Pikkuneidin nimiäiset ovat nyt ohi ja ihanaa, kun tyttöstä saa nyt kutsua oikealla nimellä muidenkin kuullen. Juhlat menivät hyvin ja neitikin oli varsin edustuskelpoinen. Sinänsä harmitti, ettemme voineet kutsua kaikkia haluamiamme ihmisiä paikalle, koska nytkin tupa oli tungokseen asti täynnä ja hikikarpalot helmeilivät useammankin otsalla. Tunnelma oli tiivis, mutta lämmin. Vieraat viihtyivät ja puheensorina oli vilkasta. Oli ihana nähdä hymyileviä, rakkaita kasvoja. Yritin painaa tunnelman mieleni perukoille, sitä kun ei saa tallennettua kuviin, vaikka kuinka yrittäisi.
Nimeksi valitsimme jo raskausaikana Aino Vilhelmiinan. Vilhelmiina on isoäitini toinen nimi ja etunimeksi halusimme perinteisen suomalaisen nimen, joka sopii yhteen sukunimen kanssa.
Viime yönä en saanut yösyötön jälkeen heti unta, vaan kuuntelin isin hiljaista kuorsausta ja katselin noita kahta elämäni tärkeintä ihmistä. Miten olenkaan onnekas? Rinnallani on upea aviomies ja vieressäni pieni Rakas. En väsy ikinä katselemaan noita ihastuttavia pieniä kasvoja ja niiden lukuisia ilmeitä. Etenkin nukkuvassa lapsessa on jotakin todella liikuttavaa ja lempeää. Tämän voittaa vain vauvan vahva katse, kun hän katsoo suoraan silmiin. Tai hampaaton hymy, joka ulottuu silmiin asti, tai pikkuinen nyrkki, joka rystyset valkoisena puristuu sormeni ympärille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!