Perimän sanelemaa

Olen miettinyt lastemme perimää viime aikoina. Pohdintojeni taustalla on isompikin syy. Omassa perimässäni oleva geenivirhe. Olen miettinyt, ovatko lapset perineet sen vai eivät. Ehkä se selviää pian lähitulevaisuudessa.

Olen katsellut lapsiamme viime päivinä erityisen tarkasti. Olen halunnut painaa mieleni sopukoihin juuri nyt. Lapset tässä hurmaavassa iässä. Aino kolmevuotiaana. Oiva pian vuoden vanhana. Olen hymyillen katsonut, kun lapsien kasvoilla vilahtavat Isämiehen tai tämän äidin ilmeitä, omista nyt puhumattakaan. On jotenkin koomista katsoa, kun pienillä kasvoilla vilahtelee aikuisille tuttuja ilmeitä. Pikkuinen näsäviisas, muka niin iso kolmevuotias. Isokokoinen yksivee, jota koko ajan luullaan vanhemmaksi kuin onkaan.

Hauska huomata, miten pienet ovat yhdistelmä meitä vanhempia. Aino on perinyt piikkisuoran tukkani. Yritin sitä kolmeveesynttäreille suoritusraudalla kihartaa. Viiden minuutin päästä päivänsankari juosta viipotti pitkin asuntoa tukka yhtä suorana kuin hiilihanko. No, Oiva on perinyt isänsä hiuslaadun. Taipuisan, pehmeän.

Vai mitä tykkäätte pienen miehen niskakiehkuroista? Itse olen vaikean dilemman edessä. Olen periaatteen naisia. Olen aina ollut sitä mieltä, että pojalla pitää olla lyhyet hiukset. Piste. Mutta kun nuo kiehkurat ovat niin harvinaisia, en raaskisi niitä millään leikkauttaakaan. Miten se meni, vanhemmuus on vaikeita valintoja täynnä.

Olen miettinyt, miten mahtaa tulevaisuudessa käydä. Kulkevatko lapsemme vanhempiensa geeniperimän sanelemaa tietä? Saavatko molemmat lapsemme nauttia kunnallisen hammashoidon palveluista piiiiitkään ja hartaasti? Saavatko molemmat kekkulat nenilleen alakouluiässä? Onko meillä kestettävänä vain tämä lapsuuden uhma ja teini-ikä menee iisisti? Ei niin hammasraudoilla tai laseilla väliä, mutta totta tosiaan toivon, että selviäisimme teiniangsteista helpommalla kuin uhmasta konsanaan.