Kotona on tylsää

Nyt se on sitten kuultu. Neljänä päivänä peräjälkeen. Ensin ei haluttu lähteä kyläpaikasta pois, kun hurmaava, kolmivuotias Elina-neitokainen oli leikkiseurana. Sitten huuto tuli mummilassa. Nyt olemme saaneet kuulla jo monena päivänä: "Kotona on tylsää, en halua sinne".  Tämä kirpaisee sydänalasta.

Olemme yrittäneet kehittää taaperolle iltatekemistä. Kokoamme palapelejä, käymme ulkona, tanssimme ja laulamme, olemme kehittäneet kotiversion Pikku Kakkosen Sohvatiikereistä, luemme satukirjoja, pelaamme pelejä. Mutta ei, neitokaisemme mielestä kotona on vain ja ainoastaan tylsää.

Kerran viikossa meillä on sisarusuinti, jossa samalla vuorolla uivat sekä vauvat että isommat sisarukset. Eka uintikerta oli maanantaina, ja Oiva oli ihan innoissaan vedestä. Takaraivossa oli muistissa ensimmäiset uintikerrat Ainon kanssa. Jouduimme lähtemään altaasta ensimmäiset kuusi kertaa viiden minuutin jälkeen palosireenimäisen huudon saattelemana. Oiva on toista maata. Polski ja läiskytti vettä, katseli silmät suurina ja nauroi ääneen aina, kun sisko tuli lähelle.

Olemme miettineet Ainolle harrastuksen aloittamista ensi syksyksi. Jotakin liikunnallista, touhujumppaa, tanssia tms. Parhaillaan selvittelen, ketkä kaikki lähialueilla toimivat järjestävät liikunnallisia iltatouhuja taaperoille. Kaksi harrastusta on mielestäni ihan riittämiin (syksyllä) kolmevuotiaalle lapselle. Enkä halua harrastuksen olevan missään kovin kaukana, että illalla jää aikaa olla myös perheen kesken.

Tampere on my mind

Asuin Tampereella vuodet 2002 - 2007. Niihin vuosiin mahtuu paljon kipua, vaikeita hetkiä, mutta myös upeita elämyksiä, elämänmittaisten ystävien löytämistä, omien rajojen etsimistä ja itsen löytämistä.

Tampereelle tullessa tuntuu aina, kuin olisi tullut toiseen kotiin. Tuttuja katuja kävellessä muistiin palailee eläviä muistoja, ajatuksia, joita on sydämen sopukoissa pohtinut aikoinaan, samoja reittejä kulkiessaan. Kuinka nopeasti vuodet ovatkaan vierineet. Elämänmakuiset muistot ovat kuin ne olisivat tapahtuneet eilispäivänä.

Noina vuosina minulla oli paljon haaveita. Toivoin löytäväni vakityön, jossa voisin olla onnellinen ja kehittyä ammattilaisena. Haaveilin rinnalleni aikuista miestä, jonka juoksut olisivat jo juostu ja joka haluaisi jakaa koko elämänsä kanssani. Noiden vuosienkaan jälkeen elämä ei ole mennyt niin kuin suunnittelin tai haaveilin. Elämä on yllättänyt. Usein positiivisessa mielessä. Upean miehen sain rinnalleni, kun lakkasin etsimästä ja vähiten asiaa odotin. Sitä seurasi avioliitto ja tytär.

Jollakin tapaa tuntuu, että elämä "hyvittää" nyt niitä vuosia, jolloin olin todella kovilla ja elämä näytti niitä pahimpia puoliaan. Nyt elämä hymyilee ja on hyvä olla.

Kolmiodraamaa

Tässä postauksessa en puhu mistään ihmissuhdehässäköistä. Niihin ei ole mitään kiinnostusta, saati jaksamista. Puhun kodin, parisuhteen/lastenkasvatuksen ja töissäkäymisen kultaisesta kolmiodraamasta.

