Unelmista

Viime aikoina blogeissa on puhuttu unelmista ja niiden toteutumisesta. Essi Esmeraldas-blogista toteutti haaveensa ja perusti oman yrityksen. Laura Tirsat-blogista pääsi niin ikään tekemään haaveestaan konkretiaa ja kirjoittamaan Kotivinkki-lehteen.

Haaveista ja kutsumustyöstä ovat bloganneet myös Kottarainen ja Vilma. Lupasin ensiksimainitulle kirjoittaa itsekin aiheesta.

Olen tällä hetkellä unelmatyössäni. Työ tarjoaa sopivasti haasteita, kasvun mahdollisuuksia, mutta ei kuitenkaan vie minua jaksamiseni äärirajoille. Saan haastaa itseäni, tapojani tehdä ja ajatella. Arkityöni on mukavan vaihtelevaa ja mielenkiintoista. Tähän kun vielä lisää oivalliset työtoverit, niin avot.

Tieni tähän pisteeseen ei kuitenkaan ole käynyt kivuitta. Pitkään löin päätäni seinään, hermoilin ja mietin, miten saan ikinä tehtyä unelmistani totta. Päädyin aivan vääriin työpaikkoihin, vääriin työtehtäviin. Opiskelukiemuroiden jälkeen valmistuinkin. Mutta kaikki tuo on valmistanut minua siihen, mitä saan tehdä tänä päivänä. Olen tehnyt osaamiseni eteen pirusti töitä ja oppinut taitoja, joita ei voi oppia mistään luennoilta tai kirjoista, vaan ainoastaan sen kokemuksen ja erehdyksen kautta. "Ei näin" on tullut huokaistua monen monta kertaa, mutta kyllä noista persiilleen menneistä on otettukin opiksi.

Vuodet ovat opettaneet laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Se, mikä tuntui vielä viisi vuotta sitten katastrofilta, aiheuttaa nykyisin vain kyynisen naurahduksen. Vuodet ovat opettaneet, ettei unelmista saa laskea irti, vaikka niiden toteutuminen tapahtuisikin mutkien ja mäkisten reittien kautta. Pitää jaksaa uskoa siihen omaan juttuun, vaikka sen toteutuminen veisikin vähän pidemmän aikaa. Vuodet ovat opettaneet arvostamaan saavutettua. Koska sen eteen ON joutunut tekemään todella paljon töitä. Miksi en siis nauttisi siitä, mitä olen itse saanut aikaiseksi?

Haluan paneutua työhöni ja tehdä työni niin hyvin kuin osaan. Suhteeni työhön on kuitenkin lapsen myötä muuttunut. Enää en ole valmis venyttämään päivää jaksamiseni kustanuksella. Sanomaan "kyllä" silloinkin kuin pitäisi sanoa ei. Olen oppinut terveemmän suhtautumisen töihin. Siellä ei tarvitse suorittaa, päteä tai olla kaikessa mukana. Saa ja voi sanoa ei. Ja voi sanoa myös oman, ammatillisen mielipiteen myös itseään ylemmälle (toki päätä aukomatta). Työtä ei tehdä terveyden tai jaksamisen kustannuksella. Kaksi burn outia riittänee?

Toki minulla on tulevaisuuden haaveitakin. Saada joskus se gradu valmiiksi. Saada toiset viralliset paperit. Mutta niiden aika ei ole juuri nyt. Nyt on aika panostaa nykyiseen työhöni ja perheeseen. Aino on vain kerran pieni. Gradu ei karkaa minnekään, mutta tyttönen kasvaa suorastaan silmissä. En aio kuitenkaan isoa G:tä kokonaan unohtaa. Se pysyy mielessä, tulevaisuuden toteutettavana unelmana.

Lopuksi vielä Pinterestistä löytämäni pari hyvää lainausta, jotka kuvaavat asennettani työhön aika hyvin:

Viikonloppu meillä

Aika harvoin taidan enää nykyisin kirjoittaa meidän perheen arjesta. No, nytpä päätin tehdä postauksen meidän perheen viikonlopusta.

