Äiti näkee unta ja vauva treenaa

Olemme nyt siipan kanssa käyneet katsomassa turvaistuimia kahteen otteeseen. On käännettävää mallia, on kallistettavaa. Turvavöillä ja palkeilla. Mistä ihmeestä minä tiedä, mikä on hyvä meille? Kavereilta saa toki vinkkejä yhdenlaisista istuimista, turvatestit suosittelevat toisenlaisia ja myyjät hehkuttavat kolmannenlaisia. Olen ihan pää pyörällä valikoiman runsaudesta. Ja kun Ainon kasvua ei voi ennustaa. Olisi kätevä, jos tuoli palvelisi vähintään esikouluikäiseksi, mutta näin tuskin kuitenkaan käy. Olen pyöritellyt asiaa Ison Rakkaan kanssa niin paljon, että tuolit ovat tunkeneet uniinikin kolmena viime yönä. Olisi kiva nähdä unta jostakin kivasta, vaikka tulevasta lomasta, mutta ei. Ne p*rhanan tuolit pyörivät päässäni öisinkin.

Ainosta on tullut kova treenaaja. Välillä hän harjoittelee äänijänteitään niin huolella, että olen vähällä ollut hakea ne kaiken äänen blokkaavat kuulosuojaimet käyttöön. Mitä lujemman ja korkeamman äänen jälkikasvumme saa aikaan, sitä iloisempi ilme naamalla on ja suu on niin ammollaan naurusta, että kitarisat vaan vilkkuvat. Ja äidin päätä särkee. Taas. Äänijänteiden lisäksi Aino treenaa lattialla ollessaan alituiseen konttausasentoa. Kymmeniä toistoja, väsymättä. Ja taas hymyillään kuin Naantalin aurinko, kun vanhemmat kehuvat. Lähelle on tullut se hetki, että neiti lähtee liikenteeseen. Etenemistapa on vielä epäselvä, mutta selvää on se, että pian se tapahtuu. Meilläkin.

Kevät yllättää

Miten se onkin, että joka kevät se yllättää. Yhtäkkiä huomaan haaveilevani uusista verhoista, uusista sisustustavaroista, keveämmistä vaatteista ja asusteista? Ja haikailen ihanien, vaaleiden sävyjen perään, kun koko talven olen pukeutunut tummansinisen, harmaan ja mustan eri sävyihin. Katselen nettikaupoista ihania, liehuvahelmaisia mekkoja (en osaa enää pukeutua muuta kuin verkkareihin TAI hameeseen), joita en kuitenkaan tilaa. En vain saa aikaiseksi, ja tarjousten päivämäärät paukkuvat armotta. Taas jäi käyttämättä 20% alennus sinne ja 15% tuonne. En ole juurikaan ostanut itselleni vaatteita sitten viime kevään. Silloin oli pakko, kun kasvava vatsa ei enää mahtunut suurimpaan osaan silloista vaatevarastoani. Nyt tekisi mieli ostaa jotakin, mutta toisaalta mietin, pitäisikö kuitenkin odottaa, jos saisi vielä sen toivotun reilun viisi kiloa painoa pois?

Kuinka vähillä sitä jaksaa?

Nyt testataan, kuinka vähillä yöunilla sitä jaksaa. Ainohan nukkuu pääosin ihan hyvin ollessaan terveenä. Mutta nyt kun TAAS hän sairastaa, yöunet kärsivät heti. Ja minä alan olla taas ihan raato, kun joutuu heräämään lähemmäs kymmenen kertaa tytön yhdeksän - kymmenen tunnin yöunien aikana. Hyvä, että muistan oman nimeni. Monen monta kertaa olen uhonnut, etten enää jaksa, mutta jostakin kummasta sitä energiaa aina ammentaa. Kun on pakko. Mutta kuinka haaveilenkaan edes kahden herätyksen öistä tai tunnin päikkäreistä?

Kylmää

Sydäntä kylmäsi, kun luin mammabloggaaja Prinsessa Paskavarpaan poismenosta. Sydäntä särkee, että pariskunta oli ensin lapsettomuushoidoissa, sitten pieni aarre sai alkunsa. Kaikki päättyi kuitenkin mitä raastavimmalla tavalla, tuoreesta äidistä tuli enkeli. Tuore isä ja poika jäivät kahdestaan.

