8kk mittarissa

Kävimme tänään 8-kuukautisneuvolassa. Pelkästään lääkärissä meni kolme varttia. En edes tiedä, mistä aloittaa.

No, arvasin, ettei Ainon paino ole noussut kovinkaan paljoa. Kuuden viikon lenssun aikana ruoka kun ei ole kovin hyvin maittanut. Tai jos onkin, niin siitä osa on tullut limaoksennusten mukana takaisin ylös. 555 grammaa näytti puntari nousua kahdessa kuukaudessa. Pituutta oltiin venytty neljä senttiä, jonka huomaa vaatteista. Enää ei tahdo kestojen kanssa koko 68 mahtua päälle, vaikka mittaa on juurikin tuon verran. Vapun tienovilla isä saa viedä tyttären painokontrolliin. Minä kun olen silloin "harjoittelemassa" työntekoa ja isä saa nauttia kahdenkeskisestä ajasta tyttärensä kanssa. Itse en ole laisinkaan tuosta kasvusta huolissani. Aino kasvaa, se on pääasia.

Lääkäri sanoi Ainoa hitaaksi. Tämä kun ei vielä konttaa. Aino pyörii napansa ympäri ympyrää ja peruuttaa.  Ja taatusti sairastelukin on vienyt osan tehoista pois. Ja aina täytyy muistaa myös miinustaa kuukausi pois Ainon iästä näitä kehitysjuttuja mietittäessä. Minua asia ei suuremmin stressaa. Ehtii sitä juosta ihan tarpeeksi isompanakin. Ehtii ehkä vähän järki päähäkin, jos taidot opitaan myöhemmin. Ja pääsevätpähän vanhemmat vielä vähän aikaa vähän helpommalla.

Ainon toinen silmä on ns. hidas. Huomasin sen jo kuukauden iässä, mutta en ole suuremmin (sitäkään) asiaa murehtinut. Lääkäri kiinnitti siihen nyt kuitenkin huomiota ja lähetti meidät silmäpolille. Todennäköisesti asiaa vain seurataan ja jos ei korjaannu itsestään iän mukana, sitten Aino saa "merirosvolapun" hidasta silmää aktivoimaan.

Kerroin lääkärille tästä meidän pitkästä sairastelusta. Lääkäri sanoi, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä tämä on rsv. Sitähän olen itsekin epäillyt, mutta kaksi tk-lääkäriä on painanut epäilyni villaisella ja antanut ymmärtää, että äiti se tässä on luulosairas ja yliherkkä. Välillä Aino meinaa tukehtua yskänkohtauksiinsa, kun paksu lima ei irtoa. Molemmissa korvissa on myös tulehdus. Tästäkö se kierre alkaa? Neuvolalääkäri suositteli varaamaan ensi viikoksi aikaa erikoislääkärille, mutta minä varasin (kiitos Kati suosituksesta) ajan jo huomiseksi. Kun meillä on reissuun lähtö parin viikon päästä, olisi hyvä, jos neiti olisi silloin jo vihdoin terve. Mulla paloi hermot tk-lääkäreihin. Onhan se kätevä, kun terveyskeskus on tuossa kahden korttelin päässä, mutta mieluummin menen tästä lähin yksityiselle. Sieltä kun saa palvelua.

Toivottavasti vuoden neuvolasta tulisi vähemmän ikäviä uutisia.

Mitä, jos saisin 20 ylimääistä minuuttia?

Luin eräästä lempparistani, Hidasta elämää -blogista, Nuppu Stenrosin kolumnin siitä, mitä hän tekisi ylimääräisellä 20 minuutilla. Se sai minutkin miettimään.

Mitä minä tekisin, jos voisin vapaasti valita? Tuli mieleen seuraava lista:
- Aloittaa jo aiemmin mainitsemaani tavaroiden karsimisurakkaa. Voisin vaikka aloittaa vaatekaapista.

