Mistä tiedät, että kodissasi asuu taapero?

Näistä merkeistä voit varmistua, että kodissasi asuu taapero:

- Juuri siivoamasi asunto näyttää siivotulta vain, jos taapero ei ole kotona. Jos taapero sattuu olemaan kotona, koti ei näytä koskaan siivotulta.

- Ruokaa löytyy ruokapöydän ympäriltä kaikkialta. Vähintään kerran kahdessa viikossa saat viedä syöttötuolin suihkuun, koska se on täynnä kovettunutta ruokajähmää. Tämä siis, vaikka pyyhit lapsen kädet ja naaman, pöydän ja syöttötuolin sekä alustan ruokailun jälkeen.

- Alat toistella usein sanoja: Ei ja älä. Oli kyse sitten sohvalta pää edellä hyppäämisestä, ruualla leikkimisestä tai vessapaperin metritolkulla lattialle kiskomisesta.

- Mm. edellämainitusta syystä kylppärin ovi on nykyisin aina kiinni.

- Löydät kengästäsi pari viikkoa kateissa olleen huulirasvan/ duplon/ maissinaksun.

- Olet laittanut jemmaan jemmannut alalaatikoista kaiken särkyvän ja tärkeän pois pienen tuholaisen ulottuvilta. Paikkaan, jota et sitten tarpeen tullen mitenkään muistamaan (eli jemma muuttuu mystisesti paikaksi nimeltä hukka).

- Kodissasi on jatkuvasti muotinäytös. Vuorotellen lapsi pukee päälleen joko omia tai vanhempiensa vaatteita ja tulee ylpeänä näyttämään, kuinka hän hienosti osaa itse pukea. Mitä sillä on väliä, että pipo on väärinpäin ja saappaat väärissä jaloissa?

- Syöt herkkuja vasta, kun lapsi on mennyt jo nukkumaan. Voit syödä leipää vasta, kun lapsikin on syönyt oman ruokansa. Muuten lapsi mussuttaisi vain leipää ja itse ruoka jäisi syömättä.

- Perheessäsi on jäsen, joka puhuu hollantia muistuttavaa taaperokieltä, jossa välillä erottuu tunnistettavia sanoja. Taapero vetää myös armottomat kilarit, jos läsnäoleva vanhempi ei heti tajua, mistä on kysymys.

- Lasket monena päivänä useamman kerran päivässä kymmeneen, samalla syvään hengittäen ja hampaita yhteen purren. Ainakin minulla nousee välillä savu korvista, kun lapsi leikkii ruualla tai sotkee tahallaan.

- Nautit siitä, että lapsesi nukkuu jopa kahdentoista tunnin yöunia heräämättä kertaakaan. Mutta samalla haikeudella muistelet niitä vauvavuoden alkukuukausia, kun lapsi vain nukkui tai möllötti paikallaan lattialla. Nyt pitää muuntautua taaperon huvituskoneeksi.

- Ihmettelet, kuinka ihmeellisen pienistä asioita vuosikas vetääkään palkokasvin nenäänsä. Se, mikä oli kiva juttu vielä viime viikolla, ei olekaan sitä enää tänään, vaan aiheuttaa valtaisat raivarit.

- Tunnet onnistumisen iloa, kun taaperoa pyytää laittamaan levittämänsä tavarat  takaisin lelu/ vaippakoriin ja tämä oikeasti tekee niin.

Herkkusuu Minä-Itse

Viime keväiset ruokaongelmat ovat onneksi haalea muisto vain. Tytölle tuntuu uppoavan nykyisin kaikki ruoka.  Aiemmin haastavat pasta ja riisikin ovat alkaneet maistua. Osaksi kiitän tästä Ainon hoidossaoloa. Siellä kun isommat pistelevät annokset poskeen, tyttö haluaa tehdä saman perässä. Tosin hoitotäti joskus nauraa, kun Aino pistelee samanmoisen annoksen poskeensa kuin nelivuotias hoitokaveri. Itsekin olen huomannut moisen. Tyttösen ruoka-annoskokoa on pitänyt kasvattaa. Muuten hän alkaa äänekkäästi vaatia lisää murkinaa meidän lautaseltamme.

