keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Lapsiluvusta

Olen aina ajatellut... Ei. En ole ollut ennen Isämiehen tapaamista yhtään varma siitä, että minusta tulisi joku päivä äiti. En kokenut olevani siihen valmis, eikä katastrofaalinen ensimmäinen avioliitto todellakaan luonut olosuhteita, jossa jälkikasvua olisi voinut millään muotoa suunnitella.

Kun olimme olleet Isämiehen kanssa yhdessä pari vuotta. Oli ostettu yhteinen asunto, menty naimisiin. Tuli vain sellainen tunne, että meidän lisäksi tätä kotia ja syliämme voisi rikastuttaa joku pieni.

Ensin tuli tulta ja tappuraa oleva pikkuruinen tyttönen, joka heitti koko elämän ympäri. Hyvällä tavalla. Muutti kaiken. Kun Aino kasvoi isommaksi, tuli tunne.

Olemme molemmat Isämiehen kanssa ainoita lapsia ja molemmat koimme, että olisi mahtavaa, jos saisimme Ainolle pikkusisaruksen. Kun yritys kesti kuukausi toisensa perään, vailla tulosta, ehdin jo pelätä, ettei kaivattua pikkusisarusta koskaan tulisikaan. Tuntui, kuin sydämeen olisi kaiverrettu jääpiikillä musta aukko, josta puuttuu joku. Tuntui, että en osannut ajatella mitään muuta kuin toise lapsen saamista. Kunnes sitten uuden vuoden aattona 2012 sain tehdä positiivisen raskaustestin. Sydänalassa muljahtaa vieläkin se valtaisa ilo, kun sain varmuuden, että pikkukakkonen olisi matkalla kotiimme ja syliimme. Elämäämme tupsahti aurinkoinen pieni suuri mies, joka täydensi perheemme kokonaiseksi. Tämä tyyppi on meidän perheen viimeinen vauva.

Nyt meillä on kaksi ihanan mahtavaa lasta. Terveitä, ihania, koko ajan oppivia. On mahtavaa seurata aitiopaikalta omien lasten kasvua ja kehitystä. Minulla on nyt levollinen olo, kun ei ole kuumetta. Ei vauva- tai raskauskuumetta.

Vaikka fyysinen olotilani ei kummassakaan raskaudessa ollut mitenkään kehuttava, silti sitä isoa mahaa ja sen sisältä kumpuavia potkuja on pieni ikävä. Ystävien kasvavia vatsoja on ihana seurata. Viime kauppareissulla edessämme oli ehkä pariviikkoinen, maksimissaan kuukauden vanha vauva. Yhdessä tuumin totesimme Isämiehen kanssa toisillemme hymyillen: "onneksi meille ei enää noin pieniä tule".

Tunne on varma ja kasvaa koko ajan. Meidän perhe on nyt valmis. Odotan innolla lasten kasvua, että koko ajan voimme tehdä enemmän ja enemmän isojen lasten juttuja. Vauvavuosi oli taas rankka, mutta siitäkin selvittiin yhdessä. Minä vanhenen koko ajan, eläminen ei ainakaan yhtään halvemmaksi pääkaupunkiseudulla käy ja minusta tuntuu hyvältä panostaa nyt työelämään. Työ-, päivähoito- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on haastavaa, mutta järkeilemällä, priorisoimalla ja rutiineilla siitäkin selvitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!