Nahkavekkari a.k.a. taapero herättää meidät viimeistään seitsemältä. Usein unet jäävät vieläkin lyhyemmiksi, kun neiti tahtoo nousta jo viiden-kuuden välillä. Herättyä istutaan potalla (yleensä tuloksetta) ja sitte lähdetään laittamaan aamupalaa. Menulistalla on puuroa (Ainolle) ja "eipää oilla ja uuttolla". Isä juo "ahvia" ja äiti "eetä". Haluaapa tyttönen maistaa myös vanhempien "uukurttia".

Aamiaisen jälkeen yleensä puemme päälle ja lähdemme tekemään viikon ruokaostokset. Pyrimme tekemään isot ruokaostokset kerran viikossa. Toki jotakin täydennystä pitää hakea viikon varrellakin, mutta pääostokset hoidetaan viikonloppuna. Kauppareissulla Aino pääsee hihkumaan megamarketin karuselliin, joka kanta-asiakaskortilla pyöräyttää kierroksen ilmaiseksi.

Kaupassakäynnin jälkeen lähdemme ulos hetkeksi purkaaksemme taaperon energioita. Sitten onkin lounaan vuoro. Usein viikonloppuisin menemme Isämiehen kanssa itsekin pötköttämään Ainon nauttiessa päiväunista. Päiväunien jälkeen syödään "iiliä" tai "uukurttia". Sitten on taas ulkoilun vuoro. Ainon kanssa on käytävä happihyppelemässä vähintään kerran päivässä, mieluummin kaksi. Muuten tuo rakas touhutaapero alkaa tuhota sisätiloissa omaisuutta.

Ulkoilun punastutettua posket onkin aika nauttia illallista. Sen jälkeen on vuorossa Avara Luonto, joka on jokalauantainen traditiomme ja jota Ainokin töllöttää hypnotisoituneena (AL on niitä harvoja tv-ohjelmia, joita meillä katsotaan Ainon hereillä ollessa ja jos siellä tapahtuu jotakin sellaista, joka ei sovi pienen silmille, tv lähtee kiinni). Avaran Luonnon jälkeen Aino syö iltapalan, puetaan yövaatteet ja lapsi lähtee unille. Ainon mentyä nukkumaan vanhemmat nauttivat lauantai-illan laatubrittidekkarista. Myöhään ei jaksa valvoa, kun tietää, että herätys on aikaisin, joten mekin kaivaudumme usein peiton alle jo yhdeksän-kymmenen välillä.

Sunnuntaisin käymme silloin tällöin (lue: aivan liian harvoin) uimassa runsaan kilometrin reippailun takana olevassa lähiuimahallissa. Siellä on mukavan pieni lastenallas, johon aurinkoisina päivinä paistaa suoraan aurinko sisään. Muutoin siivoamme, valmistelemme alkuviikon ruokia, pyykkäämme ja valmistaudumme niin henkisesti kuin fyysisestikin uuteen, alkavavaan viikkoon.

Lemppareitani

Eevi haastoi minut kertomaan lempiasioistani kulttuurisaralla. Ajattelin koota tähän samaan postaukseen lempparini sekä leffa- että musiikkipuolelta. Kirjoistakin haluaisin kovin kirjoittaa, mutta en ole pariin vuoteen lukenut muuta kuin Jetlagissa - yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen-, Vuoden mutsi - ja Vaippailmiö-opukset. Halua entisellä lukutoukalla olisi lukea enemmänkin, mutta... Tekosyitä riittää. Lähtien arkisesta aherruksesta ja aikaisesta nukkumaanmenostani. Parasta lukemisessa on se, että saa hautautua sänkyyn peiton alle kahden kirjan kanssa ja ahmaista pari-kolmesataa sivuinen järkäle yhdellä istumalla. Kesketyksettä, tarinaan uppotuen, niin syvästi, että tarina alkaa elää elokuvana silmieni edessä.

Musiikki. Uskokaa tai älkää, kuuntelin ala-asteella pelkästään klassista musiikkia. Äitini vei minut katsomaan Amadeus-elokuvaa ja se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että ostin kaikki mahdolliset Mozartin sinfoniat kasetteina ja kuuntelin ne kirjaimellisesti puhki. Vieläkin tunnistan kappaleen Mozartiksi, vaikken olisikaan nimenomaista teosta kuullut koskaan ennen. Vieläkin klassinen musiikki on lähellä sydäntäni, vaikka harvoin enää konsertteihin asti tulee lähdettyäkään.

Mozartin jälkeen suureksi suosikikseni nousi Phil Collins. Nimen omaan Phil, ei Genesis. Ne ovat minulle kaksi täysin eri asiaa. Phil on kestosuosikkini, joka jaksaa aina ilahduttaa, nyt jo lähes kolme vuosikymmentä. Hänhän ei tee enää juurikaan musiikkia, kiitos osittain kuuroutuneen korvansa. Satuin kuitenkin hänen fanisivujensa kautta kuulemaan, että hän on teki vuosi-kaksi sitten uuden Motown-henkisen levyn. Ja voi, kuinka iloinen olin, kun Kusti kantoi sen suoraan Englannista ensimmäisten joukossa minulle.

Lemppareihini kuuluvat myös seuraava sekalainen seurakunta: Muse, Adele, Queen, Kings of Leon ja Jesse Kaikuranta. Ostin viimeksi mainitun levyn heti sen ilmestyttyä ja se on soinut siitä lähtien kotonamme lähes taukoamatta. Pidän!!

Tykkään katsoa elokuvia, etenkin elokuvateatterissa. Viime aikoina ei teatteriin vain ole tullut mitään sellaista, jota kumpikaan meistä Isämiehen kanssa olisi halunnut mennä katsomaan. Täytyy katsoa, josko keväältä löytyisi joku leffa katsottavaksi. Seuraavassa kuitenkin lyhyt listaus lempparielokuvistani (ei järjestyksessä):

• Geishan muistelmat - oi, mitä visuaalisuutta ja koskettava tarina
• Pan's labyrinth - kylmät väreet nostattava, näpeissään pitävä aikuisten fantasiaelokuva
• Schindlerin lista - Do I have to say more?
• Lost in translation - suurkaupungin yö kauneimmillaan, Sophia Coppola osaa rakentaa tarinaa
• Amélie - kertakaikkisen hyvän olon ja -tuulen tuova elokuva
• Juno - loistavat näyttelijävalinnat ja aidontuntuisen teini-iän kuvaus
• Leijonakuningas ja Ice Age - Rrrrrakastan piirrettyjä, tässä suurimmat lempparini
• Taru sormusten herrasta -trilogia - en yleensä tykkää fantasiasta, enkä ole lukenut yhtään ainoaa Tolkienin teosta, mutta trilogia teki kyllä suuren vaikutuksen
• Rakkautta vain - jouluhempeilyä, joka itkettää ja naurattaa vuorotellen

Mitkä ovat teidän kirja/ musiikki/ leffalempparit? Kertokaa lemppareitanne minulle luettavaksi/ kuunneltavaksi/ katsottavaksi.

Haastettu

Ihana Eevi haastoi minut vastaamaan seuraaviin kysymyksiin sekä listamaan 11 ennenmainitsematonta asiaa itsestäni. Kiitos Eevi haasteesta!

1. Mitä söit aamupalaksi?
Aamiais"smoothien" eli ½ piimää ja ½ mustikkasoppaa sekä kauraleivän margariinilla, juustolla ja tomaatilla.

2. Millaista unta näit viimeksi?
Olin piknikillä Isämiehen kanssa jossakin ison mäen huipulla, josta oli hienot maisemat joka suuntaan.

3. Vaatekaappisi lempparivaate?
Lempparivaate vaihtelee päivittäin. Nyt keuhkoputkentulehdusta potiessa pop ovat fleece- ja villapaita päällekkäin sekä anopin kutomat villasukat. Suurinta lempparia ei taida ollakaan, mutta hameistani/ mekoistani suosikit löytyy. Olen Ainon odotuksen jälkeen käyttänyt vain verkkareita TAI hameita/ mekkoja ja löytänyt oman "tyylini".

4. Mikä kappale saa sinut hymyilemään?
Monikin. Tällä hetkellä hymyilyttävät Leijonakuninkaan tunnusbiisi, Musen Madness, Jesse Kaikurannan levy ja Ten Sharpin You.

5. Mitä meikkipussisi sisältää?
Liiankin paljon kaikkea. Olen meikkien suhteen hamsteri, jonka piti aiemmin saada moni markkinoille tullut houkutus omaksi. Nyt olen todennut, että en saa ikinä varastojani pois, jos ostan vain koko ajan uutta. Joka aamu (kun ihmisten ilmoille lähden), kasvoille kertyy yli kymmenen tuotetta (peiteväri poskille, peiteväri silmien alle, silmämeikin pohjustustuote, luomiväri x 2, rajauskynä/tussi, ripsiväri, kulmaväri x2, meikkivoide/ meikkipuuteri, puuteri, poskipuna, korostusväri). Töissä meikkipussissa kulkevat mukana meikkipuuteri, peili, huulirasva, käsirasva ja huulipuna/ huulikiilto.

6. Laulatko suihkussa?
En todellakaan :-D

7. Koska olet tanssinut viimeksi?
Lähes joka päivä jotakin musiikkia kuunnellessa taaperon kanssa kotona, mutta tanssimassa... apua. Siitä on liian kauan aikaa! Syksyllä tanssin Forkin konsertissa, jos sitä penkkien välissä heilumista voi siksi kutsua.

8. Mottosi huonojen päivien varalle?
"Jaksa vielä yksi päivä"

9. Parhain luonteenpiirteesi?
Apua, parhain? Osaan olla jämäkkä ja pitkäjänteinen.

10. Huonoin luonteenpiirteesi?
Tämä ei liene kenellekään blogini lukijalle yllätys: kärsimättömyys.

11. Lempiaineesi koulussa?
Riippuu kouluasteesta. Koko kouluajan olen pitänyt äidinkielestä. Sen kumppanina ala-asteella oli biologia. Yläasteella kemia ja fysiikka. Lukiossa äidinkieli jatkoi lähimpänä sydäntä, mutta saaden tiukoiksi kilpailijokseen maantiedon, biologian ja psykologian.


11 asiaa minusta

1. En jaksa hifistellä vk/toppapukujen perään. Mulle on tärkeintä, että lapsi pysyy kuivana ja lämpimänä, millekään tietyille kuoseille tai merkeille en ulkovaatteissa lämpene.

2. Lempivuodenaikani on syksy. Odotan silti innolla kevättä, että lumi sulaa ja aurinko alkaa paistaa. Pian se on jo täällä!

3. Minulla on tiettyjä auktoriteettiongelmia suhteessa miehiin. Tämä johtuu yksinhuoltaja-äitini kasvatuksesta: "nainen ei ole yhtään huonompi kuin mies ja pystyy kaikkeen, mihin mieskin, paitsi siittämään lapsia".

4. En osaa leipoa hiivaleivonnaisia. Olen luovuttanut jo aikapäivää sitten. Niistä tulee väistämättä golfpalloja. Tiedän, että ongelma on liiallisessa jauhojen käytössä, mutta mieluummin leivon onnistuneita piirakoita kuin kivikovia sämpylöitä.

5. En jaksa ihmisiä, jotka eivät osaa mitään muuta kuin narista.

6. Kaipaan lukemista. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kirjaa, ja minua himottaisi käpertyä kaksin kirjan kanssa peiton alle ja ahmaista koko kirja kertalukemisella.

7. Minulla on taas matkakuume.

8. Olen jo toteuttanut pitkäaikaisimman unelmani, ajanut moottoripyöräkortin. Olen siitä tavattoman ylpeä. Haaveilen laskuvarjohypystä ja pienlentokoneen kyydissä istumisesta. Ehkä nämäkin toteutetaan joskus.