Olen nyt ollut töissä kaksi viikkoa. Tänään tuli se odotettu ahaa-elämys (kiitos mahtavan palaverikumppanin). Muistin taas, miksi rakastankaan omaa työtäni ja sormeni suorastaan alkoivat syyhytä, kun mietin tulevia projekteja ja haasteita. Olen taas todella innoissani. Se on hyvä merkki. Samalla minusta tuntuu, että reilun vuoden jälkeen minulla on jotakin aivan omaa. Oma työni, joka on minulle tärkeä. Myös se tuntuu hyvältä.

Suhteeni työhön on kuitenkin kokenut muutoksen. Työ ei ole koko elämä, eikä sille tarvitse uhrata vapaa-aikaansa, hermojaan, saati sitten terveyttään. Se Oikea Elämä on jossakin aivan muualla, kuin työpaikalla. Tämän oivaltamiseen ei riittänyt 35 elettyä vuotta, vaan sen sai aikaan nyt tuo makuuhuoneessa uinuva taaperomme. Kiitos siis rakas Aino, että laitoit elämäni oikeaan tärkeysjärjestykseen!

Mutta se, että kykenee järkevään aivotoimintaan työpaikalla, tanssaa (yhdessä Isämiehen kanssa) ruuanlaitto-, siivous- että pyykkäysrumbaa ja yrittää viettää vielä laadukasta perhe/ parisuhdeaikaa, on osoittautumassa aikamoiseksi kolmiodraamaksi. Muutamana iltana olen ollut niin naatti (osansa tekee pinnalle pyrkivä lenssu), että olen kömpinyt vällyjen alle heti tyttösen mentyä nukkumaan. Olen aina ollut illan torkku, mutta on aika huisia, että minä olen nukkumassa jo ennen kahdeksaa. Mutta jostakin sitä on voimat kiskottava, kun armoton herätyskello kilkattaa neljänä aamuna viikosta klo 5:20.

Kerrostalokyttääjä vahdissa

Nostan kädet pystyyn. Kyllä, tunnustan, minusta on mammaloman aikana tullut kerrostalokyttääjä. Ihastuimme alun perinkin asuntomme valtavan kokoiseen olohuoneen ikkunaan. Ikkunasta on niin hyvä katsella ulos kadulle, etenkin, kun kotivanhemmalla ei ole etenkään sairastaessa juuri muutakaan tekemistä. Mutta mikä huvittavinta, samat kerrostalokyttääjän oireet ovat iskeneet myös isäkuukautta viettävään mieheeni. Tässäpä lyhyt kavalkadi meidän lähinaapustomme asukkaista.

Aloitetaan seinänaapurista. Siellä asuu varhaisteini-gootti vanhempineen. Mustanpuhuva goottityttönen huutaa joka toinen ilta, että vanhemmat pilaavat hänen elämänsä tai että hän ei vaan kestä elämäänsä. Pieni hymynkare viipyilee suunpielissä noita melskeitä kuunnellessa. Vielä. Perheen äiti on tyttärensä vastakohta, joka oikeasti uhkaa hävitä rappukäytävämme beigeen seinään. Kerran olin oikeasti kävellä hänen päälleen, kun hän seisoi alakerrassamme nurkassa. Hän kulkee ympäriinsä haalistuneissa vaatteissaan anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. Perheen isä on taas pönöttävä keski-ikäinen äijä, jolla on vahva mielipide joka asiaan, aikakin yhtiökokouksissa ja kadulla paasottaa niin vauhdilla eteenpäin, että kauppakassi vain viuhuu ja naapureita unohdetaan moikata.

Talossamme asuu nuorimies, samaa ikäluokkaa kuin me. Kutsumme häntä kuitenkin Anttosen pojaksi. Se tulee ehkä siitä, että hän asuu viisiössä yksin. Asunto on kulkenut isovanhempien ja vanhempien kautta hänelle. Anttosen pojalla on hemaiseva blondi tyttöystävä ja kaksi autoa. Mustaa urheilullista versiota pitää harva se ilta rassata asuntomme alapuolella olevassa autotallissa. Kun hän käynnistää menopelinsä, tärisevät meillä tekohampaatkin.

