Tuoreen isän katse kertoo kaiken. Hän ei anna minun työntää vaunuja, vaan haluaa välttämättä työntää niitä itse ja SE katse, kun hän pitelee vauvaamme ja puhuu hänelle, se saa minut onnesta sekaisin. Heti kotiinpäästyämme hän päivitti Facebook-kuvakseen kuvan vauvan pikku kätösestä pitämässä kiinni isin isosta sormesta.
Tämä vauva-arki alkoi kuin hyökyaalto, ei mitään pehmeää laskua, vaan saman tien hirveässä hormonimyräkässä täyspäivätyöhön, tai oikeastaan ilman vuorovapaita kolmivuorotyöhön. Miten tällainen rääpäle pidetään ylipäätään hengissä? Olen kaikesta epävarma ja olo on avuton, etenkin, kun kyseessä on esikoinen.
Nyt jälkikäteen (mitä jälkikäteen ? :-) sitä ymmärtää, miten järisyttäviä ne hormonit ovatkaan. Nyt voi jo naureskella niille alun hysteerisille itkukohtauksillekin. Alussa itketti kaikki. Kun piti herätä kolmen tunnin välein syöttämään tai lypsämään, itketti, kun vauva tuhisi onnellisena vieressä, itketti, kun imetys ei sujunutkaan ihan ongelmitta, itketti, kun mies hellitteli vauvaa, itketti, kun vauva vaan oli niin ihana. Itketti, koska hormonit niin sanoivat. Muutenkin elämä tuntui yhdeltä vuoristoradalta. Kun vauvalla oli hyvä päivä, elo oli kohtalaisen autuasta. Seuraava päivä olikin haastavampi ja olin valmis irtisanoutumaan hommasta, koska eihän tällaisesta urakasta kukaan selviä täysjärkisenä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!