Kun olin viime keväänä jäämässä mammalomalle, katkera miespuolinen työtoverini tilitti, kuinka hänellekin kelpaisi "kymmenen kuukauden maksettu loma". Öö. Tuota. Menin sanattomaksi, enkä osannut lohkaista mitään nasevaa.
Nyt, kun tyttö on kymmenkuinen, tajuan, kuinka väärä sana vapaa tai loma tässä yhteydessä on. Kehveli sentään! Mielestäni lomalla hengataan ilman huolen häivää, tehdään mitä huvittaa, siihen vuorokaudenaikaan kuin huvittaa, palkka juoksee ja velvollisuudet ovat vain ikävä muisto. Äitiys on ympärivuorokautista työtä 24/7 ilman vapaapäiviä. Ylitöistä ei makseta ja bonukset tulevat enemmän tai vähemmän haisevassa muodossa.
Välillä olen ollut kade miehelleni.
Joka saa nukkua keskeytymättömän yöunen. Itse olen pahimpina öinä noussut sängystä tassuttelemaan tai syöttämään vauvaa tusinan kertaa.
Joka saa istua päivittäin kaksi kertaa kolme varttia bussissa työmatkallaan. Eli viettää puolitoista tuntia omaa aikaa kuunnellen musiikkia, lukien kirjaa, ajatella. Minulla on ollut "vapaata" kolme puolen tunnin päiväunipätkää koko päivän aikana.
Joka saa syödä lämpimän, jonkun toisen valmistaman lounaan kahdella kädellä. Minä lusikoin kylmäksi jäähtynyttä mikropuuroa eroahdistuslaisen roikkuessa lahkeessa.
Joka saa ajatella töissä aikuisten asioita, jotka voi ratkaista loogisesti. Minä joudun pähkimään, mikä tyttöä nyt riivaa, kun huutaa toista tuntia naama punaisena, ruoka ei maita, mutta unikaan ei houkuttele.
Joka tietää, millä aikataululla päivä menee, ilman yllätyksiä. Minä painiskelen tyttösen aikatauluttomuuden kanssa ja mietin jo edellisiltana, mitä pakata laukkuun valmiiksi, kun suunnitelmat menevät viimeistään lähtiessä uusiksi.
Nyt onkin mahtavaa, kun mies saa selkätulehdukseni ansiosta nauttia "kotiäidin" arjesta kuusi viikkoa. En saa nostaa lasta, saati istua, kontata tai leikittää lasta. Mitään selkää rasittavaa en saa tehdä. Eli mies saa oikean käsityksen siitä, mitä perheVAPAAlla tehdään ja kuinka työlästä se osaa olla. Tosin kiittelen jo nyt, että miehelläni ei onneksi ole työkaverini kaltaista asennevammaa.
Mutta on se kumma. Sitten kun äiti tai anoppi tarjoaa vauvavapaata aikaa, sitä ei haluta käyttää. Anoppi on lähettänyt meidät muutamaan otteeseen viettämään laadukasta parisuhdeaikaa. Olemme käyneet syömässä, leffassa ja teatterissa. Vaikka olemmekin nauttineet illasta kahden, olemme jo etukäteen selvittäneet nopeimman tien takaisin kotiin. Äitini on nyt neljä kuukautta puhunut, että voisi ottaa tytön yökylään. Me emme ole laskeneet. Kun tulee niin kamala ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!