Tunnemylläkkää

Eilen oli kumma päivä. Ensin sain hirveät kilarit töissä. Ihan syystä (tällä kertaa, toim. huom.). Eräs organisaatiomme ulkopuolinen konsultti oli hääräillyt omiaan mun lempilapsen parissa. Sehän ei käy. Laitoin konsultin aika suorin sanoin ruotuun. Aloitin puhelin: veemäinen pilkunviilaaja viestinnästä täällä terve.

No, asia saatiin kuntoon. Kunnes pääsin tarkemmin tarkastelemaan, että mitä kyseinen herra oli saanut ko. hiekkalaatikolla aikaiseksi. Ei jeskamandeera! Olin kirjaimellisesti repiä hiukseni päästä. Vai mitä sanotte seuraavasta lausemuotoilusta:

"Loppukäyttäjä ei ole IT-yksikön liiketoimintasovellusten kohderyhmä, vaan hän tavoittaa järjestelmäalustojen tai hallinnointijärjestelmien tarjoamat palvelut muiden yksiköiden liiketoimintasovellusten kautta (esim. intranet) tai alla olevien infrapalveluiden kautta (esim. Helpdesk)."

Eipä tämä vielä riittänyt. Juuri ennen töistä lähtöä sain puhelun. Puhelun, että läheinen yhteistyökumppanini on saanut YT-neuvotteluissa potkut. Menin sanattomaksi. Sovin hänen seuraajansa kanssa palaverin. Muuten sanoin, että olen sanaton, mykistynyt ja suruissani, ja ehkä saan jotakin muutakin suustani keskiviikkona olevassa palaverissa kuin "eikä, miksi, tosi kurjaa, mä en ala". Tosi paha mieli. Yhteistyökumppanin kanssa kun on ollut tosi kiva tehdä töitä, ja kun on synkannut henkilökemioidenkin puolesta. Nyt surettaa. Näitä YT-uutisia on kuulunut taas ihan liikaa.

Kun pääsin kotiin, olin aivan uuvuksissa. Mitäpä keksii neiti? Sotkee koko ruokailualustan ruualla ja kaataa vielä mukillisen maitoakin päälle. Purin kieleni vereslihalle, etten olisi huutanut kapteeni Haddockin kaltaista kirosanalitaniaa ääneen. Laitoin lapsen jäähylle omaan huoneeseensa ja siivosin sotkut laskien sataan. 

Ei ihme, että illalla väsähdin jo alta aikayksikön. Päivä oli ollut täynnä ääripään tunteita, niin hyvässä kuin pahassa. Minä kun herkkänä ihmisenä reagoin vahvasti kaikkeen. Onneksi päivään mahtui myös muutamat hyvät naurut ihanien kollegoiden kanssa, ettei ihan jääty miinuksen puolelle. Ja onneksi tällaisia päiviä ei tule ihan joka päivä vastaan, ei, Luojan kiitos, edes joka viikko.

Dieetille

Tyttösemme joutuu dieetille. Enemmän se tekisi terää mammalle, mutta nyt on laitettava vaakakuppiin lapsen hyvinvointi.

Ainon tuotokset ovat olleet viimeiset neljä kuukautta todella löysää, lähes maitokakkaan verrattavaa. Lisäksi pienen iho on lehahdellut vaippa-alueelta tulipunaiseksi lähes joka toinen päivä. Samalla iho on ollut rikki, kuuma ja kosketusarka. Onpa ollut iltoja, jolloin itseäkin on alkanut itkettää vaipan pukeminen selvästi kipeälle lapselle. Illat ja yöt ovat pelastaneet Bepanthen ja hahtuvaimu ihoa vasten.

Tähän on saatava joku roti. En halua enää katsoa kipeää lasta. Olkoonkin, että hän ei näytä kipuilevan vatsaansa ja rupsautuksetkin saavat vain hihityksen aikaiseksi, päästäjässä itsessään. Tyttö tuntuu muutenkin perineen äitinsä herkän suoliston. Auta armias, jos tyttö (tai äiti) syö tuoretta leipää tai suuren määrän parsakaalia... Jätän tarkemmat kuvaukset kertomatta, te lukijat voitte päätellä lopun ;-)

Kysyimme korvakontrollissa neuvoa lääkäriltä. Huomisaamusta lähtien tyttösemme syö kaksi viikkoa gluteenitonta, maidotonta ja munatonta ruokaa. Se toki vaatii vähän erikoisjärjestelyitä mm. hoitopaikassa, mutta olen valmis sen tekemään. Tänään ostoslistalle päätyi mm. tattarihiutaleita, Yosa-jogurtteja ja kauramaitoa. Kaksi viikkoa ja sitten aloitamme ruokien palautuksen yksi kerrallaan.