- Lukea. Sitä olen ehkä äitiysaikana kaivannut eniten. Että voisi uppoutua johonkin kirjaan kunnolla, eikä ajatusta tarvitsisi katkaista kolmen lauseen jälkeen. Aiemmin luin parisataa kirjaa vuodessa, joten lukuvauhtini on aikamoinen ja jo kahdessakymmenessä minuutissa ehtisin lukea monen monta antoisaa sivua. Nytkin tuolla kirjahyllyssä olisi monta kiinnostavaa opusta tartuttavana.

- Liikkua. Raskaus toi mukanaan 20 kiloa. Ne on nyt karistettu, ja niiden lisäksi olen karistanut kolmisen kiloa. Vielä on matkaa siihen painoon, jossa itse voin hyvin, sellaiset seitsemän - kymmenen kiloa. Kahdessakymmenessä minuutissa tekisi jo yhden ihan tehokkaan jumpan käyttäen omaa kroppaa vastavoimana tai ehtisipä sitä juosta pienen lenkinkin. Tämän aion kyllä ottaa repertuaariin, kun kevät koittaa. Edes pari kertaa viikossa. Toki rinnalla säilyvät vaunulenkit, mutta kaipaan jotakin muutakin.

- Tehdä ruokalistaa. Usein iltapäivällä alan miettiä, mitä jää- ja pakastekaapista löytyy ja päätän sen perusteella, mitä meillä syödään illalla. Voisin suunnitella ruokiamme pidemmälle ajanjaksolle, ottaen mallia vaikka Marttojen tai koulujen kiertävästä ruokalistasta. Uskon, että tämä vähentäisi myös kaupassakäyntejä, säästäisi rahaa sekä laajentaisi ruokarepertuaariamme uusilla ruokakokeiluilla.

Kaikkeen sitä joutuukin...

Pääsen tänään kuvaamaan rintoja. Kyllä! Kyse ei ole mammografiasta eikä omien rintojen esittelystä, vaan pääsen kuvaamaan ventovieraan naisen rintoja. Kaikkeen sitä joutuukin.

Anoppini on rintasyöpäyhdistyksen toiminnanjohtaja. Järjestö on uusimassa opasmateriaalejaan ja nettisivujaan ja tätä varten tarvitaan uusia kuvia rintojen omatarkkailusta. No, mielellänihän minä autan anoppia, mutta jotenkin tuntuu jännältä mennä kuvaamaan puolialastonta, vierasta ihmistä. Itselle kun ei tulisi pieneen mieleenkään laittaa omaa rintavarustusta (ilman naamakuvaakin) esille minnekään esitteisiin tai nettisivuille.

Samalla olen toiminut konsulttina nettisivujen kilpailutuksessa. Ihan kiva, että ammattitaidolleni on käyttöä (ja huomata, etten olekaan unohtanut ainakaan ihan kaikkea :-). Ja välillä voi ajatella jotakin muutakin, kuin sairastamista.

Tavarataivas vai tavara-ahdistusta?

Lempimammablogeissani on viime päivinä juteltu paljon lasten vaatteista. Etenkin talvi- ja välikausivaatteista. Termi välikausivaate oli minulle täysin vieras vielä puoli vuotta sitten. En ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa ja vieläkin termit, kuten "teipatut saumat" ja "vesipilari", tuntuvat tosi vaikeilta. Mistä minä tiedän, mikä on meidän lapselle sopiva vaatetus?

Toki voisin valita vain visuaalisin perustein, mutta miksi maksaisin yli sata euroa yhden vuoden käyttövaatteesta? En edes muista, milloin olen viimeksi ostanut itse itselleni jotakin noin kallista vaatetta. Ja minä sentään käytän samoja vaatteita takuuvarmasti pidempään kuin yhden kauden. Merkkihaalareihin saa uppoamaan rahaa ihan loputtomasti. Kuosit puhuttelevat lähinnä vanhempia, lapsi arvostanee vain sitä, ettei ole persus tai polvet märkänä. Ja uskallan väittää, että merkkihaalari ei välttämättä ole aina se paras. Ja miksi en kääntyisi kotimaisten valmistajien puoleen?

Minulle on tärkeää, että vaate on toimiva ja kestävä. Toki myönnän, että mitään susirumaa en pikkuisellemme suostu laittamaan päälle. Huutamastani Huuto.net-paketistakin muutama paita meni suoraan UFF:n pussiin, koska en halua pukea lastamme rumiin vaatteisiin. Kun satuimme löytämään kivan ensi talven talvihaalarin edullisesti, ajattelin, että panostetaan nyt välikausihaalariin. Kun tulevana keväänä tyttönen todennäköisesti liikkuu kontillaan ja on hyvä, jos puku kestää tätä kovaa käyttöä. Ensi syksynä hän todennäköisesti mahtuu samaan pukuun ja tällöin rymytään kahdella jalalla eri aktiviteeteissa. Ja jos tyttönen yhtään äitiinsä tulee, ensin touhutaan ja sitten mietitään. Eli puku tulee olemaan kovilla. Tällaiseen ihanuuteen sitten päädyin:

(Kuva Travalle)

Minä toivon...

...että tämä tauti vihdoin loppuisi. Aino rohisee ja yskii, mutta ei ole kuumetta. Minulla on kuumetta ja nenä vuotaa. Ehkäpä alkuviikon kunniaksi suuntaamme lääkäriin. Ja että saisimme olla terveenä mahdollisimman paljon tämän jälkeen. Että Aino olisi perinyt ennemmin isänsä terveyden kuin omani.

...että olisi pian ainakin maaliskuu, niin pääsisimme toiselle kevään reissullemme. Maaliskuinen reissumme suuntautuu Berliiniin. Jos sinulla on antaa reissuvinkkejä, niitä otetaan mielellään vastaan. Toukokuussa suuntaamme arvontavoiton avulla länsinaapuriimme laivalla. En olekaan käynyt Tukholmassa sitten.... kahdeksankymmentäluvun. Eli ihan aikakin päivittää se elämys.

...että Aino vähitellen lopettaisi yöhäsäämiset ja heräisi vain kerran-pari tankkaamaan. Mutta kun toinen äheltää, öhisee ja välillä itkeekin vieressä toista tuntia ja kello näyttää aamukolmea, alkaa muutenkin lyhyt pinnani lyhentyä entisestään. Etenkin nyt, kun itse olen puolikuntoinen, en jaksaisi tassutella pientä sataa kertaa yössä.

...että oppisin kuvaamaan järjestelmäkamerallamme paremmin. Siihen täytyy oikeasti paneutua, koska haluan tallentaa tyttäremme ensimmäistä vuotta paljon kuviksi, muistikuvat kun tuntuvat olevan vieläkin kovin hataria.

...että jaksaisin tässä loppumammaloman aikana käydä lähes kaiken omaisuuteni läpi. Jotenkin minua on alkanut ahdistaa tämä tavaramäärä. Suorastaan kauhistuin, kun kävin katsomassa alakerran varastokomeroamme. Yläkerran häkkivarastomme sentään on jossakin järjestyksessä. Kaapissani on vaatteita, joita en ole käyttänyt piiiiitkään aikaan. Jos en saa lahjoitettua niitä äidilleni, lähtevät ne kiertoon muulla tavoin. Jotenkin ylimääräisestä tavarasta eroon pääseminen on kovin puhdistavaa. Kaapeista löytyy kaikkea sellaista, joista olen ajatellut "ehkä tätä tarvitsee joskus". Näistä kaikista aion hankkiutua eroon.

