Puolimatkaan asti aurinko jaksoikin paistaa. Sitten alkoi hissukseen ripotella vettä taivaalta. "Onneksi otin sontikan mukaan", huokaisin. Kun pääsin hoitotädin kotiin sisälle asti, kuulin, kuinka rännit alkoivat huutaa talon ulkopuolella. Henkäisin syvään ja puin Ainolle sadevaatteet päälle.
Kun pääsimme ulos, alkoi tyttösen riemu. Sitä oli kyllä hauska katsoa, kun pieni oli niin tohkeissaan tulvivasta vedestä. Eteneminen oli tosi hidasta, kun jokainen lätäkkö piti erikseen käydä testaamassa. Eikä vain kertaalleen, vaan moneen otteeseen, edestakaisin juosten. Tulipa muutama sellainen syöksykin tehtyä, että pesäpalloilijakin olisi kateellinen. "Vettä sataa" huusi Aino sydämensä kyllyydestä, naaman loistaessa kuin Hangon keksi. Arvelin jo tuossa vaiheessa tennareilleni käyvän huonosti.
Hetken päästä vastaan tuli muutama vanhempi nainen. Nauroimme yhteen ääneen sitä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän kaatosateesta nauttii. Lapset sen sijaan ovat yleensä vedestä ja sateesta sitä enemmän riemuissaan.
No, matka jatkui kotia kohti. Kun Aino oli yrittänyt karata auton alle kolmesti ja muutenkin viipotti menemään sillä tavalla, että vähän väliä hänet sai hakea takaisin reitille, nappasin tytön kainalooni ja laitoin hänet rattaisiin istumaan. Siitäkös riemu repesi. No, niin repesi taivaskin. Tuli kuin saavista kaataen. Kaikki paikat tulvivat. Katsoessani jalkoihini, totesin, että tennari-parat olivat jo nyt ihan läpimärät. Nokka kohti kotia. Kun ylitettäväksi tuli seuraava katu, oli valittava joko hyppääminen tulvivalle kadulle kengät jalassa tai ilman. Ajattelin, että mun flaksilla siellä veden joukossa menee kuitenkin lasinsirpale, joten uhrasin tennarini. Vettä oli yli nilkan. Loppumatka sujui ihan kohtuullisesti. Autotkin malttoivat kiireeltään antaa tietä sontikan ja rattaiden kanssa kulkevalle läpimärälle äidille. Kai ilmeeni oli niin ärtynyt, että autoilijat kai pelkäsivät minun käyvän käsiksi, jos eivät päästä tien yli.
Kun pääsimme kotikadulle, alkoi armoton märinä rattaista. Aino olisi halunnut kävellä (kuten normipäivänä hän saakin). Siinä vaiheessa vettä tuli edelleen kuin aisaa ja tunsin märän noron valuvan pitkin selkääni. "Nyt ei kävellä", sanoin topakasti ja tuuppasin rattaat rappukäytävään. Aino sai tästä megalomaanisen raivarin. Heittäytyi teatraalisen näyttävästi alas rattaista ja alkoi huutaa äänijänteidensä koko voimalla. Minä hengitin syvään, vein rattaat pyörävarastoon ja lähestyin raivosta kihisevää pikkuihmistä, jonka naamanväri lähenteli paloautonpunaista. Pyysin tyttöä painamaan meille hissin (joka on hänen lempparijuttunsa). Ei. Hän vain kieri, kieri, kieri kauemmas minusta ja huusi kuin syötävä. No, pari minuuttia sitä katseltuani ajattelin, että ehkä naapurit ovat saaneet tarpeekseen neidin konsertista, ja nappasin lapsen kainalooni. Tyttö huusi edelleen, ja seuraava kiukkukohtaus tuli kotiovella, kun minun piti laskea lapsi alas avatakseni oven. Kävin pikapikaa heittämässä tavarat sisään ja vaihtamassa itselleni kaikki vaatteet, kun tyttö veteli aariaansa rappukäytävässä. Olin alusvaatteitani myöten täysin läpimärkä (tennareistani puhumattakaan). Henkäisin taas sisään (kas kummaa, se oikeasti toimii!) ja kävin nostamassa rimpuilevan ja rääkyvän taaperon sisälle. Yritin ensin riisua sadevaatteita, mutta kun tyttö oli sellaisen raivon vallassa, ajattelin, että on ehkä parempi, että hän saa hetken raivota ja yritän sitten uudelleen. No, huonolla menestyksellä. Vaatteiden vaihto jatkoi samaa raivofarssia, joka alkoi jo kotitalomme ulkopuolella. Sain kuitenkin riisuttua rimpuilevan lapsen ilman hermojenmenetystä. Sitten tyttö juoksentelikin vaippasiltaan ympäri kämppää. Yhtäkkiä tuulen suunta kääntyi ja tyttö pyysi: "äiti sykkyyn, luetaan kirjaa". Minä tiputin märät vaatteet käsistäni sillä sekunnilla ja ajattelin, että tästä "mielenhäiriöstä" pitää ottaa kaikki irti ja sitten luettiin sylikkäin kirjaa.
Vielä, kun maanantaihin mahtui ihana byrokratiasoittelu pitkin KELAa, neuvolaa ja työterveysasemaa, oli päivän saldo aikamoinen. Onneksi maanantai on vain kerran viikossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!