Jos eliminaatiodieetti toimii ja paljastaa oireiden takaa jonkun ruoka-aineen, hyppään ilosta ilmaan. Helpompaa on osata välttää oireita aiheuttavaa ruoka-ainetta, kuin kärsiä ikävistä oireista. Jos selvyyttä ei saada ja oireet jatkuvat, sitten lähdemme tarkempiin tutkimuksiin. Onneksi useimmat tämänikäisten ruokayliherkkyydet menevät iän karttuessa ohi.

Vaalit

Aiempina vuosina minulle on ollut selvää jo hyvissä ajoin ennen vaalipäivää, ketä äänestän. Minulla on tapana käydä äänestämässä vasta virallisena vaalipäivänä, ja sen jälkeen pitää saada vaalipullaa. Kyllä, perinteitä pitää kunnioittaa.

Tänä vuonna ei ole yhtä selvää ehdokasta, jolle automaattisesti ääneni annan. Puolue on selvillä. Vaalikoneista ei tälläkään kertaa ole mitään apuja, jokainen ehdottaa ihan outoja puolueita ja kukin vaalikone vielä eri ehdokkaita, vaikka omasta mielestäni vastaan samalla tavalla kaikkiin kysymyksiin. Lisäksi olen ärsyyntynyt ihan älyttömiin vaalisloganeihin ja -lupauksiin.

Satuinpa toissa lauantaina jäämään suustani kiinni erään ehdokkaan kanssa. Hän ajoi tärkeitä asioita: lasten ja nuorten pahoinvointi on saatava enemmän framille, lapsille pitää saada riittävästi hoitopaikkoja läheltä kotia ja koulujen luokkakokoja ei saa entisestään kasvattaa. En voinut kuitenkaan olla kiinnittämättä huomiota ko. ehdokkaan napaan. Se kun oli aika lailla pullistunut. Ihmettelin omassa päässäni, miten kenties valituksi tullut, kohta kolmen lapsen äiti aikoo osallistua aktiivisesti kunnallispolitiikkaan? En uskaltanut sitä sentään ääneen sanoa.

Ehdokkaalleni olen laittanut seuraavia kriteereitä:
- puolue: vihreä
- ikä: jonkin verran elämää nähnyt, joko omanikäinen tai vähän vanhempi, ei mitään teiniä
- aiemmin halusin äänestää ehdottomasti naista, nyt voisin äänestää miestäkin, jos hän vaikuttaa paremmalta kuin joku naisehdokas
- toivoisin, että ehdokkaalla olisi perhe. Tällöin hän todennäköisesti ajaa meille tärkeitä asioita.

Erään ehdokkaan esittelyssä kolahti muutama seikka. Sama syntymävuosi kuin meikäläisellä: 1976. Nainen. Ja mitä sanotte tästä: "Luen sukupolveni pieniin ja suuriin avainkokemuksiin Mauno Koiviston presidenttikauden, peruskoulun, hammashuollon, Muppet Shown, grungen tulemisen, laman, Mac-jäätelön ja Tähtien sodan." Voin kompata noihin moneen. Ehdokkaani on vihdoin löytynyt, paria päivää ennen vaaleja!

Kiitollisuutta

Etukäteen pyydän jo anteeksi, jos aiheutan jollekin korvamadon.



Tässä biisissä on vain niiiin hyvät sanat. Sopivat tähän tilanteeseen. Jukka Pojan / Raappanan rennon letkeä, aurinkoinen musiikki on oivallista piristystä tällaiseen loppusyksyn päivään.

Olen erityisen kiitollinen tyttösemme hyvistä unista. Eka vuosi meni pitkälti puolen tunnin päiväunilla. Niitä nukuttiinkin pitkään kolmet. Sitten määrä väheni kahteen, mutta pituus pysyi aina maksimissaan kolmessa vartissa per unikerta. Nyt, kun tyttönen on jättänyt päiväunensa yhteen kertaan, on unet pidentyneet reilusta tunnista kahteen. Amen, vihdoin! Lienee tyttö tullut geeneissä vanhempiinsa, tässäkin asiassa. Me molemmat olemme lapsina olleet näitä pikaunisia. Minulle ovat aivan utopiaa muut taaperot, jotka vetelevät monituntisia päiväunia.

