Mammat teilaa

Vähän väliä saa (valitettavasti) lukea blogeista, kuinka joku on antanut palaa täydeltä laidalta arvostellessaan perheen tapaa olla, elää, syödä, nukkua, vaipattaa tai mitä tahansa. Mikään aihe ei ole liian vähäpätöinen anonyymien nillittäjien purkauksille. Kehtaisivat edes omalla nikillään tulla arvostelemaan, mutta ei, eivät kehtaa mielipiteitään laukoa omalla nikillään. Itse olen anoilta säästynyt.

Ylipäätään en ymmärrä, mitä anot tulevat arvostelemaan toisten elämää. Itse sanoisin, että "Ennen kuin ryhdyt arvostelemaan jotakuta, kulje ensin kilometri hänen kengissään."

Ja tiedän senkin, etteivät kaikki tykkää kaikesta. Eikä tarvitsekaan, sillä jokaisella meistä on omat mieltymyksemme, mielikuvamme ja oma käsityksemme asioista. Ja jokaisella on myös oikeus mielipiteeseensä, mutta aina voi miettiä, miten ääneen muotoilee. Sanotaan, että terveellä itsetunnolla varustettu ihminen kestää kyllä arvostelua, mutta minä kysyn, onko täyslaidallinen kritiikkiä tarpeellista silloin, kun se menee henkilökohtaisuuksiin? Rakentava kritiikki on jotain, joka auttaa ihmistä kehittymään eteenpäin. Toisen haukkuminen, solvaaminen ja hänen valintojensa mitätöinti kertoo mielestäni enemmän siitä henkilöstä, joka tämän suuntaisia mielipiteitä esittää. Äitiys on muutenkin herkkä aihe, ilman mitään ulkopuolisten kommenttejakaan.

Aivan, kuin se, että pidät blogia ja kerrot elämästäsi, antaisi etuoikeuden lukijoille unohtaa peruskäytöstavat ja sanoa ihan mitä vain, lainkaan miettimättä, miltä toisesta mahtaa tuntua.


Minä olen siinä mielessä hippityttö, että antaisin mieluusti kaikkien kukkien kukkia. Mitäköhän pahaa mahtaisi tapahtua, jos antaisimme toistemme tehdä omat valinnat niitä kyseenalaistamatta, kunhan ne eivät satuta tai loukkaa ketään? Mitä jos keskittyisimme itsemme kehittämiseen ja itsemme hyvänäpitämiseen siten, että antaisimme toisten olla juuri sellaisia kuin he ovat, tuntui se minusta miltä tahansa?