9. Lapsena puhuin aina koulumatkani varrella olevasta kauniista vaaleanharmaasta, mansardikattoisesta talosta näin: "joskus minä asun tuossa talossa mieheni, kissani ja koirani kanssa". Aika jännä, etten koskaan lapsena maininnut tarinassani lasta/ lapsia. Edelleen olen hyvin viehättynyt mansardikattoisista puutaloista.

10. Olen kotiutunut Helsinkiin hyvin, mutta samalla pidän tärkeänä sitä, että olen maalta kotoisin.

Puolitoista

Aino on nyt reilun puolitoista vuotta vanha. Jotenkin vaivihkaa hän tuntuu kasvaneen aika isoksi tyttöseksi jo. Samalla hän on kuitenkin aika pieni vielä, joka huutaa vaativasti "ykkyyn" aika useinkin. Hän jaksaa hämmästyttää vanhempiaan taidoillaan, jos ei nyt aivan päivittäin, niin ainakin viikottain. Eilen äimistelimme Isämiehen kanssa luonto-ohjelmaa katsoessamme, että miten Aino tunnisti ketun.

Aino nukkuu edelleen kuin murmeli. Yleensä. Poikkeuksena sairasjaksot, jotka vahvistavat säännön. Hän kävelee itse pinnasänkynsä viereen valtaisan iltapuuroannoksen ja maitohörpyn jälkeen. Harso kainalossaan ja sanoo "ukkumaa". Isille tai äidille vilkutetaan ja sanotaan "öitä". Samainen lapsi herää aamulla usein hiukan huonolla tuulella, mutta rauhallinen aamuhetki jomman kumman vanhemman sylissä saa usein hymyn jo piirtymään tyttösen kasvoille.

Päivärytmi on selkeä: aamulla potalle, sitten vaatteidenvaihto ja hoitoon. Siellä Aino syö aamupalan muiden hoitolasten kanssa. Olen todella iloinen, että hoitaja vie lapset kaksi kertaa päivässä ulos. Useimmiten ulkoillaan parikin tuntia kerrallaan. Oli hoidossa tai kotona, lapsonen nukkuu säännölliset puolentoista - kahden tunnin päiväunet lounaan jälkeen.

Ainon pituudeksi mitattiin virallisessa puolitoistavuotisneuvolassa 80,5cm ja puntarin viisari värähti lukemiin 10 560g. Kyllä sen huomaa kipeässä selässä, että lapsonen on kerännyt kiitettävästi painoa syksyn ja talven aikana. Huomaa sen pyöristyneistä poskistakin.

Tyttö rakastaa Maisaa. Olemme usein katsoneet Youtuben videoita kännykälläni ja sen nähdessään alkaa vaativasti kuulua: "Maisa, Maisa". Se viisiminuuttinen, mitä kyseiset videot kestävät, tyttö tapittaa ruutua hypnotisoituneena ja hymy huulilla. Saman tekevät luonto-ohjelmat. "Akkonen" hän sanoo vaativasti päivällisen jälkeen tarkoittaen tällä tietenkin Pikku Kakkosta.

Tyttösemme on kainoa sorttia. Auta armias, jos pesutupareissulla käytävässä on joku muukin. Hän juoksee suinpäin karkuun tai piiloutuu vanhemman selän taakse. Hitaastilämpiävää sorttia siis. Kun pieni hetki menee, Aino lämpenee ja ryntää touhuihinsa. Hän vain vaatii oman aikansa uusiin asioihin.

Aino puhua pälpättää lähes taukoamatta. Välillä hymyssä suin totean paijatessani pienen päätä "olisitko hetken hiljaa?". Kaikkea pitää selittää ja siitäkös harmistus iskeekin, jos vanhemmat eivät heti ymmärräkään, mistä on kyse. Ainon sanavarasto on laaja, 100 - 150 sanaa, joita hän käyttää monipuolisesti. Sanavarastoon kuuluu substantiiveja ja verbejä, mutta adjektiiveja toki tässä iässä ei valikoimaan vielä kuulu. Meillä myös lasketaan "ykki, kakki, kooki, kuuki". Terveydenhoitajakin totesi Ainon puhuvan paljon ikäisekseen.