Yöunet sen sijaan ovat sujuneet jo pidemmän aikaa. Vähän ennen seitsemää taaperomme pistelee suuhunsa (omalla lusikalla) ison puuroannoksen. Sitten iltalaulu, yövaippa ja yöpuku päälle, iltamaito ja nukkumaan. Tyttö jää hyvillä mielin omaan sänkyynsä, höpöttelee unileluilleen hetken ja nukahtaa sitten.  Tavallisesti yön aikana ei tarvitse käydä tyttären huoneessa kertaakaan. Toisinaan tarvitsee, yölliset kauhukohtaukset kun ovat rantautuneet meidänkin huusholliin. Mutta olen todella kiitollinen noista koko yön unis. Vielä kun taapero nukkuisi kuuteen, eikä heräisi lauantaiseen tapaan puoli viideltä.

Suukkoja suukkoja

Miehen palattua kotiin, on suukkoja jaeltu tavanomaistakin enemmän. Eilen tyttösemme aiheutti meille vanhemmille naurunpyskähdyksen. Aino istui isämiehen käsivarrella. Menin halaamaan molempia ja isä moiskautti minulle suukon. Sen jälkeen taapero on vähän väliä ollut huulet törröllään "mulle kans" ilme kasvoillaan. Ja jos ei ala suukkoa kuulua, alkaa korviähivelevä kirkuminen. Aivan mainio tapaus tuo lapsonen!

On äärimmäisen kiehtovaa seurata, millä vauhdilla taaperomme oppii uutta. Lähes päivittäin sanavarastoon ilmestyy uusia sanoja ja ymmärrys kasvaa valonnopeudella, ja uusia juttuja pitää päästä kokeilemaan heti, eikä vasta huomenna. Hienomotoriikka kehittyy valtaisaa tahtia ja näkee lapsesta, että hän on itsekin innoissaan uusista taidoistaan. Oman lapsen kasvua on ihana seurata!

Mies kotona!

Viime yönä Isämies palasi kotiin. Aloin jo torstaina laskea tunteja siihen, kun rakkaan kone laskeutuu. Vaikka yksinolossa oli puolensa (mm. sai tehdä asiat tasan oman pään mukaan), aloin jo loppuviikosta olla niin väsynyt tämän jatkuvan sairastelun ja huonojen yöunien takia, että toivotin Isämiehen kotiintulleeksi erittäin lämpimästi. Viikolla meitä viihdyttivät niin nelijalkainen ystävä emäntänsä, mahtavan työkaverini kanssa, ihana mammakaverini sekä äitini, joka jaksoi leikkiä pienen kanssa, kun oma puhti oli valunut sadepisaroiden mukana viemäriin.

Yh-viikolla huomasi, kuinka kestofani olen. Ei tullut mieleenkään laittaa kertsiä tytön jalkaan, vaan joka päivä kiikutin vaippapussin pesutupaan. En koe tätä (kestovaippojen) pesurumbaa mitenkään vaikeana tai työläänä. Onpa meillä illalla aikaa keskustella Isämiehen kanssa päivän tapahtumista ja mieltä liikuttavista asioista, kun kokoamme kaksissa tuumin seuraavan päivän vaippoja.

Vaikka olemmekin eläneet tiiviisti yhdessä Ainon syntymästä lähtien (kukaan meistä ei ole vielä ollut yötä poissa kotoa), niin ymmärrän, kuinka hyvää myös teki, että toista oli oikeasti Ikävä. Kyllä mä joskus ihmettelen, miten tuo jaksaa katsella meikäläistä. Maailman toiseksi lyhytpinnaisinta, nollasta sataan sekunnissa kiihtyvää, ärsyyntyneenä vattumaista ja teräväkielistä ämmää, joka pahimmillaan valittaa kaikesta ja on välillä pahansisuinenkin jatkuvien kipujen takia. Mutta kai mussakin on ne puolensa. Puolet, johon tuo mies rakastui kohta neljä vuotta sitten ja jotka saivat hänet vastaamaan myöntävästi kosintaani karkauspäivän 2009.

