Päivähoitoon viepi tie

Teet niin, teet näin, aina teet väärin päin. Vaikka tiedät itse toimivasi itsellesi ja omalle perheellesi parhaalla mahdollisella tavalla, joku toinen (äiti) tietää aina sinua paremmin kuinka pitäisi toimia.  Kaikista vähiten äitinä olemisesta tiesin etukäteen siitä, kuinka vanhempana oloon kuuluu mustavalkoisen, VAHVAN mielipiteen omaaminen asiasta kuin asiasta. Oli kyseessä sitten vauvanhoito, lapsenkasvatus, vaipatus, päivähoito tai purkkiruoka, talvihaalarin merkki tai nokkamukin malli - joko olet mustaa tai valkoista, joko yhtä tai toista mieltä, puolesta tai vastaan. Joudut AINA valitsemaan puolesi.

Aiemmin paasasin blogissa päivähoidosta ja sen ankeasta tilanteesta Helsingissä. Nyt meillä kävi niin onnellisesti, että saimme Ainolle paikan yksityiseltä perhepäivähoitajalta elokuusta lähtien. Muutama tuttu on kysynyt: MITEN te sen teitte?

Kyse oli onnellisista sattumista tai johdatuksesta tai jostakin suuremmasta kuitenkin. Valitin päivähoitotilannetta taloyhtiön kevättalkoissa saatuamme tuon "hylkypuhelun". Kuuloetäisyydellä oli taloyhtiömme toinen perheenäiti. Hän sanoi kysyvänsä, tietäisikö heidän eläkkeelle jäävä pph:nsa ketään, jolla olisi vapaata paikkaa syksyksi. Törmäsin tähän äitiin heti seuraavana päivänä ja sain hoitajan numeron. Kun soitin, kuulin, että paikka oli vapautunut edellisenä päivänä. Kannatti avata suunsa!!

Nyt olemme käyneet keskustelemassa hoitajan kanssa pariin otteeseen ja olemme törmänneet myös läheisellä leikkikentällä. Hän tuntuu olevan jalat maassa -tyyppi, tykkäävän aidosti lapsista ja hänellä on hyvä "tatsi" hommaan näin sivusta seurattuna. Hän on hoitanut lapsia kotonaan 19 vuotta ja jotakin hänestä kertoo se, että hänellä on nyt hoidossa samasta perheestä jo kolmas lapsi (isommat ovat jo koulussa). 

Vaikka samalla kärvistelen tunteen kanssa, että voisin jatkaa vielä kotona, ja että Aino on vasta 13 kuukautta, kun hän lähtee hoitotielle, samalla koen, että tuo mahdollisuus tuli meille annettuna. Etenkin, kun tiedän, miten vaikea hoitotilanne oikeasti on, emme voi jättää tuota tilaisuutta käyttämättä. 

Olisi niin paljon helpompaa tehdä näitä ratkaisuja, jos ei olisi vaihtoehtoja. Jos olisi vaan pakko mennä töihin, kuten esim. keski-Euroopassa tehdään. Syyllisyys kolmetoistakuisen laittamisesta päiväkotiin olisi silloin paljon pienempi. (Itse olen mennyt hoitoon viisikuisena, kun yh-äidin oli pakko palata työelämään) Seurallinen ja sosiaalinen Aino saa leikkiseuraa ja virikkeitä. Äiti saa itselleen virikkeellistä aivotoimintaa ja aikuisten haasteita. Uskon, että tästä ratkaisusta hyötyy koko perhe, kunhan vain en itke silmiäni päästä ensimmäisinä hoitoviikkoina. 

Jollekin kotonaolo sopii. Minä koin jo raskausaikana, että en ole kotiäitityyppiä. En pysty mitenkään kuvittelemaan mielessäni, että olisin kotona, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta. Hatunnosto niille, jotka näin tekevät. Minusta on tärkeintä tehdä vain niin kuin oma sydän ja järki sanoo.Ja jokaisella on oikeus sellaiseen ratkaisuun, joka omasta mielestä palvelee omaa perhettä parhaiten. On rohkeutta tuntea itsensä ja tehdä valintoja sen perusteella. 

Mikä ihmeen perhevapaa?

Kun olin viime keväänä jäämässä mammalomalle, katkera miespuolinen työtoverini tilitti, kuinka hänellekin kelpaisi "kymmenen kuukauden maksettu loma". Öö. Tuota. Menin sanattomaksi, enkä osannut lohkaista mitään nasevaa.

Nyt, kun tyttö on kymmenkuinen, tajuan, kuinka väärä sana vapaa tai loma tässä yhteydessä on. Kehveli sentään! Mielestäni lomalla hengataan ilman huolen häivää, tehdään mitä huvittaa, siihen vuorokaudenaikaan kuin huvittaa, palkka juoksee ja velvollisuudet ovat vain ikävä muisto. Äitiys on ympärivuorokautista työtä 24/7 ilman vapaapäiviä. Ylitöistä ei makseta ja bonukset tulevat enemmän tai vähemmän haisevassa muodossa.

Välillä olen ollut kade miehelleni.
Joka saa nukkua keskeytymättömän yöunen. Itse olen pahimpina öinä noussut sängystä tassuttelemaan tai syöttämään vauvaa tusinan kertaa.
Joka saa istua päivittäin kaksi kertaa kolme varttia bussissa työmatkallaan. Eli viettää puolitoista tuntia omaa aikaa kuunnellen musiikkia, lukien kirjaa, ajatella. Minulla on ollut "vapaata" kolme puolen tunnin päiväunipätkää koko päivän aikana.
Joka saa syödä lämpimän, jonkun toisen valmistaman lounaan kahdella kädellä. Minä lusikoin kylmäksi jäähtynyttä mikropuuroa eroahdistuslaisen roikkuessa lahkeessa.
Joka saa ajatella töissä aikuisten asioita, jotka voi ratkaista loogisesti. Minä joudun pähkimään, mikä tyttöä nyt riivaa, kun huutaa toista tuntia naama punaisena, ruoka ei maita, mutta unikaan ei houkuttele.
Joka tietää, millä aikataululla päivä menee, ilman yllätyksiä. Minä painiskelen tyttösen aikatauluttomuuden kanssa ja mietin jo edellisiltana, mitä pakata laukkuun valmiiksi, kun suunnitelmat menevät viimeistään lähtiessä uusiksi.

Nyt onkin mahtavaa, kun mies saa selkätulehdukseni ansiosta nauttia "kotiäidin" arjesta kuusi viikkoa. En saa nostaa lasta, saati istua, kontata tai leikittää lasta. Mitään selkää rasittavaa en saa tehdä. Eli mies saa oikean käsityksen siitä, mitä perheVAPAAlla tehdään ja kuinka työlästä se osaa olla. Tosin kiittelen jo nyt, että miehelläni ei onneksi ole työkaverini kaltaista asennevammaa.

Mutta on se kumma. Sitten kun äiti tai anoppi tarjoaa vauvavapaata aikaa, sitä ei haluta käyttää. Anoppi on lähettänyt meidät muutamaan otteeseen viettämään laadukasta parisuhdeaikaa. Olemme käyneet syömässä, leffassa ja teatterissa. Vaikka olemmekin nauttineet illasta kahden, olemme jo etukäteen selvittäneet nopeimman tien takaisin kotiin. Äitini on nyt neljä kuukautta puhunut, että voisi ottaa tytön yökylään. Me emme ole laskeneet. Kun tulee niin kamala ikävä.