Aino käyttää pääasiassa vasenta kättään. Niin syömisessä kuin piirtämisessä. Jää nähtäväksi, jääkö vasuri dominoivaksi kädeksi vai tuleeko hänestä Isämiehen tavoin sekakätinen. Ruokailla pitää saada itse, samoin nokkis on jo aikapäivää sitten vaihtunut etunimen mukaiseen lasiin.

Aino tietää tasan tarkkaan, mitä ei saa tehdä ja aika ajoin tätä testataan. Hän työntää alaleukansa eteen, räpsyttää ripsiään ja sitten tehdään se kielletty juttu. Ei-saa-sitä, ei-saa-tätä -hokemia kuuluu meidän huushollissa aika taajaan ja jos ei uskota, niin jäähyllepä päätyy.

Hän on edelleen vehnättömällä ja rukiittomalla dieetillä. Ne kun vetävät vatsan heti sekaisin ja aiheuttavat myös sellaiset ilmavaivat, että kaasunaamari olisi tarpeen. Aino taputtaa hymyillen pyllyään kakan tai pierun tultua (jos eivät vanhemmat sitä ennen ole asiaa huomanneet). Potalla käydään päiväunien ja ruokailujen jälkeen, mutta ei sinne pottaan ole kuin muutama pisu päätynyt. Eihän tässä mikään kiire vielä asian kanssa olekaan.

Aino tykkää syömisestä. Lemppariruokaa on lohi ja muusi. Hän inhoaa jogurtin sattumia ja kaivaa ne suustaan ja ojentaa "kiitos" sanoen vanhemmalle. Herkuista hän ei toistaiseksi tiedä vielä mitään. Tai no, saa hän maistaa kakkua tai pullaa (gluteenitonta sellaista jos sattuu olemaan tarjolla), olemmepa tehneet hänelle lettujakin. Mutta karkeista yritämme pitää hänet niin kauan kaukana kuin se vain suinkin on mahdollista. Ruuan jälkeen sanotaan "kiitosh", otetaan ruokalappu itse pois ja vaaditaan äänekkäästi "pattilli".

Aino käy kampaajalla keskimäärin samoilla väleillä kuin mammansakin eli noin kuuden viikon välein. Muuten alkaa otsatukka roikkua silmillä. Leikkautimme Ainolle polkkatukan viimeksi kampaajalla käydessämme. Olkoonkin armeijamaisen korrekti, mutta hoidoltaan ah, niin paljon helpompi kuin pitkä liehuva letti.

Aino tykkää keinua. Ulkona keinussa, sisällä keinuhevosella tai kiikkustuolilla. "Iikkaa". Hän myös pitää teeleikeistä, jossa vanhemmille tarjotaan vuorotellen teetä juotavaksi. Joululahjaksi tullutta vauvanukkeakin on alettu paijata. Äidin meikit kiinnostavat suunnattomasti ja onpa muutaman kerran tyttö pihistänyt äidin varastoista meikkisudinkin. Aino rakastaa musiikkia ja alkaa heti tanssia, kun musiikkia laitetaan soimaan. Yhtä hyvin kolahtavat lastenlaulut kuin Kolmas Nainenkin. Mutta jos Ainolta kysyy: tanssitaanko, hän menee ihan ujoksi ja pudistaa päätään.

Aino on mielestäni maailman kaunein, herkkä ja suloinen, mutta samalla kärsimätön kiukkupussi. Ujo piimä, joka lämmetessään rakastaa kaikkia ja kaikkea. Joka puhuu. Aina ja paljon. Oma rakas Ainomme.

Tervehdys sairastuvalta

Perheen molemmat naispuoleiset sairastavat. Torstaina pienelle tyttöselle nousi kuume, joka pomppasi eilen ennätyslukemiin 40,6. Päädyimme viettämään perjantai-iltaa Lastenklinikan päivystyksessä, kun lämpötila ei tuntunut lääkitykselläkään laskevan. Tyttösellä todettiin joku ärhäkkä virustauti.

