Kotiäidin elämää

Kodissamme asuu draamaprinsessa. Jos ei ruoka ole suussa sillä punaisella sekunnilla, kun neiti päättää, että hänellä on nälkä, karjutaan naama punaisena, silmistä vedet tirskuen. Tämä vaatii etenkin julkisilla paikoilla ennakointitaitoja. Olen aikapäiviä sitten menettänyt tittelini Maailman Käsimättömimpänä Ihmisenä. Ja en viitsi edes aloittaa, minkälaisia äänimerkkejä kestovaippakokeilumme saa aikaiseksi. Draamaprinsessamme taitaa olla herkkähipiäinen. Heti, jos kestovaikka on märkä, alkaa huutokonsertti.

Meillä oli vähällä syttyä kolmas maailmansota pari viikkoa sitten. Mies totesi, "sulla kun on päivisin niiiin paljon aikaa". Hän käsitti vasta nyt isyyslomalla, miten vähän päiväaikaan ehtii tehdä. Etenkin eilisen kaltaisena päivänä, kun neitisemme nukkuu päivällä vain muutaman minuutin mittaisia torkkuja. Kun hän heräsi, eikä lähellä ollutkaan Suurta Viihdyttäjää (= lue: äiti tai isä), taas karjuttiin. Välillä tuo draamaprinsessuus jaksaa huvittaa, mutta joskus, kun mies on päivisin poissa kymmenen tuntia putkeen, aika tuntuu piiitkältä. Sitten, kun hän tulee kotiin, nostan neidin isin syliin hetkeksi, että saan esim. edes kerran päivässä lämpimän ruuan.

Edellä mainittu vuodatus saattaa kuulostaa siltä, että katkera kotiäiti vuodattaa. Päinvastoin, nautin äitiydestä jopa enemmän, mitä odotin. En vaihtaisi hetkeäkään pois, kun saan mölistä googookieltä, tanssia ihanien   lempibiisieni tahdissa vauva sylissä ja laulaa mukana, vauva näyttää siitä nauttivan, vaikka ääneni ei olekaan alkuperäisesityksen tasolla. Ja loputtomasti jaksan katsella noita suloisen pieniä kasvoja, olivat ne sitten unenrauhalliset tai leveässä hymyssä.