Ei, tässä kirjoituksessa ei puhuta siitä kuuluisasta makkarasta. Ei, vaikka sellainen vyötäisiltäni vielä löytyykin, mutta on kivaa vauhtia katoamassa ;-)
Käyn lähes joka päivä Ainon kanssa vaunuilemassa. Se pitää mamman pään kunnossa, kun täältä neliskanttisesta pääsee ulkoilemaan. Ja mitä kamalampi keli ulkona on ja mitä rankempi lenkki takana on, sitä mahtavampi olo on, kun pääsee takaisin kotiin. Tästä muistuttavat myös useita tunteja lenkin jälkeen punaisina hehkuvat posket.
Nyt, kiitos säänhaltijan, ei ole mitään asiaa keskuspuistoon, pitää tyytyä tallaamaan asuinalueemme (huonosti) aurattuja katuja. Kiitän erityisesti niitä taloyhtiöiden huoltofirmoja, jotka jättävät nelikymmensenttisiä lumikasoja keskelle jalkakäytävää. Niitä on vaunujen kanssa lähes mahdotonta ylittää. Siispä joudun siirtymään kadun puolelle, jossa saan autoilijoilta vihaisia katseita ja/ tai tööttäyksiä. Se käy kuntosalitreenistä, kun tekee koko kropallaan töitä, että kymmenensenttisessä hangessa yrittää saada vaunuja liikkumaan eteenpäin. Usein päädynkin vetämään vaunuja perässäni, kun työntämällä ne eivät liiku eteenpäin. Kiitän samalla mielessäni itseäni, että päädyimme ostamaan vaunut, joiden pienet etupyörät voi vaihtaa kelin muuttuessa haastavammaksi, isompiin. Ja toimiihan vaunut hyvänä rollaattorina liukkaan paikan osuessa tossun alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!