Äitini on käynyt meillä viime aikoina usein. Hoitamassa Ainoa, kun olen itse ollut huristelemassa kaksipyöräisellä. Nyt 18 vuoden unelmani vihdoin toteutui ja taskussa on tuore moottoripyöräkortti!
Joka ikinen kerta, kun äiti on täällä, jaksaa hän marmattaa kotimme epäjärjestyksestä. Tämän marmatuksen ääressä tunnen itseni (taas kerran) keskenkasvuiseksi kakaraksi, kun vastustan äitini yrityksiä sabotoida kotimme (hallittua) kaaosta. Ja toisaalta taas tunnen loputonta riittämättömyyttä. Olemme molemmat Mikon kanssa enemmän tai vähemmän epäjärjestelmällisiä ihmisiä ja meitä pikku kaaos ei häiritse. Kunhan löydämme tärkeät tavarat. Välillä minua jäytää kirvelevä syyllisyys siitä, etten pysty pitämään yllä yhtä hohtavan puhdasta kotia, kuin mihin äitini kykenee. Vähän tosin epäilen hänen sanojaan siitä, että kun olin itse Ainon ikäinen, kotimme oli kiiltävän puhdas kaikkialta. Millä ajalla äiti sen teki?
Mutta toisaalta, en halua äidin siivoavan täällä. Ihan siitä syystä, että äidin "looginen" säilytyspaikka on meidän mielestämme jotakin aivan käsittämätöntä. Pahimmillaan saattaa mennä viikkoja, jopa yli kuukausi, että löydämme tavaroita hänen jäljiltään. Vaikka huomaan muuttuvani vuosi vuodelta yhä enemmän äitini kaltaiseksi (josta en ole aina kovin onnellinen), niin siisteysgeenini olen ilmiselvästi perinyt isältäni. Tästä lisää lähipäivinä. Huomisen isänpäivän kunniaksi olen miettinyt omaa isääni, tai lähinnä isättömyyttäni paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!