Kuinka väärältä tuo tuntuukaan! Ensin pariskunta raskautuu pitkän odotuksen päätteeksi, ja iloitsee suuresti, kun kaivattu raskaus alkaa. Kukaan ei osannut arvata, että kaikki päättyisi näin. Pienen elämä jatkuu, mutta ilman äitiä. Sydäntä särkee.

Itse elin kuplassa koko raskausajan. En osannut pelätäkään keskenmenoa tai kohtukuolemaa. Jotenkin vahvana eli se ajatus, että kaikki menee hyvin. Niin kuin menikin, mutta mietin näin jälkikäteen, miten olin niin varma, että kaikki menee hyvin? Mistä se varmuus kumpusi? Siitäkö, että minulla oli oma kriisini taannoin. Kun saimme yhdessä M:n kanssa kriisin selätettyä ja päätimme tehdä kaikkemme avioliittomme eteen, Aino ilmoitti tulostaan.

Jälleen muistan, miten kallista elämä onkaan ja miten jokaista pientä hetkeä pitää arvostaa. Kun huomisesta ei koskaan tiedä.

Sekalaisia aatoksia

Tänään, kun kävin katsomassa ystäväni ihanaa vastasyntynyttä, tajusin, että meidän tyttö on on nyt ollut pidempään vatsanahkan ulkopuolella kuin sisäpuolella. Huimaa, miten aika juoksee. Mutta tuo vastasyntynyt. Kuinka pieni ja suloinen hän olikaan! Katsoin aiemmin päivällä kaupassa koon 50 bodeja ja totesin, että "nämähän ovat nukenvaatteita". No, kun näin tämän vastasyntyneen ihanuuden, totesin, että olisi se body ollut ihan sopiva. Ja mielessäni jankutti vain yksi ajatus: "Aino ei ole ikinä ollut noin pieni." Ja tämä vastasyntynyt oli sentään Ainoa puoli kiloa ja neljä senttiä pidempi. Niin se aika kultaa muistot. Aino mahtui kokonaisuudessaan kyynärvarrelle syntyessään, nyt mittaa on tullut 24 senttiä lisää. Mutta kuinka suonkaan tälle ihanalle pariskunnalle tuon onnen. Oli ihana katsoa heitä, tuoretta äitiä ja isää ihmettelemässä pientä aarrettaan. <3

Olen yrittänyt tarjota Ainolle nokkamukia. Ensin oli käytössä Ainun versio, sitten Tommee Tippeen. Ei menestystä, tyttö vain puri nokkaa, mutta ei ymmärtänyt, mitä nokalle pitäisi tehdä. Kunnes mammakaveri (kiitos vinkistä, Elina!) vinkkasi Tupperwaren nokkiksesta. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tyttö alkoi juoda siitä heti kuin vanha tekijä. Ja mikä parasta, hän osaa juoda itse! Pitäisi kysyä töistä, millä hinnalla Aino otettaisiin HSY:n laadukkaan veden mannekiiniksi. Aino kun maiskuttaa veden hörppimisen jälkeen kuin olisi saanut jotakin tosi hyvää herkkua.

Tänään tyttöselle ei ole maistunut ruoka. Mietin, että "olisiko se nyt...". Äh, luovutan. Olen niin sata ja yksi kertaa luullut, että nyt tämä ärrimurripäivä tai syömättömyys tai kuolaaminen tai kaiken pureksiminen tarkoittaa sitä yhtä ja ainutta asiaa. Hampaita. Juu ei, Aino on edelleen täysin hampaaton. Olen jo vitsaillut, että Aino saa hampaansa sopivasti kymmenvuotissynttärilahjaksi, jonka jälkeen hänelle asennetaan (äitiään seuraten) hammasraudat seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Tämä on taas joku kausi, mutta en jaksa stressata. Ne kaikki ikävät, mitä sain kuulla 8kk neuvolassa, ovat painuneet toisesta korvasta sisään ja vähintään yhtä pian toisesta ulos. Minä ja M tunnemme tyttäremme parhaiten ja tiedämme, että kaikki on ok. En jotenkin jaksa stressata, kun näen, että kaikki on meidän tyttösellä hyvin.

