Minä

Pitkään mietin tämän postauksen tekoa. Mutta kun Eevi siihen rohkaisi, päätin minäkin kirjoittaa. Olen ollut äiti yli vuoden. En kuitenkaan halua hävittää itseäni äitiyden haastavan arjen keskelle. Kuka tuolta äitiyden kuoren alta löytyy? Sitä valotan tässä postauksessa, josta todennäköisesti tulee pitkä. Ota vaikka voileipä, että jaksat ;-)

Joskus pitää pysähtyä ja kuunnella.
Herkillä korvilla. Koska se sisin ei huuda lujaa
ja sen äänen kuulee vasta, kun
sen ääreen pysähtyy ja
hiljentyy kuuntelemaan. 

Silloin muistaa jälleen
paremmin,
mistä on tullut,
millaiseksi kasvanut
ja
millaista on haaveilla ja unelmoida.

Olen kasvanut yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Perheeseemme ei ole koskaan kuulunut miestä. Äitini kasvatti minut siten, että nainen pystyy kaikkeen siihen mihin mieskin (paitsi siittämään lapsia). Olen sellainen, että yritän tehdä asiat itse. "Minä itte." Vaikken osaisikaan/ jaksaisikaan/ kykenisikään. Minulla on ollut iso kynnys (opetella) pyytämään apua. Olen mieluummin tehnyt homman vaikka hammasta purren itse. Toisaalta, minulle ei tee tiukkaa teroittaa sahaa tai vaihtaa autonrenkaita. Sinänsä olen tästä tyytyväinen. Mutta Isämiesparka on joskus kovilla, kun haluan yrittää tehdä asiat itse. Vasta raskausaikana opin pyytämään apua. Minun EI tarvitse pystyä tekemään kaikkea, eikä kukaan sitä minulta odotakaan (paitsi minä itse).

Huumorini on vähän erikoista. Huomaan tämän parhaiten sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tunne minua kovin hyvin. Itseironiani on joskus kovansorttista ja se tuntuu joillekin vaikealta sulattaa. Kuten eräs idolini, Aino Suhola kuvaa:

"Tärkeintä elämässä on nöyryys ja intohimo. Mitä tahansa teetkin, tee se takapuoli savuten. Syöksy siihen suorin vartaloin, kahdella kierteellä. Koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi. Jos kaadut nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas.

Jos kaadut aina vaan, ajattele,
ettei kukaan kaadu niin komeasti kuin minä.
Niin komeasti mahalleen ja näköalapaikalle.
Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule elämässään hupia puuttumaan.".

Pidän nauramisesta ja huumoria meidän perheessä riittää. Nauraa rätkätämme milloin millekin. Onneksi siipallani on yhtä vinksahtanut huumorintaju ja naurunaiheet kuin meikäläisellä.

Olen ujo. Olen ollut ujo lapsesta saakka. Moni tuttavani on sanonut, että ei voisi uskoa, että olen ujo. Uusiin tilanteisiin meno jännittää minua aina, etenkin, jos tapaan uusia ihmisiä.  Ensiminuuttien mentyä huomaan kuitenkin höpötteleväni kuin vanhojen tuttujen kanssa. Minulla riittää puhetta, kun vaan unohdan ensijännitykseni.

Siippani mielestä olen maailman kärsimättömin ja jääräpäisin ihminen. (Ja hän sentään tuntee ison joukon ihmisiä :-) Totta. Olen todella kärsimätön. Kun innostun jostakin, pitäisi saada heti valmista, oli kello vaikka puoli kaksi yöllä. Jos deadline on ylihuomenna, minun deadlineni on viimeistään huomenna. Ja jääräpäisyys. Siitä voisi varmaan kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kun päätän jotakin, minua saa aika lailla suostutella, että pyörrän pääni. Kun saan päähäni jotakin, saa olla aika velho, että saa pääni käännettyä. Osittain jääräpäisyyteni vuoksi olen jaksanut myös uskoa unelmiini. Palaan (toivottavasti) maanantaina unelmatyöhöni, jossa en suinkaan olisi, jos en olisi jaksanut uskoa unelmiini. Vaikka monta kertaa näytti siltä, että saan haudata unelmieni työn viestintäalalla. Mutta niin vain elämä järjesti asiat siten, että unelmastani tuli totta.