Ylimmässä kerroksessa asuu kaksilapsinen pariskunta. Koskisista tiedämme miehen etunimen, vaimo kulkee sen-ja-sen-vaimona. Perhe on jonkinsortin viherpiipertäjäsorttisia (kuten mekin). Heillä ei ole autoa, kulkevat joka paikkaan joko julkisilla, kävellen tai polkupyörillä ja jopa viidenteen kerrokseen mennään kävellen, ei hissillä. Perheen nuorimmaisella, kolmivuotiaalla pojalla on mielenkiintoinen tapa. Aina, kun perhe tulee jostakin, pikkukaveri aloittaa korviahyytävän huudon alakerrassa. Hän vissiin haluaisi mennä kotiin hissillä, mutta vanhemmat eivät anna. Sitä huutoa sitten kestää ja kestää ja kestää, kun viidenteen asti pitää kävellä.

Meidän talomme on pieni, mutta täällä kulkee sekalaista sakkia niin paljon, etten ole laisinkaan varma, ovatko he asukkaita vai vaan kylässä. Siksipä olen ottanut tavaksi moikata kaikkia, oli naama tuttu tai ei.

Juoksijahullu. Kadullamme asuu juoksuintoinen nuori nainen, joka käy lenkillä usein. Lenkki alkaa jo kotiovelta ja kun hän palaa, pitää vielä alaovea avatessakin juosta paikallaan. Ihmettelemme, että miksi? Samaa ihmettelen niistä, jotka juoksevat paikallaan liikennevaloissa.

Vastapäisessä talossa asuu vauhtikaksikko. Mummeli mäyräkoiransa kanssa, joka valehtelematta käy pihalla koiransa kanssa ainakin tusinan kertaa päivässä. Molemmat kulkevat yhtä vaikeasti eteenpäin ja matka kadunkulmaan sadan metrin päähän kestää piiiitkään. Olemme miettineet mahdollisia syitä tähän jatkuvaan pihalla ramppaamiseen. a) Joko mummolla on paha dementia, eikä hän sisälle tultuaan muista, onko menossa ulos vai tulossa sisään. b) Koiralla on jokin pidätyskyvyttömyys. c) Mummo on yksinäinen ja kaipaa juttuseuraa. Ainakin hän mieluusti jää juttelemaan jokaisen ohikulkevan kanssa, joka hiljentää hetkeksikään askeleitaan kaksikon lähestyessä.

Muotiagentti tyttärensä kanssa. Kadullamme asuu noin neljissäkymmenissä oleva äiti, jolla on ehkä ala-asteen ensimmäisillä luokilla oleva tytär. Molemmat ovat aina pukeutuneet vimpan päälle tyylikkäästi laukkuja ja asusteita myöten.

Täti punaisessa takissa ja mustassa repussa. Ohitsemme kävelee joka ikinen päivä klo 11 eräs eläkeikäinen täti. Hänellä on aina samat vaatteet päällään, punainen villakangastakki ja musta reppu. Mietin tässä eräs päivä, että mihin täti joka ikinen päivä menee samaan aikaan ja mahdanko enää tunnistaa häntä, kun nyt olisi jo aika vaihtaa villakangastakki ohuempaan.

Mopomies. Epäsiistin näköinen nelikymppinen äijä, joka ajaa mopolla. Hei, oot yli neljänkympin! Päivittäivitkö kulkupelisi joko pappamopoon, moottoripyörään tai nelipyöräiseen? Ai niin, mutta tukkasikin on leikattu viimeksi viime vuosituhannella. Aina talven tullen kadun varressa säilytettävä mopo hautautuu kinosten alle. Olemme parina talvena jännänneet, mahtaako Stara viedä mopon joku kerta lumitöitä tehdessä mukanaan. Ankeasta säilytyksestä huolimatta, mopo lähtee liikkeelle joka kevät.

Naapuritalon mulkvisti. Näin kauniilla nimellä kutsumme naapuritalossa asuvaa Hummer-miestä. En tunne häntä ulkonäöltä, mutta minulle mulkvistin titteliin riittää pelkkä Hummerilla ajo.

Volvisti. Naapuritalossamme asuu Volvo-mies. Hän käy asioilla, ajaa auton talliin, menee sisälle, tulee viiden minuutin kuluttua ulos, ottaa auton ja lähtee jonnekin. Tule takaisin, ajaa auton talliin, menee sisälle, tulee taas ulos ja lähtee. Tämä saattaa toistua joinakin päivinä lukuisia kertoja. Voisi vähän tarkemmin suunnitella menonsa. Ihme venkslaamista.

