Unelmista

Viime aikoina blogeissa on puhuttu unelmista ja niiden toteutumisesta. Essi Esmeraldas-blogista toteutti haaveensa ja perusti oman yrityksen. Laura Tirsat-blogista pääsi niin ikään tekemään haaveestaan konkretiaa ja kirjoittamaan Kotivinkki-lehteen.

Haaveista ja kutsumustyöstä ovat bloganneet myös Kottarainen ja Vilma. Lupasin ensiksimainitulle kirjoittaa itsekin aiheesta.

Olen tällä hetkellä unelmatyössäni. Työ tarjoaa sopivasti haasteita, kasvun mahdollisuuksia, mutta ei kuitenkaan vie minua jaksamiseni äärirajoille. Saan haastaa itseäni, tapojani tehdä ja ajatella. Arkityöni on mukavan vaihtelevaa ja mielenkiintoista. Tähän kun vielä lisää oivalliset työtoverit, niin avot.

Tieni tähän pisteeseen ei kuitenkaan ole käynyt kivuitta. Pitkään löin päätäni seinään, hermoilin ja mietin, miten saan ikinä tehtyä unelmistani totta. Päädyin aivan vääriin työpaikkoihin, vääriin työtehtäviin. Opiskelukiemuroiden jälkeen valmistuinkin. Mutta kaikki tuo on valmistanut minua siihen, mitä saan tehdä tänä päivänä. Olen tehnyt osaamiseni eteen pirusti töitä ja oppinut taitoja, joita ei voi oppia mistään luennoilta tai kirjoista, vaan ainoastaan sen kokemuksen ja erehdyksen kautta. "Ei näin" on tullut huokaistua monen monta kertaa, mutta kyllä noista persiilleen menneistä on otettukin opiksi.

Vuodet ovat opettaneet laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Se, mikä tuntui vielä viisi vuotta sitten katastrofilta, aiheuttaa nykyisin vain kyynisen naurahduksen. Vuodet ovat opettaneet, ettei unelmista saa laskea irti, vaikka niiden toteutuminen tapahtuisikin mutkien ja mäkisten reittien kautta. Pitää jaksaa uskoa siihen omaan juttuun, vaikka sen toteutuminen veisikin vähän pidemmän aikaa. Vuodet ovat opettaneet arvostamaan saavutettua. Koska sen eteen ON joutunut tekemään todella paljon töitä. Miksi en siis nauttisi siitä, mitä olen itse saanut aikaiseksi?

Haluan paneutua työhöni ja tehdä työni niin hyvin kuin osaan. Suhteeni työhön on kuitenkin lapsen myötä muuttunut. Enää en ole valmis venyttämään päivää jaksamiseni kustanuksella. Sanomaan "kyllä" silloinkin kuin pitäisi sanoa ei. Olen oppinut terveemmän suhtautumisen töihin. Siellä ei tarvitse suorittaa, päteä tai olla kaikessa mukana. Saa ja voi sanoa ei. Ja voi sanoa myös oman, ammatillisen mielipiteen myös itseään ylemmälle (toki päätä aukomatta). Työtä ei tehdä terveyden tai jaksamisen kustannuksella. Kaksi burn outia riittänee?

Toki minulla on tulevaisuuden haaveitakin. Saada joskus se gradu valmiiksi. Saada toiset viralliset paperit. Mutta niiden aika ei ole juuri nyt. Nyt on aika panostaa nykyiseen työhöni ja perheeseen. Aino on vain kerran pieni. Gradu ei karkaa minnekään, mutta tyttönen kasvaa suorastaan silmissä. En aio kuitenkaan isoa G:tä kokonaan unohtaa. Se pysyy mielessä, tulevaisuuden toteutettavana unelmana.

Lopuksi vielä Pinterestistä löytämäni pari hyvää lainausta, jotka kuvaavat asennettani työhön aika hyvin: