Päivät ovat venyneet pitkiksi, tarkoittaen kuutta-kahdeksaa tuntia lapion varressa. Luojan kiitos paikalla on ollut anoppi jälkikasvua kaitsemassa. Muutoin hommista ei olisi tullut kertakaikkisen mitään. Tuli ruokapöydässä mieleen raskausaika, jolloin olisin voinut syödä koko ajan. Jos lapiohommat kuluttivat +1500 lisäkilokaloria, ei ihme, että nälkää piisasi.
Kaksi konttorirottaa, Isämies ja minä, jääräpäitä molemmat, olemme nauttineet fyysisestä urakoinnista. Joka on kaukana siitä arjesta, mihin elo-syyskuussa palaamme. Väärinkäsityksiltä ja tuiskahduksiltakaan ei ole väsyneinä vältytty. Insinöörin on joskus vaikea uskoa humanistin laskelmia tai oivalluksia. Mutta täytyy sanoa, että Isämies on mahtava työkumppani. Viimeiseen asti pinnistävä, huolellinen ja innostunut. On hienoa nähdä omien kättensä jälki niin konkreettisesti kuin nyt rakennustyömaalla. Palaan leikkimökkiprojektiin vielä erillisen, kuvallisen vaihe vaiheelta-postauksen muodossa.
Mutta kuten Isämiehen serkkutyttö on mökkiämme kuvaillut, työleiriltä tämä on tuntunutkin. Onneksi hyvällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!