Sairasta menoa

Eihän se kahden ja puolen viikon lenssuilu tietenkään riittänyt. Viisi päivää ehdittiin olla terveenä ja taas lenssu on vieraanamme. Taitaa olla ihan asettumassa aloilleen, kun perheen naisväki rohisee kilpaa keskenään. Ja eihän se vielä riitä. Koko talven oireettomana ollut nivelrikko on tullut näyttämään keskisormea. Kirjaimellisesti. Vasemman käden keskisormen nivel on kiva pallo, kuuma ja turvonnut. Ja mistä tuo vauva osaa juuri sitä potkia, vääntää ja koukistella niin, että äidiltä meinaa päästä itku?

Päivittäin ainakin pari kertaa tyttö pieni oksentaa juuri syömänsä ruuan. Ja nenä-Fridaa tuo pikkuinen on vihannut jo kohta kuukauden. Maanantaina tyttö oksensi ensin itsensä, sitten minun ja sohvalla olleen peiton päälle. Ryntäsin äkkiä keittiöön riisumaan meiltä vaatteita, ennen kuin lisää vahinkoja sattuisi. Minulla oli enää päällä t-paita, villasukat ja alushousut. Oven takaa alkoi kuulua rapinaa. Postiluukusta kolahti posti ja ehdin jo huokaista, että jei, ei tarvitse mennä avaamaan ovea. Mutta sitten ovikello soi. Ei auttanut muu kuin mennä tässä vajavaisessa varustuksessa, alaston vauva käsivarsilla, avaamaan ovea. Oli hauska nähdä postimiehen ilme. Ja kiitän, ettei kukaan naapureista mennyt samaan aikaan ovemme ohi. On hullulla halvat huvit.

Nyt, kun sisällä on kökitty lähes kuukausi, alkaa huvit oikeasti olemaan aika halvat. Odotan postin tuloa joka päivä kovinkin. Saan edes jotakin (lue: mainoksia) luettavaksi. Luojan kiitos, meillä on toimiva netti, joka pitää minut jotensakin tolkuissani ja yllä uskoa siihen, että näiden 64 neliön ulkopuolellakin on vielä elämää. Toivon mukaan mekin pääsemme nauttimaan siitä ennen kuin lumet sulavat. Ja kaino pyyntö, että tämänvuotiset noro/rota-, influenssa- ja rs-virukset kiertäisivät meidän huushollin kaukaa.

Hukunko äitiyteen?

Ajatus on kaihertanut mielessäni jo pidemmän aikaa. Asia, jota olen tähän asti pyöritellyt vain omassa päässäni. Rohkeus kirjoittaa siitä blogiin muiden nähtäville, on puuttunut. Aihe, josta äitini ja anoppini ovat jo huomauttaneet. Silti haavoittuvaisuudenkin uhalla tahtoisin saada ajatuksiini selkeyttä ja koska kirjoittaminen on mitä parasta terapiaa (ja mahdollinen vertaistuki vielä parempaa), valotan nyt viimeaikojen tuntemuksia hiukan enemmän.

"Ongelmani" lienee varsin yleinen. Koen, että olen hukkunut äitiyteen. Ainoa odottaessani mielessäni ajattelin, että minusta ei tule sellaista äitiä, kuka ei olisi mitään muuta kuin äiti. Sitten kuitenkin kävi niin, että yritin suorittaa äitiyttä. Kun huomasin sen mahdottomaksi, luovuin siitä. Mutta yhä enemmän ja enemmän olen alkanut miettiä, olenko enää mitään muuta kuin äiti? Etenkin, kun Mikon kanssa kutsumme toisiamme isäksi ja äidiksi myös Ainon poissaollessa. Eihän äitiyteen "hukkumisessa" varmaan olekaan mitään vikaa. Nautin kotonaolosta ja Ainon kanssa touhuamisesta.

