Äitiys on tuonut tullessaan paljon kaikkea uutta. Eräs parhaimmista sen mukanaan tuomista asioista on uudet ystävyyssuhteet ja vertaistuki. En olisi ilman Ainoa (tai tätä blogia) törmännyt muutamaan ihastuttavaan naiseen ja heidän jälkikasvuunsa. Vertaistukea parhaimmillaan.
Varsinkin esikoisen kanssa kun on vähän pihalla. Se kuuluisa äidinvaistokaan kun ei kerro kaikkea eikä pelasta kaikista ongelmatilanteista. Tällöin on ihana kuulla, että muillakin on samanmoisia haasteita.
Ja mitä kautta äidit tänä päivänä purkavat tuntojaan? Netin. Ennen istuttiin ehkä enemmän hiekkalaatikolla ja toisten vanhempien kanssa kahvipöydässä. Tänä päivänä tuntoja jaetaan yhä enemmän sähköisissä kanavissa. Se, mitä saan bloggaamalla ja muiden blogeja lukemalla ja kommentoimalla, on minulle todella tärkeää.
Tästä pääsenkin aasinsillalla aiheeseen, joka on mietityttänyt jo pidempään. Kun menin töihin, viikottaiset tapaamiset perhevalmennusporukan kanssa jäivät. Putosin pois säännöllisistä mamma-taapero -tapaamisista. Osaa tapaan vielä muskarissa ja satunnaisesti leikkipuistossa. Ken oloni yksinäiseksi. Kaipaan hektisen työarjen keskelle lapsiperhearjen vertaiskokemuksia ja -tukea ja tätä hässäkkää ymmärtäviä kanssakulkijoita rinnalleni. Toki te blogimaailmasta tutut olette tässä korvaamattomia, mutta kaipaan myös kasvokkaiskontakteja. Sitä, että joiden kanssa tapasimme säännöllisesti vielä muutama kuukausi sitten, muistaisivat meidät myös nyt. Että en ole kokonaan kadonnut työmoodiin ja -maailmaan, vaan olen silti ennen kaikkea Äiti. Kaipaan sitä, että toiselle ei tarvitse selittää, miksi silmänaluset ovat entistäkin tummemmat, pinna vähän kireällä tai paidassa tahra. Heidän kanssaan ei tarvitse stressata olohuoneesta, jonka lattia on täynnä leluja, vaikka ne juuri viisi minuuttia aiemmin kasasin lelulaatikkoon. Joiden kanssa ei tarvitse miettiä, puhunko liikaa tai liian vähän lapsesta. Jotka Ymmärtävät.
Ymmärrän tunteesi. Onhan netti monella tapaa korvaamaton tuki, mutta samalla täällä on myös niitä sudenkuoppia kun asioita ei välttämättä voi selittää samalla tavalla kuin kasvokkain. Tulee herkästi väärinymmärryksiä. Itse koen että se parhain tuki on yhäkin siinä kasvokkain tapahtuvassa kommunikoinnissa. Toinen näkee eleet, ilmeet ja voit sönköttää sitä tekstiä tulemaan vaikka millä mitalla, kun taas netissä on pakko osata vähän tiivistää.
VastaaPoistaTodellakin. Samoin kasvokkaisviestinnässä on mahdollisuus antaa palautetta heti. Mä monesti kirjoitan esim. blogiinkin jotakin, mutta luettuani sen, deletoin koko tekstin, kun sen voi ymmärtää niin monella tapaa väärin.
PoistaTuttu tunne. Nyt, kun muutosta on jo (apua) kuukausi, niin olen välillä jopa masentunut, koska en saa nähdä kavereita yhtä usein kuin ennen. Olo on välillä niinkin huono, että ihan itkettää. Kaipaan niin paljon sitä kasvotusten juttelua, nauramista, sallittua hiljaisuutta ja puheen soljumista aiheesta toiseen.
VastaaPoistaVoi Eevi. Voin hyvin samaistua tunteisiisi, muutinhan 2003 Tampereelle, josta en ennestään tuntenut ketään. Sama oli edessä 2007 muuttaessani Helsinkiin.
PoistaIhan totta. Vertaituki ja kontaktit netissä on tätäpäivää ja monella lailla tärkeitä ja rikastuttavia. Mutta joku todellinen kontakti ja kokemus toisesta ihmisestä jää ehkä puuttumaan. Eleet, ilmeet, ruumiinkieli ja tosiaan se adankin mainitsema tilaisuus kommunikoida monisanaisemmin. Netissä joutuu just tiivistää, eikä aina ehkä puhuta edes samasta asiasta eikä lisäkysymyksiä tule tehtyä. Eli todelliset äitikontaktit on loistavia ja tärkeitä.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, Kepulaisen Äiti!
PoistaKomppaan teitä molempia: kasvokkaistapaamiset ovat kyllä elämän rikkautta, etenkin äitikollegoiden kanssa!