Tässä postauksessa en puhu mistään ihmissuhdehässäköistä. Niihin ei ole mitään kiinnostusta, saati jaksamista. Puhun kodin, parisuhteen/lastenkasvatuksen ja töissäkäymisen kultaisesta kolmiodraamasta.
Olen nyt ollut töissä kaksi viikkoa. Tänään tuli se odotettu ahaa-elämys (kiitos mahtavan palaverikumppanin). Muistin taas, miksi rakastankaan omaa työtäni ja sormeni suorastaan alkoivat syyhytä, kun mietin tulevia projekteja ja haasteita. Olen taas todella innoissani. Se on hyvä merkki. Samalla minusta tuntuu, että reilun vuoden jälkeen minulla on jotakin aivan omaa. Oma työni, joka on minulle tärkeä. Myös se tuntuu hyvältä.
Suhteeni työhön on kuitenkin kokenut muutoksen. Työ ei ole koko elämä, eikä sille tarvitse uhrata vapaa-aikaansa, hermojaan, saati sitten terveyttään. Se Oikea Elämä on jossakin aivan muualla, kuin työpaikalla. Tämän oivaltamiseen ei riittänyt 35 elettyä vuotta, vaan sen sai aikaan nyt tuo makuuhuoneessa uinuva taaperomme. Kiitos siis rakas Aino, että laitoit elämäni oikeaan tärkeysjärjestykseen!
Mutta se, että kykenee järkevään aivotoimintaan työpaikalla, tanssaa (yhdessä Isämiehen kanssa) ruuanlaitto-, siivous- että pyykkäysrumbaa ja yrittää viettää vielä laadukasta perhe/ parisuhdeaikaa, on osoittautumassa aikamoiseksi kolmiodraamaksi. Muutamana iltana olen ollut niin naatti (osansa tekee pinnalle pyrkivä lenssu), että olen kömpinyt vällyjen alle heti tyttösen mentyä nukkumaan. Olen aina ollut illan torkku, mutta on aika huisia, että minä olen nukkumassa jo ennen kahdeksaa. Mutta jostakin sitä on voimat kiskottava, kun armoton herätyskello kilkattaa neljänä aamuna viikosta klo 5:20.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!