Meikitön päivä?

Joutsenmerkki masinoi torstaiksi 6.9. meikittömän päivän. Siihen osallistui Naamakirjan tapahtumasivun mukaan 25 000 naista. "Meikittömän päivän aikana pieni teko muuttuu Suomen erottuvimmaksi yhteiseksi ympäristöteoksi, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomio aidosti ympäristöystävälliseen kosmetiikkaan ja vaikuttaa sen määrän lisääntymiseen."

Mielestäni ekokosmetiikka ja ympäristöystävällinen kosmetiikka on hyvä juttu. Samoin se, jos naama olisi siinä kunnossa, että voisi kulkea ihmisten ilmoilla ilman meikkiä. Ihoni ei ollut edes teini-iässä siinä kunnossa, että olisin voinut kulkea täysin meikittä. Nyt, kun tähän ihoon lisätään vielä parikymmentä vuotta, jatkuva liian vähäinen nukkuminen, liian vähäinen ulkonaolo ja iän mukanaan tuomat muutokset (mm. rakas couperosani), niin jepjep. Jos en meikkaa, isoäitinikin kysyy, olenko VAKAVASTI sairas. Jos en meikkaa, olen tosi kalpea, ihoni laikukas ja kirjava. Aka haudasta noussut. Ilman meikkiä silmänikään eivät juurikaan näy melkein pullonpohjalasien takaa.

En silti vedä naamaani puolen sentin pakkelikerrosta. Kevyt ehostus on se meikäläisen juttu. Se vie parikymmentä minuuttia joka aamu ja suoraan sanottuna nousen mieluummin vartin aiemmin, että saan naamani laitettua työkuntoon kuin että lähtisin meikittä töihin. Minulle meikkaaminen on osa persoonallisuutta. Tuntuu, että olisin jollakin tapaa alasti, jos kuljen naturellina. (Kotipäivinä tai esim. mökillä en todellakaan vaivaudu laittamaan meikkiä, saati sitten pesutupaan tai roskalaatikolle mennessä.)

Ja että meikkaisin muita varten? Pah. Siihen olen turhan laiska. Meikkaan tasan itseäni varten. En vaivaudu miettimään, mitä joku naamavärkistäni, saati sen laittamisesta tykkää.

Töihinpaluu lähenee

Oravanpyörä A.K.A. armas työelämä kolkuttaa aivan nurkan takana. Hommat alkavat 23.4.ja minä olen täydellisen stressitilan partaalla. Kun joulun jälkeen tuntui aivan ehdottoman tärkeältä päästä kotoa, juttelemaan aikuisten asioita, tekemään muutakin kuin pyykkäämään vaippoja ja viihdyttämään vauvaa, on minut nyt vallannut kova rimakauhu. Vaikka kyse on vain kuudesta viikosta.

Pelonaiheita on useita. Pelkään, että olen unohtanut kaiken, mitä ammattini edellyttää ja että työkaverit pyörittelevät silmiään, kun ehdotan jotakin. En muista minkään järjestelmän salasanoja, saati käyttäjätunnuksia. Mahdankohan muistaa mitään edes itse tekemistäni ohjeista? Työavain sentään on tallessa, samoin kalenteri ja muistivihko. Sillä kai päästään alkuun?

Ja entäs naamavärkki. Näytän aikalailla olmilta oltuani tyttösen kanssa pitkään kipeänä. Naamalle on tehtävä jotakin joka aamu, ettei tarvitse juoksuttaa pelästyneitä kollegoita hakemaan lähikaupasta jotakin toinnuttavaa. Pakko on laittaa pakkelia, että näyttää edes jotakuinkin toimistokelpoiselta. Olen tosin unohtanut kaikki meikkaamistaitoni mammalomalla. Pitänee käydä kierros muutamissa meikkiblogeissa, josko niistä saisi jotakin mielenvirkistystä, miltä pitää naaman näyttää ihmisten ilmoilla liikkuessaan.

Ja töihin mennessä joudun pukeutumaan. Mammiksella olen voinut hengata pyjamassa vaikka koko päivän, jos ei ole hotsittanut lähteä ulkoilemaan tai kukaan mammakavereista ei ole tulossa kylään. Olen niin tottunut trikooseen ja mukavuuteen, että osaanko enää laittaa ohuita sukkahousuja jalkaan rikkomatta niitä, saati sitten korkokenkiä?

Miten jaksan istua puoli tuntia pidemmissä palavereissa? Kun yhdeksään kuukauteen en ole sitä pidempiä aikoja istunut kuin muutamia kertoja. Ja sekin on ollut jossakin kulttuuririennossa. Alan varmaan palavereissa jossakin vaiheessa kuikuilla ympärilleni, minne se tyttönen on taas ryöminyt, kun on näin epäilyttävän hiljaista. Kunnes muistan, että olen töissä. Sitten ehkä laitan tekstaria Isolle Rakkaalle, miten kotona menee. Lounaalla varmasti ihmettelen, miltä tuntuu syödä keskeytyksittä LÄMMIN ATERIA, käsissä sekä haarukka että veitsi.

Sitä en pelkää, etteikö Iso Rakas osaisi hoitaa tytärtämme "oikein". Hän on osoittautunut niin loistavaksi isäksi, että suon hänelle avosylin nämä tulevat kuusi viikkoa. Kiitän tästä mahdollisuudesta sitä, kenen neronleimaus tämä alunperin on ollut. Minä luovun kahdesta viikosta ja isä saa kuusi. Reilua. Samalla isä saa käsityksen siitä, mitä ruokalakkoilevan känkkäränkän kanssa on olla kotona. (Tietysti isälle tytär ei kiukkua, vaan on hellantelttu, kunnes koittaa äidin kotiinpaluun aika.) Pelonaiheeni kohdistuvatkin itseeni.

Varmaan viimeisenä sunnuntaina ennen töihinpaluuta hommaan armottoman suklaahumalan vetämällä naamariin levyllisen Fazerin sinistä. Sokerihumalan krapula on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin palata töihin kankkusessa.