Olen jo aiemmin kirjoittanut, että perhe/työarjen yhdistäminen ei ole sujunut aivan kitkatta. Kun on työpäivän haasteiden jälkeen aivan puhki, tekisi mieli vain rötvätä sohvalla. Mutta ei pysty. Toisen pitää viihdyttää neitokaistamme, kun toinen ährää keittiössä ruuan tai siivoamisen kanssa tai hoitaa pyykkihuoltoa. Se, että jatkuvasti on väsynyt, aiheuttaa kitkaa ja tällöin unohtaa helposti ne kauniit sanat ja läheisyyden. Tai ne jäävät kakkoseksi, kun ei vaan jaksa. Ei ihmekään, että näitä kutsutaan ruuhkavuosiksi. Kun tuntuu, että voisi koko ajan tehdä jotakin, mutta silti kotona näyttää jatkuvasti siltä, kun täällä ei olisi kuukausiin siivottu. Ja missä välissä sitä parisuhdetta hoitaa, kun lapsi menee nukkumaan klo 19 ja itse tuntia myöhemmin, että jaksaa nousta, kun kello soittaa 5:20?

Mammatuttavani muistutti, että välillä on hyvä olla vaimo ja mies, eikä pelkästään äiti ja isä. Että muistaisi, mihin toisessa rakastui ja mikä saa liittomme toimimaan ja mikä on ne "meidän jutut". Tästä olemme monen monituista kertaa keskustelleet. Kerran kuussa kahdenkeskistä aikaa. Jollakin tapaa. Se on meidän lupauksemme toisillemme, että lapsemme koti, meidän parisuhteemme, voi hyvin.

Ja meillä on tapa, joka toimii. Kun itse tiedän, miten teräväkielinen osaan olla suuttuessani ja kuinka helposti kiehahdan, olen keksinyt keinon viestiä vaikeista asioista. Olen kirjoittanut miehelleni jo useamman kirjeen (alkaen kosinnasta). Osa kirjeistä on käsitellyt tunteita, osa käytännön elämäämme, osa kipeitä, vaikeitakin asioita. Yhtä kaikki, paperille olen saanut vuodatettua tuntemukseni juuri sellaisina, kuin ne minun sisälläni tuntuvat, ilman, että alan syytellä "sä et koskaan, sä aina". Tämä toimii! Sitten, kun mies on lukenut kirjeeni, olemme käyneet hyvinkin hedelmällisiä keskusteluita monista aiheista. Voin suositella!

P.S. Haluaisiko joku, että kirjoitan kestovaippailusta oppaan/ postauksen tänne?

Ylivarovaisuus vie hengen - kyllästymisellä

Katja Ståhl kirjoitti taannoin Iltalehden kolumnissaan osuvasti lapsenkasvatuksesta. Olen pitkälti hänen kanssaan samaa mieltä. Meidän kanssa samalla hiekkalaatikolla käy eräs isä parivuotiaan poikansa kanssa. Poika sai jonkun pienen naarmun käteensä kesähelteillä. Isä sai ihan hirveän kohtauksen pikkunaarmusta (näin sen, ehkä puolisenttinen, joka ei edes vuotanut verta). Mitä tästä seurasi: lapsonen joutui (helteestä viis) leikkimään pari viikkoa lapaset kädessä ja isä kulki jälkikasvustaan koko ajan käsivaran päässä.

Ei saa sitä, ei saa tätä. Siinähän kaventuu sekä aikuisen että lapsen elämänpiiri, kun kaikki pitää kieltää. En sano, että lapsosta pitäisi kasvattaa pumpulissa, tai toisena ääripäänä antaa teloa itseään vapaasti. Mutta jos lapsi ei ikinä kolhi itseään leikeissä, ei tämä myöskään ikinä opi varomaan. Ja kun tulee pipi, on vanhemman tehtävä selittää, miksi kävi, niin kuin kävi ja olla paikalla lohduttamassa.

Sama juttu on lasten kautta harrastaminen. "Meidän Sara tanssii balettia, kun minä en päässyt aikoinaan oopperan balettikouluun." "Meidän Tinosta tulee NHL:n kovin hyökkääjä. Multa kun meni junnuna polvi..." Voisiko lapsi itse valita sen harrastuksensa (toki vanhempien opastuksella ja tuella)?