Kademieli nostaa päätään

Aiemmin en ole osannut olla kateellinen. Kun kouluiässä muut saivat Levikset, minä olin tyytyväinen, että yksinhuoltajaäiti osti mulle ylipäätään uudet farkut. En ole osannut koskaan olla kateellinen muiden paremmista tuloista tai nimikkeistä, valiosääristä tai kuvankauniista kasvoista tai saavutuksista.

Mutta nyt kademieli on alkanut nostaa päätään. Vihreänä kuuntelen, kuinka muiden vauvat nukkuvat jopa kolmen - neljän tunnin päikkäreitä. Never! Kelpaisi mullekin. Yleensä neiti koisaa kerrallaan sen kellontarkan puolituntisen, joskus huimaavat neljäkymmentä minuuttia. Oi, kuinka ihanaa olisikin joskus päiväsellä tehdä jotakin omaa. Vaikka jumpata, lukea rauhassa kirjaa, ottaa päiväunet.

Päiväunia kaipaisinkin, kun yöt ovat tosi rikkonaisia. Johtuvat varmaan siitä, että yhdeksän- ja puolikuinen oppii koko ajan niin valtavalla tahdilla uusia asioita, ettei pieni pörröpää pysy perässä. Pahimpina öinä herätään puolen tunnin - kolmen vartin välein, hyvinä öinä herätyksiä on vain kolme. Olen kuullut myös ihmevekaroista, jotka nukkuvat rauhaisasti iltakahdeksasta aamuseitsemään heräämättä. Kelpaisi.

Noihin huonoihin öihin ei voi olla vaikuttamatta se, mistä olen tällä hetkellä ehkä eniten vihreä. Syöminen. Pari postausta taaksepäin kirjoitin syömisestä. Nyt se on äitynyt sille asteelle, että syömiset ovat lähes nolla. Vai mitä tuumaatte eilisen saldosta: 15 Talk-Murua, puolitoista keitettyä seitinpalasta ja pari senttiä tekemääni rieskaa? Tämä ei suinkaan ole yhden aterian, vaan KOKO päivän syömissaldo. Maitoa menee sitten senkin edestä. Mutta eihän tuo pieni voi pelkällä pyhällä hengellä elää? Ja ah, niin rakastamani maitokakka on nyt tehnyt encoren lavalle. Ihanaa! Not.

Ja se ei paljoa lohduta, kun muut sanovat, että tuo aika menee pian ohi ja sitten tulee uudet haasteet. Ja samalla tunnen syyllisyyttä siitä, että asiat voisivat olla pahemminkin. Ainolla voisi olla joku vakava sairaus tms. Mutta se ei poista sitä tunnetta, että nyt ahdistaa. Nyt.