Nuorempana haaveilin omasta runokirjasta. Nyt kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, mutta haave ei ole unohtunut. Josko joku päivä saisin runojani julkaistua. Vaikka omakustanteena.

En ole kovin järjestelmällinen ihminen kotona. Esim. aina kotoa lähtiessä rannekelloni on hukassa. Kun en jätä sitä mihinkään vakipaikkaan. Mutta töissä minulla on jämpti tapa pitää asiat ja paperit järjestyksessä. Siten asioita on helpompi hallita. Minulla oli taannoin pitkä keskustelu äitini kanssa siivoamisesta. Hän kun on liiankin siivousintoinen ja aina ollessaan meillä, hän siivosi. Ja hänen jäljiltään emme koskaan löytäneet mitään (hänen looginen järjestyksensä on aivan eri, kuin meidän). Siispä avasin sanaisen arkkuni, että meitä pieni epäjärjestys ei haittaa, ennemmin ahdistaa se, että hän siivoaa meillä, emmekä löydä hänen jäljiltään mitään. Piti jyrähtää asiasta aika suoraan, jotta äitini uskoi (jääräpää hänkin).

Minusta on tullut äitiyden myötä aika suorasanainen. Jos olen eri mieltä tai näen jonkun epäkohdan, avaudun siitä. Annan palautetta, jos kohdalleni sattuu huonoa palvelua tai epäkurantti tuote. Jos joku etuilee kauppajonossa, en enää jää sanattomaksi. Usein minua kuitenkin harmittaa, etten keksi mitään nokkelaa sutkautusta noihin tilanteisiin, vaan suustani pääsee mieleen ensimmäisenä pälkähtänyt sammakko (eikä se ole aina järkevin, saati sitten korrektein).

Minulla on ollut silmälasit kymmenvuotiaasta. Minulla on piilaritkin, mutta niiden kanssa tuntuu, että kasvoiltani puuttuu jotakin. Miinusta on kymppi, eli olen puolisokea ilman laseja. Viihdyn laseissa, enkä ole harkinnutkaan laserointia. Minulla oli kaksikymmentä vuotta takapuoleen ulottuvat hiukset. Kunnes 2003 sain niistä tarpeekseni, ja hiukset lyhenivät ensin polkkamittaan, sitten lyhyemmiksi. Viihdyn lyhyissä hiuksissa enemmän kuin hyvin, eikä niitä pitkiä kutreja ole tippaakaan ikävä, vaikka kampaajani itki krokotiilinkyyneleitä hiuksia leikatessaan. Raskausaikana aloin käyttää hameita ja mekkoja ja se vaihde on jäänyt päälle. Pidän kyllä verkkareita, sortseja ja muita "lököpöksyjä", mutta kun lähden ihmisten ilmoille, päälleni lähtee aina hame tai mekko. Yksi päivä laitoin housut jalkaan, ja voi kun ne lahkeet tuntuivatkin ikäviltä. Talvella on vähän ikävämpi pukea kolmet sukkikset päällekkäin, että tarkenee, mutta itsepähän olen pukeutumiseni valinnut.

Olen todella kellontarkka. Jos meidän pitää olla klo 12 jossakin, me olemme paikalla klo 11.55. Äitini hoki koko lapsuuteni ajan, että "mieluummin kymmentä vaille kuin kahta yli". Lapsen kanssa tuohon viittä vaille -olemiseen ei aina kykene, mutta tavoitteena se on.

Äitini on suurtalousemäntä. Lienen jo äidinmaidossa saanut rakkauden hyvää ruokaa kohtaan. Nautin leipomisesta ja ruuanlaitosta pitkän kaavan mukaan, uusien reseptien testaamisesta ja niiden syöttämisestä vieraille. Minulla on paha tapa testata jotakin uutta reseptiä aina, kun meille tulee vieraita. Onneksi tähän asti kaikki leipomukseni ovat onnistuneet. Huom. tähän asti. Aion tässä lähitulevaisuudessa laittaa blogiin julki tekemäni seitsemän viikon ruokalistan arkeamme helpottamaan. Rakastan juhlien järjestämistä, suunnittelua, koristelua ja leipomista, mutta en nauti itse juhlien keskipisteenä olemisesta.

Tässä sekava pintaraapaisu siihen, kuka on Elli. Toisella kertaa lisää. Kysyäkin saa.