Pidämme ruokakasvatuksessa saman linjan, kuin mitä meillä Isämiehen kanssa on ollut lapsena. Kaikkea pitää ainakin maistaa. Ja herkut ovat minimissä. Leivonnaisia saa maistaa, mutta karkeista yritämme lapsosemme pitää niin kauan erossa kuin se vain on mahdollista. Niitä kun ehtii syömään ihan kylliksi sitten isompana. Ja kun meillä on Isämiehen kanssa karkkipäivä, sama on edessä Ainollakin. Tosin nyt syömme karkit vasta sitten, kun tyttö on unten mailla.

Viime viikkojen aikana Ainosta on paljastunut uusi puoli: hän on samanmoinen herkkusuu kuin vanhempansa. Kuinkas muuten? Tein tuossa eräänä päivänä kylmäsavulohi-pestopastaa. Tyttö tykkäsi siitä niin, että karjumalla pyysi lisää ja maiskutteli pitkään perään lusikallisten välissä. Myös pizza, hapanimeläkastike, sienipiirakka, teriyakilohi yms. tuntuvat maistuvan. Ihanaa, kun koko perhe voi syödä samaa ruokaa!

Herkkusuun lisäksi meille on muuttanut myös Neiti Minä-Itse. Hän on hyvin temperamenttinen ja lyhytpinnanen (keneen lienee tullut ;-) ?). Kaikki pitää saada tehdä itse. Syöminen, juominen, pukemistakin yritetään kovin. Sain eräältä foorumilta hyvän vinkin. Kun harson sitoo lapsen vyötäisille ja laittaa lopun harson roikkumaan syöttötuolin reunalta alas, ei haittaa, vaikka itse syövä lapsi vähän sotkisikin. Eipähän tarvitse joka ruokailun jälkeen vaihtaa kaikkia vaatteita. Sen kun vain heittää harson pyykkiin. Ja nyt, kun Aino harjoittelee itse mukista juomista (useimmiten se menee päristelyksi ja pelleilyksi), nokkis on so last season.

Nämä muutokset tuntuvat tulevan aalloittain. On aikoja, jolloin tuntuu, ettei mikään muutu ja sitten yhtäkkiä tuntuu, että parin viikon sisään tulee valtavasti uusia juttuja. Tuntuu, että näistä uusista taidoista (mm. sohvallekiipeäminen) iloitsee yhtä paljon sekä tuo rakas riiviö, että me vanhemmat.

Kaipaan

Äitiys on tuonut tullessaan paljon kaikkea uutta. Eräs parhaimmista sen mukanaan tuomista asioista on uudet ystävyyssuhteet ja vertaistuki. En olisi ilman Ainoa (tai tätä blogia) törmännyt muutamaan ihastuttavaan naiseen ja heidän jälkikasvuunsa. Vertaistukea parhaimmillaan.

Varsinkin esikoisen kanssa kun on vähän pihalla. Se kuuluisa äidinvaistokaan kun ei kerro kaikkea eikä pelasta kaikista ongelmatilanteista. Tällöin on ihana kuulla, että muillakin on samanmoisia haasteita.

Ja mitä kautta äidit tänä päivänä purkavat tuntojaan? Netin. Ennen istuttiin ehkä enemmän hiekkalaatikolla ja toisten vanhempien kanssa kahvipöydässä. Tänä päivänä tuntoja jaetaan yhä enemmän sähköisissä kanavissa. Se, mitä saan bloggaamalla ja muiden blogeja lukemalla ja kommentoimalla, on minulle todella tärkeää.

