Meidän poppoolle sattui ja tapahtui taas perjantaina. Ennen puoltapäivää puhelimeni hälytti. Soittaja oli Ainon hoitaja. Arvasin jo puhelimen alkaessa soida, että Ainolle on sattunut jotakin. Tyttö oli kompastunut ja lyönyt otsansa pahasti vessan kaakeliportaaseen. Jo siinä vaiheessa alkoi sydän pamppailla.
Vielä enemmän se alkoi hakata, kun kiipesin portaita hoitajan luokse. Ei kuulunut itkua. Onko Aino tajuton? Helpotuksekseni tyttö oli tajuissaan ja ilahtui, kun äiti tuli hakemaan. Yritti selittää, että pää on pipi. Lähdin kärräämään lasta suoraan terveyskeskukseen, kertoihan hoitaja kaatumisen olleen sen verran pahan näköisen ja otsassa olevan kuhmun kasvavan suorastaan silmissä. Olen ihmetellyt jälkikäteen, kuinka rauhallinen olin tuossa tilanteessa. Ei kyyneleitä, ei suuttumusta, pinnalla oli vain huoli pienestä. Ainon hoitaja oli todella järkyttynyt ja pahoillaan. Minulla tuli automaattisesti suusta: "ei näille pikaliikkujille voi mitään, havereita sattuu ja onneksi pienet paranevat nopeaan". Ja oikeasti tarkoitin tätä. Ei hoitaja olisi voinut tehdä mitään haverin estämiseksi.
Terveyskeskuksessa meille tuumattiin: "ei ole tarvetta tutkia. Jos lapsi menee tajuttomaksi tai raajat alkavat puutua, ottakaa yhteyttä." Tällöin mammalta paloi käämit. Mitä, te ette ota puolitoistavuotiasta lapsipotilasta, joka on lyönyt pahasti päänsä, vastaan? Miten puolitoistavuotias ilmoittaa, että jalat tai kädet puutuvat? Minne verovarat oikein menevät ja milloin terveyskeskus on voinut alkaa valita potilaansa? Vähemmästäkin nousi verenpaine punaiselle. Onneksi minulla on tiedossa päivystävän lääkärin nimi, että voin tehdä hänestä virallisen valituksen. Tämä ei todellakaan jää tähän.
Sitten soitin tutulle yksityiselle lääkäriasemalle, jossa olemme Ainon kanssa aiemminkin käyneet. Sieltä järjestyi aika muutaman tunnin päähän. Ainolla oli selviä tasapaino-ongelmia iltapäivällä, ja olin aiheestakin huolissani. Lääkäri tutki tyttösen huolellisesti ja sanoi, että horjuvan askelluksen vuoksi hän lähettää meidät varmuuden vuoksi vielä Lastenklinikalle, ettei kyseessä ole vain kallonmurtuma. Tässä vaiheessa käämit paloivat uudestaan. Uhosin, että jos tyttärelläni on kallonmurtuma ja terveyskeskus ei ota häntä vastaan, käyn henkilökohtaisesti vetämässä siellä päivystänyttä lääkäriä turpaan.
Lastenklinikan päivystyksessä vierähti taas pari tuntia. Vitsailimme Isämiehen kanssa: "nyt tehdään sellainen diili, ettei tänne päivystykseen tammikuun kolmen kerran jälkeen tarvitse enää koko loppuvuonna tulla, jookos?". Lääkäri tutki Ainon, ei murtumaa. Aivotärähdys ja katu-uskottava kuhmu otsassa. Yöksi särkylääkettä ja pariin otteeseen herättely.
Nyt tyttö on kuin entisensä. Haverista muistuttaa vain koko otsan mittainen punainen rantu. Onneksi.
Pari päivää sitten Hesarissa oli juttu lasten hoitokuluvakuutuksista. Itse olen valmis vakuutuksen maksamaan, jos terveyskeskusten palvelutaso on edellä mainitun kaltaista. Mieluusti maksan vähän enemmän ja pääsen lääkärin vastaanotolle varmasti. Lääkärin, jolla on aikaa paneutua, ottaa tosissaan, kuunnella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!