että minulla on kroonista kremppaa siellä sun täällä, selkä on mäsänä ja on perhearki pyöritettävä, minusta pari kertaa viikossa on jo ihan hyvä aloitus.

Miten sinä pidät huolta itsestäsi ja jaksamisestasi? Mikä saa sinut voimaan hyvin?

Nainen. Ei.

Lainaan taas ihanan, entisen yhteistyökumppanini Heli Mustosen runoa, kun hän on tiivistänyt tähän niin hyvin naisen elämän.

nainen ei saa olla iloinen
iloiset ovat hepsankeikkoja
tyhmiä höppänöitä
rasittavia kikattajia

nainen ei saa olla vakava
vakavat ovat turhantärkeitä
vakavat ovat ylpeitä ja
koppavia
vakavien kanssa ei jaksa
ikävystyttävää porukkaa

nainen ei saa olla puhelias
puheliaat on kamalia
eikä tuppisuus
johan siinä tylsistyy sellaisen kanssa
mitä lie hautoo umpimielinen

nainen ei saa olla rento
eikä rohkea
ei oma-aloitteinen
eikä spontaani
tietäähän ne sellaiset
lähtevät kenen kanssa sattuu

nainen ei saa olla väritön
eikä ujo eikä arka
ei sellaista kehtaa kavereillekaan näyttää

eikä ruma saa olla
eikä liian kaunis
sellaista on vaikea pitää
mitä lie prinsessoja

lihavat ne on kauheita
ei mitään itsehillintää
ja laihat nehän ei tiedä
nautinnosta mitään

nainen ei saa olla madonna
eikä huora
ei uranainen
eikä kotiäiti
ei se saa olla ei

silti niitä pitää olla
yksi joka sohvannurkassa
mistä sitä muuten valittaisi
ja lähtisi kavereitten
kanssa kaljalle karkuun

Naistenpäivän iltana

Tänään tuli NaamaKirjassa vastaan hyvin puhutteleva teksti, jonka laitan omalta osaltani jakoon.


MIKÄ ELÄMÄSSÄSI OLISI TOISIN

mikä elämässäsi olisi toisin
ystäväni.
jos ottaisit todesta sen
mitä tunnet
uskaltaisit muistaa sen
minkä kumminkin tiedät
katselisit sitä
minkä jo melkein näet
pukisit arkesi käytännöiksi sen
mitä unelmana itsessäsi elätät

mitä elämässäsi tapahtuisi
ystäväni
jos astelisit mielesi kellariin
löytäisit hillopurkkeja hyllyittäin
hyvässä järjestyksessä, hyvin säilöttyinä
vuosiluvut yhä luettavissa
katselisit, koskettaisit
purkkeja varovasti

suolaantuneita kyyneleitä
kolmen litranpurkin verran
niin, se oli silloin…

puolen litran purkeissa
kuorimatta jääneitä kysymyksiä
juuri sinä vuonna sato oli hyvä…

unelmien purkki
päältä jo homehtunut
- käyttämättä kokonaan

pienten mielihalujen purkeissa
sisältö kuivettunut
- vedessä liottamalla
ehkä tuoksun vielä tavoittaisi

kauimmassa kellarin nurkassa
kököttämässä suurin purkki
kansi paineesta kuprullaan
kovettunutta vihaa, kärjistettyjä kirouksia

huokailisit hiljaisesti
tallella siis kaikki
sekin purkki, ja tuo

ja sitten tulisi halu
halu siivota kellari
avata purkit, kuurata hyllyt
antaa tuulen täyttää tila…

mitä elämässäsi muuttuisi
ystäväni
jos alkaisit olla
kokonaisena totta
vähitellen oppisit
huomaamaan mitä tarvitset
- ja pyytäisit sitä –
vihdoinkin söisit elämäsi päivät
säästämättä, säilömättä
kaikki tuoreeltaan
tuoksuvin ja vuotavin vesin

(I.Askola)