Tästä pääsenkin aasinsillalla aiheeseen, joka on mietityttänyt jo pidempään. Kun menin töihin, viikottaiset tapaamiset perhevalmennusporukan kanssa jäivät. Putosin pois säännöllisistä mamma-taapero -tapaamisista. Osaa tapaan vielä muskarissa ja satunnaisesti leikkipuistossa. Ken oloni yksinäiseksi. Kaipaan hektisen työarjen keskelle lapsiperhearjen vertaiskokemuksia ja -tukea ja tätä hässäkkää ymmärtäviä kanssakulkijoita rinnalleni. Toki te blogimaailmasta tutut olette tässä korvaamattomia, mutta kaipaan myös kasvokkaiskontakteja. Sitä, että joiden kanssa tapasimme säännöllisesti vielä muutama kuukausi sitten, muistaisivat meidät myös nyt. Että en ole kokonaan kadonnut työmoodiin ja -maailmaan, vaan olen silti ennen kaikkea Äiti. Kaipaan sitä, että toiselle ei tarvitse selittää, miksi silmänaluset ovat entistäkin tummemmat, pinna vähän kireällä tai paidassa tahra. Heidän kanssaan ei tarvitse stressata olohuoneesta, jonka lattia on täynnä leluja, vaikka ne juuri viisi minuuttia aiemmin kasasin lelulaatikkoon. Joiden kanssa ei tarvitse miettiä, puhunko liikaa tai liian vähän lapsesta. Jotka Ymmärtävät.

Vapaailta

Olemme isoäitien patistamina viettäneet isämiehen kanssa monta monituista laadukasta vapaailtaa. Milloin ollut tiedossa erinomaista ruokaa, milloin elokuvaa, milloin teatteria. Mitä meidän milloinkin on tehnyt mieli tehdä.

Nyt on koittamassa jännittävät paikat. Marraskuussa juhlimme neljättä hääpäiväämme. Ihana Isämieheni lahjoi minua syntymäpäivänäni, ja antoi lahjakortin Haikon kartano -viikonloppuun. Päätimme jo kesällä vanhenemistani juhliessamme ajoittaa lahjakortin käyttö hääpäivämme tienoville. Mikä tuosta tekee jännittävän? Kun me menemme nauttimaan kahdenkeskisestä ajasta, tyttösemme menee ensimmäistä kertaa yökylään mummilaan. Aino on ollut pisimmillään yhdeksän tuntia jomman kumman mummin hoidossa, mutta ei vielä kertaakaan yökylässä. Meillä ei ole ollut tarvetta saada pidempää kahdenkeskistä aikaa. En paheksu niitä vanhempia, jotka ovat jo aiemmin laittaneet pilttinsä yökylään. Kukin tavallaan, tässäkin asiassa.

Nytpä mietin, mitä tuolloin teemme? Ensiksikin minua houkuttaa mennä johonkin kauneushoitoon. Olen käynyt viimeksi kosmetologilla... en edes muista, niin kauan siitä on. Ihoni voisi kaivata jotakin hemmotteluhoitoa. Toki kylpylän altaatkin tuntuvat houkuttelevilta, samoin illalla odottava ihana illallinen kahden. Mutta mitä sitten? Vaikka tyttäremme nukkuukin pääosin yönsä läpi ilman herätyksiä, on univelkaa silti kertynyt. Luulen, että kun olemme päivän nauttineet kylpylän antimista, ja sen jälkeen herkutelleet vatsamme täyteen muutaman viinilasillisen kera, on houkuttelevinta painaa päämme hotellin sileisiin lakanoihin ja nukkua piiiiitkään. Ah, miten romantillista, eikö totta?

Tehokas syksy

Kun lukee NaamaKirjan päivityksiä, alkaa hengästyttää. Joku aloitti uuden projektin (jo olemassa olevan kahden lisäksi), toinen sai lopputyöstään huippuarvosanat, kolmas tekee (vaatimattomasti) kolmea työtä, neljäs suursiivosi kotinsa ja laittoi ylimääräiset tavaransa myyntiin.