Ostin tänään Ainolle uuden lelun. Ihan kuin niitä ei olisi entisestäänkin tarpeeksi. Ja parhaimmat leikkikalut ovat tähän asti olleet tyhjä talouspaperirulla, mehupullo, jossa on kuivaa makaronia sisällä ja tyhjä mehutetra. Halvat huvit. No, keskiviikon mammatapaamisessa Aino pääsi käsiksi (vauvojen) suusta suuhun kiertäneeseen herkkuun, Hol-lee Footballiin, jonka erään ikätoverin mamma oli ostanut. Kyseessä on koiran lelu, mutta toimii lapsella yhtä hyvin. Siitä saa hyvin otteen pienillä sormilla ja se on sopivan kevyt. Eikä hinta huimannut päätä, 5,90€. Nyt tyttö höpöttelee uudelle aarteelleen typertyneen onnellisen näköisenä.

Naistenpäivän iltana

Tänään tuli NaamaKirjassa vastaan hyvin puhutteleva teksti, jonka laitan omalta osaltani jakoon.


MIKÄ ELÄMÄSSÄSI OLISI TOISIN

mikä elämässäsi olisi toisin
ystäväni.
jos ottaisit todesta sen
mitä tunnet
uskaltaisit muistaa sen
minkä kumminkin tiedät
katselisit sitä
minkä jo melkein näet
pukisit arkesi käytännöiksi sen
mitä unelmana itsessäsi elätät

mitä elämässäsi tapahtuisi
ystäväni
jos astelisit mielesi kellariin
löytäisit hillopurkkeja hyllyittäin
hyvässä järjestyksessä, hyvin säilöttyinä
vuosiluvut yhä luettavissa
katselisit, koskettaisit
purkkeja varovasti

suolaantuneita kyyneleitä
kolmen litranpurkin verran
niin, se oli silloin…

puolen litran purkeissa
kuorimatta jääneitä kysymyksiä
juuri sinä vuonna sato oli hyvä…

unelmien purkki
päältä jo homehtunut
- käyttämättä kokonaan

pienten mielihalujen purkeissa
sisältö kuivettunut
- vedessä liottamalla
ehkä tuoksun vielä tavoittaisi

kauimmassa kellarin nurkassa
kököttämässä suurin purkki
kansi paineesta kuprullaan
kovettunutta vihaa, kärjistettyjä kirouksia

huokailisit hiljaisesti
tallella siis kaikki
sekin purkki, ja tuo

ja sitten tulisi halu
halu siivota kellari
avata purkit, kuurata hyllyt
antaa tuulen täyttää tila…

mitä elämässäsi muuttuisi
ystäväni
jos alkaisit olla
kokonaisena totta
vähitellen oppisit
huomaamaan mitä tarvitset
- ja pyytäisit sitä –
vihdoinkin söisit elämäsi päivät
säästämättä, säilömättä
kaikki tuoreeltaan
tuoksuvin ja vuotavin vesin

(I.Askola)

Päivähoitoa ja sunnuntaifiiliksiä

Kylläpä oli kiva viikonloppu, kun piiiitkästä aikaa pääsi ihmisten ilmoille. Kävimme kunnolla ostoksilla ja kotikin sai lisää säilytyskalusteita. Viikonloppu huipentui anoppilan erinomaiseen lounaaseen ja siihen, että ostaja tuli noutamaan kaksi huuto.netissä huutamaansa tavaraa meiltä pois lattiatilaa viemästä.

Teimme nyt illalla päivähoitohakemuksen. Apua, minne aika katoaa? Hirvittää tosi paljon. Ajatus siitä, että neitokainen lähtee hoitoon viiden kuukauden päästä. Jollekin vieraalle. Apua! Ajatus tuntuu jotenkin tosi pahalta, mutta onhan tässä aikaa totutella ajatukseen ja viisi kuukauttakin on pitkä aika. Toisaalta, voihan olla, ettei Aino menekään hoitoon elokuussa, vaan jään vielä määräämättömäksi ajaksi kotiin.

Huhtikuussa alkava isäkuukausi, jolloin minä siis taivallan taas kohti itä-Berliiniä (a.k.a. itä-Pasilaa), on pikemmin kuin arvaankaan. Isäkuukausi antaa minulle aikaa miettiä, haluanko palata töihin vai en. Suuri kysymys on yksikkömme esimiestilanne ja ilmapiiri, josta olen TODELLA huolissani. Mutta en suostu murehtimaan asiaa vielä. Vasta 22.4. illalla, jolloin varmaankin jännitän seuraavan päivän töihinpaluuta niin paljon, etten saa illalla edes unta.