Mutsiuden muutos

Ainon aikaan olin varmaan tyypillinen esikoisen äiti. Stressasin kaikesta mahdollista ja mahdottomasta. Vaikka luulin, että olisin valmis äidiksi, vasta Ainon synnyttyä todella tajusin, että tästä lähin minun on joka ikisessä kurvissa, joka ikisessä päätöksessäni mietittävä jotakuta muuta kuin vain itseäni.

Etukäteen ajattelin, että
a) meillä täyskestoiltaisiin
b) täysimettäisin puolivuotiaaksi
c) meillä kannettaisiin lasta paljon
d) tekisin kaikki lastenruuat itse
e) meillä ulkoiltaisiin paljon
f) meillä ei nukutettaisi lasta
g) meillä lapset eivät syö makeaa

Osa noista on toteutunutkin. Meidän perhe on täyskestoilijaperhe enkä oikein osaa kuvitellakaan muuta tapaa. Meille kestoilu sopii ja on käynyt flaksi, että olemme löytäneet meille sopivat vaipat heti esikoisen aikaan. Vaikka kuopus on aivan eri mallinen ja -kokoinen kuin siskonsa, samat vaipat istuvat hänellekin kuin nakutettu.

Imetys... Se kirpaisee vähän vieläkin. Kaksi epäonnistunutta imetysstooria. No, caset menivät miten menivät, parhaani tein, enkä olisi voinut enempää. Sen sentään olen tajunnut, ja että en ole tästä syystä yhtään huonompi mutsi. Sen tajuaminen on mulle itselleni ollut iso askel.

Olisin mieluusti kantanut Ainoa enemmänkin, mutta sain ihanan välilevynpullistuman keväällä 2012, joten sen jälkeen Ainoa en kovin paljoa enää kantanut. Kunnes kuntoutin selkäni kovalla työllä ja nyt kantaminen taas sujuu. Kantaen-yrityksen Anu opasti minua Annan babyshowereissa, miten lapsen saa itse selkään. Nyt homma on hallussa ja tuosta noin vain saan eroahdistuksesta kärsivän Oivan selkääni.

Olen tehnyt kaikki lastenruuat itse. Kumpikaan mukeloista ei suostu syömään kaupan purkkiruokia, vaikka olemme kyllä yrittäneet. Toisaalta, teen 98% ruuista muutenkin itse (tai upea kokki Isämies tekee), joten tämä on luontainen valinta. Luomu on helppo valinta, samoin se, että lapset syövät myös mamman kasvispöperöitä (en suinkaan jaksa joka päivä kokata sekasyöjä-perheelle eri ruokaa kuin mitä itse syön).

Ja kyllä, meillä ulkoillaan parhaimpina/ pahimpina päivinä kolmesti. Kun lapset heräävät keskimäärin vähän yli viideltä, olemme hiekkalaatikon reunalla jo kahdeksalta. Paha juttu, kun leikkikaverit tulevat paikalle siinä vaiheessa, kun meidän on pakko alkaa valua kotia kohti aikaista lounasta ja päiväunia varten. Ja joo, meillä ei ole ikinä nukutettu lasta. Halit, suukot, ja hyvät yöunen toivotukset ja sinne jäävät molemmat sänkyihinsä.

Me olemme herkkunatseja. Aino ei saa kotona karkkia. Kylässäkin vain ikälukemia vastaavan määrän per visiitti. Karkkuja, piirakoita, pullia, keksejä ei kotona näy, ellei meille tule vieraita tai juhlistamme jotakin. Vieraisilla toki saa syödä.

Halkean ylpeydestä, kun kuuntelen verbaalisesti lahjakkaan lapseni kuvausta hoitopäivästä tai hänen leikkiessään mielikuvitusleikkejään. Miten noin pieni voikin olla noin viisas, muistava ja osaava? Kun katson pientä hymypoikaamme, voin vain ihmetellä, tuoko minun masussani kasvoi yhdeksän kuukautta. Tuo flirttaileva eroahdistuksesta kärsivä pieni mies. Olen äärimmäisen kiitollinen näistä kahdesta murusta, jotka minulle on suotu.

En ole maailman paras mutsi, mutta koen, ettei tämä mitään kisaa olekaan. Nautin äitiydestä, vaikka tunnustan, että rankkaa tämä on. Isomman uhmaikä yhdistettynä hampovaan eroahdistuksesta kärsivään pieneen laittaa äidin pinnan vähän kireälle. Kaiken avainsana on kuitenkin yksi asia: ennakointi. Kun ennakoin tilanteita, pääsee huomattavasti helpommalla, eikä se pinnakaan kiristy niin nopsaan, kun on osannut ennakoida tilanteita. Olen oppinut myös luovimaan ja keksimään lennossa vaihtoehtoisia toimintatapoja. Olen antanut oikeissa asioissa asioiden olla (esim. kodin siisteystaso voisi olla parempi, mutta mieluummin käytän ajan lasten kanssa leikkien kuin pölyhuiska kädessä).

Ja täytyy tunnustaa, että se mamman oma aika kuntoilun parissa on tehnyt minulle tosi hyvää. Olen saanut uutta virtaa jaksaa arjen pyöritystä. Se parituntinen, jonka olen kerran-pari viikossa kohottamassa kuntoani PT:n johdolla, tekee kaikille hyvää.

Minkä ohjeen antaisin esikoisen äideille tai sellaista vielä mahassa hautoville? Yritä nauttia isoista, pienistä hetkistä, paina ne takaraivoosi, koska ne eivät koskaan palaa. Ota paljon kuvia ja kirjoita asioita muistiin. Oli muistiinmerkitsemistapa päiväkirja, blogi, vauvakirja tai mikä tahansa, kirjoita muistiin. Univelka ja imetysdementia vievät ne vähäisetkin muistot, mitä ensimmäisten kuukausien aikana kovalevylle tallentuu. Etsi oma tapasi olla äiti. Vaikka se olisi erilainen kuin omalla äidilläsi, naapurin Maisalla tai telkkarissa kuvatuissa sarjoissa. Tee valintoja, jotka sinusta ja teistä perheenä tuntuvat hyviltä.

Vanhemmuus on mahtavaa. Mikään tai kukaan (mukaanlukien burnout, avioero ja narsisti ex-puolisona ja ex-pomona) ei ole koskaan opettanut minulle enempää itsestäni, rakkaudesta tai elämästä ja sen prioriteeteista kuin rakas jälkikasvuni.