Minä olen nainen

Blogeissa on tänä naistenpäivänä kiertänyt haaste, "Minä olen nainen". Pitkään mietin, postaanko tästä aiheesta ollenkaan, mutta sittemmin päätin, että ehkä minun kokemastani on jotakin hyötyä jollekin toiselle. Ehkä selviytymiseni antaa toivoa jollekin toiselle. Ehkä Naisten Linja voi auttaa jotakuta toistakin, niin kuin se auttoi minua.

Palataan ajassa kahdeksan vuotta takaperin. Elin silloin suhteessa, jossa kaikki oli pielessä. Vähitellen olin joutunut umpikujaan, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Alistava suhde oli vähällä tuhota itsetuntoni kokonaan, johti masennukseen ja loi hallitsemattoman avuttomuuden tunteen. Takana oli vuosikausia alistamista, eristämistä, mitätöintiä sekä rankkaa väkivaltaa. Pääasiassa psyykkistä, jolla yritettiin murtaa mieleni. Väkivalta ei kuitenkaan rajoittunut vain psyykkiseen alistamiseen. Valitettavasti. Vasta kun tuolloinen aviomieheni lausui kädet kurkkuni ympäri puristuneina kolmatta kertaa sanat: "vihaan sinua niin paljon, että voisin tappaa sinut", se sai silmäni lopullisesti aukeamaan. Tajusin, että jos en kävele itse ulos tuosta kodista ja parisuhteesta, minut saatetaan ulos puuarkussa. Ennemmin tai myöhemmin.

Kukaan lähimmistäni ei tiennyt, millaisessa helvetissä elän, koska häpesin sitä, mihin tilanteeseen olin itseni saattanut. Valtava syyllisyys painoi niskassa: ehkä tämä kaikki paha on minun syytäni. Ehkä saan turpaani, kun minä olen niin rasittava, enkä osaa pitää leipäläpeäni ummessa. Jos vain osaisin olla OIKEIN, ehkä kaikki muuttuisi vielä hyväksi. Se oli vielä sitä aikaa, kun jaksoin uskoa. Miehen lupauksiin muuttumisesta ja terapiasta. Sitten tajusin, että tein mitä vain, tilanne ei muutu, vaan jos haluan muutosta, minun on tehtävä se itse.

Mitä enemmän vapisin ja pelkäsin sisäisesti, sitä vahvemmalta näytin ulkoisesti. Näin tutut ovat jälkikäteen sanoneet. Tein hyvää duunia töissä (ts. liian pitkää päivää, koska siellä olin turvassa) ja kuin ohimennen laihduin alipainon puolelle. Tästä kiitän syömishäiriötä, joka puhkesi kriisin ollessa pahimmillaan. Kun en voinut hallita mitään muuta osa-aluetta elämässäni (koska sen teki ex-aviopuolisoni), kontrolloin syömistäni sairaalloisella tavalla. Nyt syömiseni ovat olleet kunnossa jo useamman vuoden, mutta edelleen stressitilanteissa tunnistan sen tutun mörön kuiskivan korvaani. Minun ei onneksi enää tarvitse totella, mitä se sanoo.

Jälkikäteen mietittynä en tiedä, mistä sain tuolloin voimaa. Voimaa repiä itseni suhteesta, joka oli vähällä tuhota minut. Voimaa hoitaa kaikki käytännön järjestelyt kotoa muuttamiseksi. Salaa. Voimaa kohdata mies ja kertoa uutinen hänelle, toisessa kädessä puhelin, jossa oli kolme pikavalintaa: kaapinkokoinen työkaverini, joka asui naapurissa ja tiesi kotitilanteestani, vartiointiliike, jonka kanssa olin sopinut "suojelusta" ja poliisin hätänumero.

Sain kasattua itseni sen verran, että selvisin tilanteesta. Mies jatkoi piinaamistani pari vuotta eron jälkeenkin. Sittemmin "hävisin", muutin sukunimeni ja vaihdoin kaikki osoite- ja numerotietoni (vaihdosten jälkeen toki) salaisiksi. Tuo mies sai melkein tuhottua itsetuntoni ja itseluottamukseni. Mutta vain melkein. Minulla oli kuitenkin eväitä lähteä rakkaitteni tuella rakentamaan uutta minuutta niistä rippeistä, jotka hän väkivallallaan oli jättänyt jäljelle. Vaikka tämä saattaa kuulostaa hullulta, nyt koen, että kokemusteni ansiosta olen ehjempi ja kokonaisempi minä. Se minä, joksi minun olisi pitänyt kasvaa jo aiemmin. En kadu kokemaani, koska se laittoi minut kyseenalaistamaan kaiken. Se pakotti minut katsomaan peiliin ja todella tutustumaan siihen naiseen, joka olen. Mitä HÄN haluaa elämältä, mikä tekee HÄNET onnelliseksi. Se on ollut pitkä tie, kuoppainenkin, mutta se on totisesti kannattanut.

Sinä, siellä ruudun toisella puolella. Tunnistitko edellä olevasta jotakin tuttua omaan elämäntilanteeseesi? Annan yhden neuvon: vain sinä voit pelastaa itsesi. Ei kukaan muu. Et ole ansainnut yhtään ainoaa iskua tai mitätöivää lausetta. Älä jää odottamaan, vaan lähde. Ennen kuin on liian myöhäistä.