Kerrostalokyttääjä vahdissa

Nostan kädet pystyyn. Kyllä, tunnustan, minusta on mammaloman aikana tullut kerrostalokyttääjä. Ihastuimme alun perinkin asuntomme valtavan kokoiseen olohuoneen ikkunaan. Ikkunasta on niin hyvä katsella ulos kadulle, etenkin, kun kotivanhemmalla ei ole etenkään sairastaessa juuri muutakaan tekemistä. Mutta mikä huvittavinta, samat kerrostalokyttääjän oireet ovat iskeneet myös isäkuukautta viettävään mieheeni. Tässäpä lyhyt kavalkadi meidän lähinaapustomme asukkaista.

Aloitetaan seinänaapurista. Siellä asuu varhaisteini-gootti vanhempineen. Mustanpuhuva goottityttönen huutaa joka toinen ilta, että vanhemmat pilaavat hänen elämänsä tai että hän ei vaan kestä elämäänsä. Pieni hymynkare viipyilee suunpielissä noita melskeitä kuunnellessa. Vielä. Perheen äiti on tyttärensä vastakohta, joka oikeasti uhkaa hävitä rappukäytävämme beigeen seinään. Kerran olin oikeasti kävellä hänen päälleen, kun hän seisoi alakerrassamme nurkassa. Hän kulkee ympäriinsä haalistuneissa vaatteissaan anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. Perheen isä on taas pönöttävä keski-ikäinen äijä, jolla on vahva mielipide joka asiaan, aikakin yhtiökokouksissa ja kadulla paasottaa niin vauhdilla eteenpäin, että kauppakassi vain viuhuu ja naapureita unohdetaan moikata.

Talossamme asuu nuorimies, samaa ikäluokkaa kuin me. Kutsumme häntä kuitenkin Anttosen pojaksi. Se tulee ehkä siitä, että hän asuu viisiössä yksin. Asunto on kulkenut isovanhempien ja vanhempien kautta hänelle. Anttosen pojalla on hemaiseva blondi tyttöystävä ja kaksi autoa. Mustaa urheilullista versiota pitää harva se ilta rassata asuntomme alapuolella olevassa autotallissa. Kun hän käynnistää menopelinsä, tärisevät meillä tekohampaatkin.

Ylimmässä kerroksessa asuu kaksilapsinen pariskunta. Koskisista tiedämme miehen etunimen, vaimo kulkee sen-ja-sen-vaimona. Perhe on jonkinsortin viherpiipertäjäsorttisia (kuten mekin). Heillä ei ole autoa, kulkevat joka paikkaan joko julkisilla, kävellen tai polkupyörillä ja jopa viidenteen kerrokseen mennään kävellen, ei hissillä. Perheen nuorimmaisella, kolmivuotiaalla pojalla on mielenkiintoinen tapa. Aina, kun perhe tulee jostakin, pikkukaveri aloittaa korviahyytävän huudon alakerrassa. Hän vissiin haluaisi mennä kotiin hissillä, mutta vanhemmat eivät anna. Sitä huutoa sitten kestää ja kestää ja kestää, kun viidenteen asti pitää kävellä.

Meidän talomme on pieni, mutta täällä kulkee sekalaista sakkia niin paljon, etten ole laisinkaan varma, ovatko he asukkaita vai vaan kylässä. Siksipä olen ottanut tavaksi moikata kaikkia, oli naama tuttu tai ei.

Juoksijahullu. Kadullamme asuu juoksuintoinen nuori nainen, joka käy lenkillä usein. Lenkki alkaa jo kotiovelta ja kun hän palaa, pitää vielä alaovea avatessakin juosta paikallaan. Ihmettelemme, että miksi? Samaa ihmettelen niistä, jotka juoksevat paikallaan liikennevaloissa.

Vastapäisessä talossa asuu vauhtikaksikko. Mummeli mäyräkoiransa kanssa, joka valehtelematta käy pihalla koiransa kanssa ainakin tusinan kertaa päivässä. Molemmat kulkevat yhtä vaikeasti eteenpäin ja matka kadunkulmaan sadan metrin päähän kestää piiiitkään. Olemme miettineet mahdollisia syitä tähän jatkuvaan pihalla ramppaamiseen. a) Joko mummolla on paha dementia, eikä hän sisälle tultuaan muista, onko menossa ulos vai tulossa sisään. b) Koiralla on jokin pidätyskyvyttömyys. c) Mummo on yksinäinen ja kaipaa juttuseuraa. Ainakin hän mieluusti jää juttelemaan jokaisen ohikulkevan kanssa, joka hiljentää hetkeksikään askeleitaan kaksikon lähestyessä.

Muotiagentti tyttärensä kanssa. Kadullamme asuu noin neljissäkymmenissä oleva äiti, jolla on ehkä ala-asteen ensimmäisillä luokilla oleva tytär. Molemmat ovat aina pukeutuneet vimpan päälle tyylikkäästi laukkuja ja asusteita myöten.

Täti punaisessa takissa ja mustassa repussa. Ohitsemme kävelee joka ikinen päivä klo 11 eräs eläkeikäinen täti. Hänellä on aina samat vaatteet päällään, punainen villakangastakki ja musta reppu. Mietin tässä eräs päivä, että mihin täti joka ikinen päivä menee samaan aikaan ja mahdanko enää tunnistaa häntä, kun nyt olisi jo aika vaihtaa villakangastakki ohuempaan.

Mopomies. Epäsiistin näköinen nelikymppinen äijä, joka ajaa mopolla. Hei, oot yli neljänkympin! Päivittäivitkö kulkupelisi joko pappamopoon, moottoripyörään tai nelipyöräiseen? Ai niin, mutta tukkasikin on leikattu viimeksi viime vuosituhannella. Aina talven tullen kadun varressa säilytettävä mopo hautautuu kinosten alle. Olemme parina talvena jännänneet, mahtaako Stara viedä mopon joku kerta lumitöitä tehdessä mukanaan. Ankeasta säilytyksestä huolimatta, mopo lähtee liikkeelle joka kevät.

Naapuritalon mulkvisti. Näin kauniilla nimellä kutsumme naapuritalossa asuvaa Hummer-miestä. En tunne häntä ulkonäöltä, mutta minulle mulkvistin titteliin riittää pelkkä Hummerilla ajo.

Volvisti. Naapuritalossamme asuu Volvo-mies. Hän käy asioilla, ajaa auton talliin, menee sisälle, tulee viiden minuutin kuluttua ulos, ottaa auton ja lähtee jonnekin. Tule takaisin, ajaa auton talliin, menee sisälle, tulee taas ulos ja lähtee. Tämä saattaa toistua joinakin päivinä lukuisia kertoja. Voisi vähän tarkemmin suunnitella menonsa. Ihme venkslaamista.

Oletko sinä kerrostalokyttääjä ja/tai antanut nimiä lähinaapurustosi asukkaille?