Äiti näkee unta ja vauva treenaa

Olemme nyt siipan kanssa käyneet katsomassa turvaistuimia kahteen otteeseen. On käännettävää mallia, on kallistettavaa. Turvavöillä ja palkeilla. Mistä ihmeestä minä tiedä, mikä on hyvä meille? Kavereilta saa toki vinkkejä yhdenlaisista istuimista, turvatestit suosittelevat toisenlaisia ja myyjät hehkuttavat kolmannenlaisia. Olen ihan pää pyörällä valikoiman runsaudesta. Ja kun Ainon kasvua ei voi ennustaa. Olisi kätevä, jos tuoli palvelisi vähintään esikouluikäiseksi, mutta näin tuskin kuitenkaan käy. Olen pyöritellyt asiaa Ison Rakkaan kanssa niin paljon, että tuolit ovat tunkeneet uniinikin kolmena viime yönä. Olisi kiva nähdä unta jostakin kivasta, vaikka tulevasta lomasta, mutta ei. Ne p*rhanan tuolit pyörivät päässäni öisinkin.

Ainosta on tullut kova treenaaja. Välillä hän harjoittelee äänijänteitään niin huolella, että olen vähällä ollut hakea ne kaiken äänen blokkaavat kuulosuojaimet käyttöön. Mitä lujemman ja korkeamman äänen jälkikasvumme saa aikaan, sitä iloisempi ilme naamalla on ja suu on niin ammollaan naurusta, että kitarisat vaan vilkkuvat. Ja äidin päätä särkee. Taas. Äänijänteiden lisäksi Aino treenaa lattialla ollessaan alituiseen konttausasentoa. Kymmeniä toistoja, väsymättä. Ja taas hymyillään kuin Naantalin aurinko, kun vanhemmat kehuvat. Lähelle on tullut se hetki, että neiti lähtee liikenteeseen. Etenemistapa on vielä epäselvä, mutta selvää on se, että pian se tapahtuu. Meilläkin.