Vautsi, mitä aikaansaavuutta! Syksy on yleensä minullekin tehokasta aikaa. Tuntuu, että kun ilmat viilenevät, saan sen kutosvaihteen silmään. Tänä syksynä on toisin. Kiitos osittain kroppaani vaivaavan taudin, mutta myös perhe-elämän ja työn yhdistämisen. Tuntuu, että millekään ylimääräiselle ei ole aikaa. Viikot vain vilistävät ohi. Työpäivien jälkeen pyöritetään ruuanlaitto-siivous-pyykkäys-rumbaa ja samalla yritän viettää jälkikasvun ja Isämiehen kanssa laadukasta perhe-elämää. En silti valita. Nautin rutiineista ja arjen pyörimisestä. Joskus tulee vain sellainen olo, että olisi kiva ehtiä enemmän.

Sairasta menoa, vol2

Pikkuneiti parani silmä- ja korvatulehduksesta antibiooteilla nopsasti. Mitä nyt vatsa on vieläkin sekaisin lääkekuurista, mutta muuten pikku tohottaja on entisellään. Hyvä niin.

Nyt sairastupaa miehittää tämä mamma. Yskä alkoi kaksi viikkoa sitten. Viikko sitten kävin lääkärissä, sain toimimattoman yskänlääkkeen. Ei siinä mitään, että pitää yskiä päivisin, mutta öisin olen saanut jopa puoli tuntia kestäviä yskänkohtauksia, jolloin happikaan ei tahdo kulkea. No, tänään kävin sitten uudestaan lääkärissä. Kuten olin itsekin arvellut, keuhkoputkiinhan se oli taas päätynyt tämäkin pöpö (Taustatiedoksi kerrottakoon, että tällä tyypillä on ollut yhteensä 30 hengityselininfektiota (keuhkoputkentulehdusta ja keuhkokuumetta, ja juu, ei ole kirotusvihrettä)).

Nyt olen sitten sairaslomalla tämän viikon kera antibioottien. Onneksi pieni rakas on hoidossa, niin saan oikeasti levättyä. Pikaista toipumista toivotan myös kaikille muille sairasteleville!

Blogimaniaa

Tunnustan olevani blogien uhri. Mistäkö sen tiedän:

- Innostun jostakin uudesta asiasta/ tuotteesta vain siksi, kun siitä kohkataan jossakin blogissa. Päädyn googlettelemaan asiaa ja randomilla todennäköisyydellä se löytyy kuukauden sisällä myös meiltä.

- Otan valokuvia lapsestani tai Isämiehestä ajatuksena se, miten rajaan kuvan, ettei kummankaan kasvot näy kuvassa, että tarvittaessa voin julkaista kuvan täällä.

- Innostun poikkeamaan seitsemän viikon ruokalistastamme, kun jossakin blogissa tehtiin niiiiin hyvännäköistä ruokaa ja totta kai sitä pitää päästä heti kokeilemaan.

- Mietin monesti, miten tästä tai tuosta asiasta kirjoittaisin blogiini. Usein, kun yöllä herään, minulla on täydellinen blogipostaus mielessäni. Kun herään aamulla, ovat runollisen kauniit sanat muisto vain ja tyydyn kirjoittamaan tätä tyypillistä liibalaabaa harmitellen, kun ne juuri oikeat sanat tulivat mieleen yöllä, eikä silloin, kun istun tämän koneen ääressä.

- Huomaan puhuvani muista blogisteista arkielämäni osana. Kun Eevi kirjoitti niin... Kun Sascia kehui sitä. Kun Onia teki pastasalaattia...

- Ekaksi, kun ehdin katsoa koneeltani jotakin ei-töihin liittyvää, yleensä käyn tsekkaamassa lempiblogini läpi.

Juu, nostan käteni ylös. Koukussa ollaan. Mutta ei kai tämä paha asia ole?