Nämä ajatukset tulevat koko ajan kuitenkin vahvempina mieleen. Ei vähiten sen takia, että olen parin kuukauden kuluttua palaamassa töihin, ensin isäkuukauden ajaksi. Osaanko enää olla mitään muuta kuin äiti? Muutaman kerran, kun olen ollut liikenteessä ilman tytärtäni, tunnen oloni hyvinkin orvoksi. Paistaako minusta kilometrin päähän, kuinka kovin ikävöin pientä tytärtäni vaikka kauppareissun aikana? Huomaako minusta, että en osaa juuri ajatella muuta kuin perheeseen liittyviä asioita? Osaanko joskus ajatella vain itseäni? Osaanko olla enää se sama rautainen oman alani ammattilainen, kun palaan töihin? Niin paljon, kuin työtäni rakastankaan, nämä epäilykset ovat tosi vahvana mielessäni, kun töihinpaluu lähenee.

Tähän mennessä en ole osannut lähteä edes harrastamaan mitään. Vaikka se tekisi varmasti pääkopalle ihan hyvää. Kun minusta on tuntunut, että haluan jakaa kalliit iltahetket perheen yhteisenä aikana. Mutta varmaan pitäisi "repäistä" ja tehdä jotakin vain itselleni.

Vuoden mutsi

Kaksi äitiysblogosfäärin huippua Katja ja Satu julkaisevat kohta kirjan Vuoden Mutsi. Sitä odotellessa osallistutaan blogihaasteeseen.

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun… olemme ajoissa jossakin (tyypille, jolle aikataulut olivat ennen pyhä asia, tämä on ollut kova asia myöntää), kun multitaskaan jotakin (viimeksi tämä päättyi minun saamaani palovammaan) ja vauva oppi nukahtamaan itsekseen.


2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on… ehtiminen ajoissa minnekään, jatkuvan väsymyksen (voittaminen) jaksaminen ja (näennäisen) kärsivällisyyden opettelu.


3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän…hymyilee ja moikkaa vauvajokelluksellaan, kun tulen pyykkituvasta tai nauraa, kun höpöttelen hänelle hassuja.


4. Kello 12 yöllä olen yleensä…. unessa tai tassuttamassa levottomasti nukkuvaa seitsenkuista.


5. Kello 8 aamulla olen yleensä…. heräilemässä vieressä höpöttelevän vauvan ääneen.


6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että.. koita kestää, kun sulla on maailman kärsimättömimmät vaimo ja tytär. Ei vaan, mahtavaa duunia teet isänä, kiitos siitä! Ja kiitos, kun tulit elämääni. Nyt meillä on maailman ihanin muksu <3


7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että.. kiitos, kun olet Ainon mummi, mutta pliis, älä siivoa täällä käydessäsi. Kun emme sen jälkeen löydä mitään "siivoamiasi" tavaroita pahimmillaan kuukauteen. Ja ihme on, että säilyit täyspäisenä sairasteluideni, huonojen unieni ja temperamenttini kanssa.


8. Viimeksi kiroilin, kun…. kaaduin portaissa ja löin polveni kipeästi. Tapahtumasta on jo pari viikkoa ja vieläkään en pysty olemaan polvillani.


9. En ole koskaan osannut… odottaa kärsivällisesti (juu, olen 35 enkä osaa sitä vieläkään), leipoa hiivaleivonnaisia (niistä tulee aina golfpalloja, halusin tai en) enkä soittaa mitään soitinta.


10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia, voi tehdä on… käydä maailmaaparantaviat keskusteluita hyvässä seurassa, juoda hyvä shampanjaa (onko olemassa pahaa shampanjaa?) ja syödä hyvää suklaata.

Pakkomielteestä toiseen

Minusta saa varmaan näiden tekstien kautta mielenkiintoisen kuvan. Äsken kerroin neurooseistani, varmisteluitani. Nyt kerron pakkomielteistäni. Juu, ei tarvitse soittaa valkotakkisille. Minulla on terapeutti jo. :-)

Vanhemmuus saa aikaan kummia pakkomielteitä. Raskausaikana kyttäsin silmä kovana Huuto.netin vaatepaketteja etenkin huutojen sulkeutumisaikana. Olkoonkin, että se oli rasittavaa kytätä, voittaako oma huuto vai ehtiikö joku viime sekunneilla huutaa ihanan paketin nenän edestä, sitä kautta tein myös huippulöytöjä. Kuten 20€ maksaneet mökki(yhdistelmä)vaunut. Tai äitiysvaatepakkauslaatikollinen niin hyvin pakattuja isomman lapsen vaatteita, että kun kerran avasin kannen, en enää saanut sitä paikoilleen takaisin. Tai superimukykyisiä kestovaippoja.

