Mies kotona!

Viime yönä Isämies palasi kotiin. Aloin jo torstaina laskea tunteja siihen, kun rakkaan kone laskeutuu. Vaikka yksinolossa oli puolensa (mm. sai tehdä asiat tasan oman pään mukaan), aloin jo loppuviikosta olla niin väsynyt tämän jatkuvan sairastelun ja huonojen yöunien takia, että toivotin Isämiehen kotiintulleeksi erittäin lämpimästi. Viikolla meitä viihdyttivät niin nelijalkainen ystävä emäntänsä, mahtavan työkaverini kanssa, ihana mammakaverini sekä äitini, joka jaksoi leikkiä pienen kanssa, kun oma puhti oli valunut sadepisaroiden mukana viemäriin.

Yh-viikolla huomasi, kuinka kestofani olen. Ei tullut mieleenkään laittaa kertsiä tytön jalkaan, vaan joka päivä kiikutin vaippapussin pesutupaan. En koe tätä (kestovaippojen) pesurumbaa mitenkään vaikeana tai työläänä. Onpa meillä illalla aikaa keskustella Isämiehen kanssa päivän tapahtumista ja mieltä liikuttavista asioista, kun kokoamme kaksissa tuumin seuraavan päivän vaippoja.

Vaikka olemmekin eläneet tiiviisti yhdessä Ainon syntymästä lähtien (kukaan meistä ei ole vielä ollut yötä poissa kotoa), niin ymmärrän, kuinka hyvää myös teki, että toista oli oikeasti Ikävä. Kyllä mä joskus ihmettelen, miten tuo jaksaa katsella meikäläistä. Maailman toiseksi lyhytpinnaisinta, nollasta sataan sekunnissa kiihtyvää, ärsyyntyneenä vattumaista ja teräväkielistä ämmää, joka pahimmillaan valittaa kaikesta ja on välillä pahansisuinenkin jatkuvien kipujen takia. Mutta kai mussakin on ne puolensa. Puolet, johon tuo mies rakastui kohta neljä vuotta sitten ja jotka saivat hänet vastaamaan myöntävästi kosintaani karkauspäivän 2009.

Olen jo aiemmin kirjoittanut, että perhe/työarjen yhdistäminen ei ole sujunut aivan kitkatta. Kun on työpäivän haasteiden jälkeen aivan puhki, tekisi mieli vain rötvätä sohvalla. Mutta ei pysty. Toisen pitää viihdyttää neitokaistamme, kun toinen ährää keittiössä ruuan tai siivoamisen kanssa tai hoitaa pyykkihuoltoa. Se, että jatkuvasti on väsynyt, aiheuttaa kitkaa ja tällöin unohtaa helposti ne kauniit sanat ja läheisyyden. Tai ne jäävät kakkoseksi, kun ei vaan jaksa. Ei ihmekään, että näitä kutsutaan ruuhkavuosiksi. Kun tuntuu, että voisi koko ajan tehdä jotakin, mutta silti kotona näyttää jatkuvasti siltä, kun täällä ei olisi kuukausiin siivottu. Ja missä välissä sitä parisuhdetta hoitaa, kun lapsi menee nukkumaan klo 19 ja itse tuntia myöhemmin, että jaksaa nousta, kun kello soittaa 5:20?

Mammatuttavani muistutti, että välillä on hyvä olla vaimo ja mies, eikä pelkästään äiti ja isä. Että muistaisi, mihin toisessa rakastui ja mikä saa liittomme toimimaan ja mikä on ne "meidän jutut". Tästä olemme monen monituista kertaa keskustelleet. Kerran kuussa kahdenkeskistä aikaa. Jollakin tapaa. Se on meidän lupauksemme toisillemme, että lapsemme koti, meidän parisuhteemme, voi hyvin.

Ja meillä on tapa, joka toimii. Kun itse tiedän, miten teräväkielinen osaan olla suuttuessani ja kuinka helposti kiehahdan, olen keksinyt keinon viestiä vaikeista asioista. Olen kirjoittanut miehelleni jo useamman kirjeen (alkaen kosinnasta). Osa kirjeistä on käsitellyt tunteita, osa käytännön elämäämme, osa kipeitä, vaikeitakin asioita. Yhtä kaikki, paperille olen saanut vuodatettua tuntemukseni juuri sellaisina, kuin ne minun sisälläni tuntuvat, ilman, että alan syytellä "sä et koskaan, sä aina". Tämä toimii! Sitten, kun mies on lukenut kirjeeni, olemme käyneet hyvinkin hedelmällisiä keskusteluita monista aiheista. Voin suositella!

P.S. Haluaisiko joku, että kirjoitan kestovaippailusta oppaan/ postauksen tänne?