Oletko sinä kerrostalokyttääjä ja/tai antanut nimiä lähinaapurustosi asukkaille?

Tehokas lauantai

Karmealta tuntui, kun tänä aamuna herätyskello soi klo 6. Sitä ennen olin tosin ollut jo selkäkivun kanssa hereillä yli tunnin. Selkä mokoma kun on tulehtunut. Onneksi on edelliskerran vahvoja lääkkeitä jäljellä, joilla yrittää hoivata sitä kuntoon. Uskallanko julistaa, mutta uskon nyt vihdoin, että meidän kahdeksan viikkoa kestänyt megalomaalinen tulehduskierre olisi päättynyt!!

Syy tuohon aikaiseen herätykseen oli silmäpolin aamuaika. Sinne jouduimme, kun kahdeksankuukautisneuvolan lääkärin mukaan tytön toinen silmä karsastaa. Karsastaa in my ass, sanoin jo silloin, mutta  hän halusi meidät välttämättä sinne lähettää. No, kiltisti kävimme tutkimuksissa. Lääkäri oli tosi huolellinen, tutki tarkkaan ja totesi sen minkä mekin tiesimme, tyttösen silmät ovat molemmat täysin normaaleja, eikä merkkiäkään karsastuksesta ole.

Neiti oli lääkärin tutkiessa itse aurinko. Yleensä kuulemma lapset protestoivat tutkimuksia, mutta tuntui, että mitä enemmän lääkäri tutki, sitä innokkaampi neitosemme oli. Sen verran hän varoitteli, että tyttönen tullee saamaan kekkulat nenälleen. Sekään ei meille ollut mikään yllätys, onhan kaikilla neljällä isovanhemmalla ollut lasit nenällään, samoin meillä M:n kanssa. Mutta pieni ehtii todennäköisesti kouluikään, ennen kuin ensimmäiset lasit tulee ostaa. Sitä iloitsen, että nyt on sentään, mistä valita. Silloin, kun minä sain ensimmäiset lasini vuonna miekka ja kirves, oli kehyksissä tasan kolme vaihtoehtoa, josta valita.

Silmälääkäristä ulostauduttuamme tepsuttelimme keskustaan. Valittelimme kurjaa räntäsadetta (joka myöhemmin muuttui vesimuotoiseksi) ja totesimme yhteen ääneen, ettei maaliskuun tässä vaiheessa tarvitsisi enää sataa räntää. Sitä on tälle talvelle riittänyt muutenkin ihan kylliksi. Keskustassa kävimme nautiskelemassa valmiista lounaasta ja Valrhonan ihanista suklaaherkuista. Suosittelen lämpimästi.

Sitten teimme pahan erheen, erehdyimme keskustan Sokokselle 3+1 -päivien ryysikseen. No, pitkät hermot omaava siippani ei ollut ryysiksestä hyökkäysvaunujemme kanssa moksiskaan, vaikka kuulemma sai kanssakulkijoilta paheksuvia katseita. Hän vain irvisteli takaisin. Ihana mies! Minä löysin etsimäni kevättakin, jippiaijee.

Kotiintultuamme sain jonkin tilapäisen mielenhäiriön ja kävin läpi koko vaatevarastoni. Kyllä, kokonaan. Oli siinä urakkaa, mutta nyt olohuoneemme nurkassa on kaksi äitiyspakkauslaatikollisen verran vaatteita odottamassa äitini ja kummitätini sovituskäyntiä. Se, mitä heiltä jää, lähtee kierrätykseen, joko nettikirpparille tai UFF:lle. Tuntuu vapauttavalta luopua ylimääräisistä vaatteista, jotka vain lojuvat hyllyillä, eikä niitä tule käytettyä. Projektia on tarkoitus jatkaa kaiken muunkin ylimääräisen tavaran karsimisella.

Nyt kelpaa herkutella kylmäsavulohi-tuorejuusto-rucolapastalla ja Valrhonan praliineilla. <3