Viime keväiset ruokaongelmat ovat onneksi haalea muisto vain. Tytölle tuntuu uppoavan nykyisin kaikki ruoka. Aiemmin haastavat pasta ja riisikin ovat alkaneet maistua. Osaksi kiitän tästä Ainon hoidossaoloa. Siellä kun isommat pistelevät annokset poskeen, tyttö haluaa tehdä saman perässä. Tosin hoitotäti joskus nauraa, kun Aino pistelee samanmoisen annoksen poskeensa kuin nelivuotias hoitokaveri. Itsekin olen huomannut moisen. Tyttösen ruoka-annoskokoa on pitänyt kasvattaa. Muuten hän alkaa äänekkäästi vaatia lisää murkinaa meidän lautaseltamme.
Pidämme ruokakasvatuksessa saman linjan, kuin mitä meillä Isämiehen kanssa on ollut lapsena. Kaikkea pitää ainakin maistaa. Ja herkut ovat minimissä. Leivonnaisia saa maistaa, mutta karkeista yritämme lapsosemme pitää niin kauan erossa kuin se vain on mahdollista. Niitä kun ehtii syömään ihan kylliksi sitten isompana. Ja kun meillä on Isämiehen kanssa karkkipäivä, sama on edessä Ainollakin. Tosin nyt syömme karkit vasta sitten, kun tyttö on unten mailla.
Viime viikkojen aikana Ainosta on paljastunut uusi puoli: hän on samanmoinen herkkusuu kuin vanhempansa. Kuinkas muuten? Tein tuossa eräänä päivänä kylmäsavulohi-pestopastaa. Tyttö tykkäsi siitä niin, että karjumalla pyysi lisää ja maiskutteli pitkään perään lusikallisten välissä. Myös pizza, hapanimeläkastike, sienipiirakka, teriyakilohi yms. tuntuvat maistuvan. Ihanaa, kun koko perhe voi syödä samaa ruokaa!
Herkkusuun lisäksi meille on muuttanut myös Neiti Minä-Itse. Hän on hyvin temperamenttinen ja lyhytpinnanen (keneen lienee tullut ;-) ?). Kaikki pitää saada tehdä itse. Syöminen, juominen, pukemistakin yritetään kovin. Sain eräältä foorumilta hyvän vinkin. Kun harson sitoo lapsen vyötäisille ja laittaa lopun harson roikkumaan syöttötuolin reunalta alas, ei haittaa, vaikka itse syövä lapsi vähän sotkisikin. Eipähän tarvitse joka ruokailun jälkeen vaihtaa kaikkia vaatteita. Sen kun vain heittää harson pyykkiin. Ja nyt, kun Aino harjoittelee itse mukista juomista (useimmiten se menee päristelyksi ja pelleilyksi), nokkis on so last season.
Nämä muutokset tuntuvat tulevan aalloittain. On aikoja, jolloin tuntuu, ettei mikään muutu ja sitten yhtäkkiä tuntuu, että parin viikon sisään tulee valtavasti uusia juttuja. Tuntuu, että näistä uusista taidoista (mm. sohvallekiipeäminen) iloitsee yhtä paljon sekä tuo rakas riiviö, että me vanhemmat.
Hitsit, ole onnellinen ruokaa lisää karjuvasta tytöstä ;) Meillä on tuollainen nirsoilija joka syö kuin pieni lintu, toisinaan tosin ahmii lautasen tyhjäksi alta aikayksikön, tosin lisää ei suostu ottamaan. Ja mikä parasta ja oudointa; makea ei kelpaa laisinkaan rusinoita lukuunottamatta. Ei siinä että sitä makeaa pahemmin edes tarjottaisiin, mutta joskus olen kahvipöydässä antanut esim. mustikkapiirakasta palasen niin tyttö vaan sylkee kaiken ulos. Ihmettelen, mutta eipä tuo haittaa! Lähteeköhän isäänsä kun sillekään ei makea maistu juuri lainkaan (toisin kuin minulle) :)
VastaaPoistaMeillä oli keväällä kolmen kuukauden horro-lenssuputken aikana ja sen jälkeen ihan riittämiin ruokaongelmia. Olen TODELLA kiitollinen, että ne ovat nyt takana.
PoistaMutta tuo teidän makean maistumattomuus taitaa olla loppupeleissä vain hyvä asia?
On! :) Hän ehtii myöhemminkin. Mutta aikamoinen rusinavaras hän kyllä on ;)
PoistaMun eka ajatus oli kans, että ole onnellinen lisää ruokaa karjuvasta lapsesta! Ja peilattuna omaan lapseen niin siitäkin, että Aino syö mitä vaan. Meillä on nirsoilija jolle kelpaa kyllä monet maut mutta se rakenne. Ei mitään rakeista, kovaa, venyvää.. eli ei esim. pastaa. Suuhunsa on kyllä saanut mustekalaa ja simpukkaa ja risottoa ynnä muuta mutta edelleen mössöt näyttävät uppoavan parhaiten. Ja se leipä! Suunnittelen ottavani itseäni niskasta kiinni ja vain tarjoavani hänelle sitä mitä itse syön. Olen ehkä liian arka, kun pelkään niitä valkosipuleita, juustoja ja kermoja joita omassa ruuassa usein on.
VastaaPoistaMinäkään en anna karkkia, rusinoita ja talkkunapalloja kyllä. Ja jätskiä hän sai maistaa kun viime viikon lomailimme. Sitä olen tässä kovasti ihmetellyt, että mistä hän aina tietääkin kun äiti istahtaa kahvikupin ääreen ja ottaa syksyistä omenapiirakkaa, että se on jotain herkkua mitä hänkin haluaa ja minkä vuoksi on valmis vähän itkemäänkin...
Terkuin Hanna.
Kiitos kommentistasi, Hanna. Olenkin asiasta TOSI onnellinen. Koska tiedän omasta kokemuksesta, kuinka toisin asiat voisivat olla ja miten paljon se stressaa. Meillä alkoi ruoka upota entistäkin paremmin, kun tyttö alkoi syödä samaa ruokaa meidän kanssamme. Toivottavasti teillä kävisi samoin!
Poista