Luen ahkerasti vauvablogeja. Muutama niistä on noussut ylitse muiden. Mutta niiden huono puoli on se, että niissä näkee aina ihania hankintoja, joita alkaa itsekin tehdä mieli. Sain joulun alla ajatuksen, että hankimme Ainolle Brion kirahvin. Ihanan, kirkkaankeltaisen kirahvin, jota (sieluni silmin kuvittelin) Ainon vetävän innokkaana perässään. (Aino ei siis edes liiku vielä, paitsi taaksepäin työntämällä.) Etsin googlesta, mistä kirahvin saisi halvimmalla. Sitten, kun Lidlin mainoksesta luin, että kirahvia saapuu erä myös Lidlille, olin ensimmäisten joukossa oven takana varmistamassa, että tyttäremme saa ihanan kirahvinsa. No, saihan hän. Mutta kirahvissa on vika. Sen toinen takajalka lenkuttaa. Valitin asiasta ja olisin saanut ehjän tilalle, mutta koen tässä olevan hyvän mahdollisuuden opettaa lelun kautta tyttösellemme suvaitsevaisuutta.

Olen hankinnoissani perusteellinen. Haen taustatietoja ja kokemuksia, ystävämme googlen kanssa menee tunti, joskus päiviäkin. Luen puolesta- ja vastaan-argumentteja, suosituksia ja kehuja ja yritän sitten tehdä itse päätöksen. Ostin pari kuukautta sitten TinyDinerin (ihanan) ruokailualustan. Kätevä se on, kun siinä on se kaukalo. Siihen kätevyys loppuukin. En ole vielä keksinyt keinoa saada se pysymään pöydässä kiinni. Siispä tällä (lyhytpinnaisella) mammalla palaa hihat joka kerta, kun vauvaa pitää syöttää (eli viidesti päivässä). Ei hyvä. Olen nyt googletellut ahkerasti korvaajaa, joka pysyisi pöydässä kiinni. Olen löytänytkin oivan korvaajan. Merkkitavaraa. Ainoa, mikä estää minua ryntäämästä kauppaan ostamaan sitä, on sen hinta. Toiselle 50€ voisi olla halpa hinta, mutta minun mielestäni se on ruokailualustaksi paljon. Mutta googlettelujeni ja mammaystävieni kommenttien perusteella tuhlaan nyt tuon euromäärän saadakseni mielenrauhan (edes) syöttötuokioiden ajaksi.

Varmistuksen varmistus

Nyt, kun pääni on autuaassa muistamattomuuden tilassa, minusta on tullut tuplavarmistaja. Olin kyllä aiemminkin varmistelija, mutta nyt asiat pitää varmistaa ainakin kahdesti. Pari kuukautta sitten jätin ruuanlaiton jälkeen lieden päälle. Nyt pitää varmistaa (vähintään kahdesti), että liesi on varmasti päällä ruuanlaiton jälkeen.

Pahin tarkitus liittyy kuitenkin avaimiin. Etenkin sinä aikana, kun isä käy töissä. Vaikka minuutti sitten muistan laittaneeni avaimet taskuun tai laukkuun, on asia varmistettava ainakin kerran, ennen kuin painan oven kiinni. Itseä nämä varmistamiset ärsyttävät, mutta mieluummin varmistan kuin huomaan joku kaunis päivä jääneeni oven ulkopuolelle ja huutelevani postiluukusta lohduttavasti itkevälle lapsoselle "äiti tulee ihan kohta, kunhan huoltoyhtiön setä tulee avaamaan oven".