Arkea ja onnea

Meillä asuu Arki. Se on enimmäkseen tylsä ja harmaa, mauton, väritön. Arki täyttää pyykkikorin (etenkin kestovaippaperheessä), astianpesukoneen ja kokoaa tavarakasoja sinne, tänne, tuonne. Kaikki tärkeät tavarat ovat vuorotellen hukassa. Arkisin en edes muista, mikä viikonpäivä on. Paitsi perjantaina. Silloin muistan, että nyt alkaa se perheen yhteinen aika.

On arki kivaakin välillä. Arki on tuoksuva pyykki. Arki on kymmenen kilometrin vaunulenkki syksyisessä auringonpaisteessa. Arki on ääneen hekottava vauva. Arki on mammakaverin kanssa vietetty vertaistukihetki. Arki on kerran viikossa syöty lämmin lounas.

Mikä univelka? Aino nukkui pitkään yöt yhden varikkopysähdyksen taktiikalla. Nyt neiti on alkanut heräillä jopa kolmesti yön aikana ja ähistä väliajat. Ja äiti nukkuu huonosti. Mutta silti. Onnellisuuden tunne on valtava. Tuntuu käsittämmättömältä. Minulla on maailman rakkain lapsi. Niin rakas, ettei sitä tahdo edes ymmärtää. Sydän pakahtuu, kun katselen häntä.

Kävimme nelikuukautisneuvolassa. Onneksi ei tarvinnut piikittää. Aino oli kuukaudessa venähtänyt 3,5 cm ja paino laahaa sen takia vähän jäljessä. Tuoreet mitat ovat 5690g ja 60,5cm. Komeasti on tyttö kirinyt ikätovereitaan mitoissa kiinni. Lääkäri totesi, että Aino on kirinyt myös kehityksessä valtavasti kiinni. Aino on jäntevä ja piakkoin saamme nähdä tyttösen kierähtävän vatsalleen. Sittenpä loppuu sohvalla makuuttaminen... Ja lopuksi lääkäri kysyi hymynkare suupielissään: "Onko Aino ikinä hiljaa"?