Aino on ollut nyt pari päivää varsinainen sylihiiri. Häntä ei ole hetkeksikään voinut laskea lattialle, muuten on alkanut lohduton parku. Tänään on jo vähän parempi päivä. Tyttö on jopa hetken jaksanut leikkiä ja tepsutellut Visuaalisesti vaativa -blogin Kottaraiselta ostetuilla Kuomilla ympäri kämppää. Ruoka ei edelleenkään maita, mutta siitä en ole huolissani. Tyttö syö, kun ruokahalu taudin kaikottua palaa. Jotakin hyvää siitä viime kevään kolme kuukauden tautiputkesta oli. Jos ruoka ei maita, se ei stressaa, vaan rauhassa odottelen pari päivää, kunnes tyttö syö taas kunnolla.

Tytön lisäksi sairaslistalle päädyin myös minä. Perjantaina alkoi töissä tuntua hönöltä (isämies oli tuolloin Ainon hoitovuorossa kotona) ja päätin lähteä suosiolla kotiin potemaan, etten sairastuta kollegoitani. Se oli ihan viisas valinta. Olo on edelleen hönö, ei ole yskää eikä nuhaa, mutta mittari näyttää 37,5 lukemia. Tulisi nyt tauti (mikä lie onkaan) nyt kunnolla päälle, jotta saisi sen pian sairastettua ja pääsisi taas töihinkin.

Muutama postaus on työn alla, mutta kirjoitan ne valmiiksi vasta tautitilanteen helpotettua.

Autoton perhe

Meidän perhe on tehnyt valinnan. Meillä ei ole autoa. Eikä tule, ainakaan vähään aikaan.

Emme asu keskustassa, mutta asuinalueemme liikenneyhteydet ovat sen verran hyvät, että emme koe tarvitsevamme autoa. Iso marketti on vartin kävelymatkan päässä, Ainon hoitopaikka kymmenen, lähin bussipysäkki löytyy kahden minuutin reippailun takaa. Minun työmatkani on vain vartin, Isämiehen triplasti tämän. Mutta hänkin mieluummin istuu bussissa ruuhkassa kuin ratin takana tai taittaa matkan hyvällä säällä pyöräillen.

Joskus toki stressaa, kun pitäisi tiettynä ajankohtana olla jossakin. Tällöin yleensä varmistelemme ja otamme sen edellisen bussin, että varmasti mahdumme mukaan ja olemme ajoissa perillä. Jos jättää viime tinkaan, käy usein niin, ettei lapsiperheitä pullistevalta asuinalueeltamme mahdukaan bussin kyytiin kaksien vaunujen jo vallattua bussin keskiosan. Autottomuus vaatii siis suunnitelmallisuutta, ennakoimista ja ajan varaamista matkustamiseen.

On toki hetkiä, jolloin tarvitsemme autoa. Käynti esim. huonekaluliikkeissä tai Ikeassa on sen verran usean vaihdon takana, että pelkästään matkaan menisi suuntaansa yli tunti. Ei kiitos. Tällöin lainaamme joko anopin tai minun äitini autoa. Olemme kiitollisia, että he auliisti lainaavat meille omiaan bensakuluja vastaan. Viikottaiset ruokaostokset kotiutuvat kahden selkärepun ja yhdistelmärattaiden korin voimin. Aina kaupassa käydessäni huokaan, kuinka ihanaa onkaan, kun käsiä ei rasitakaan kertisvaippapaketti.

Kun kerroin raskaudestani aikoinaan eräälle ystävälleni, hänen ensikommenttinsa oli: "nyt te sitten varmaan ostatte sen auton". Minä olin pöyristynyt. Milloin auton ja lapsen väliin on ilmestynyt yhtäsuuruusmerkki? Ymmärrän kyllä, jos asuu perheensä kanssa jossakin tiettömien taipaleiden takana, josta ei pääse edes kauppaan ilman omaa autoa.

Toki valintamme on myös ekologinen. Auton hankinta- ja ylläpitokustannukset ovat sitä luokkaa, ettemme ole valmis niitä (vielä) maksamaan. Olemmekin pohtineet, että kun anopin autosta joskus aika jättää, ostaisimmeko kimppa-auton yhdessä. Se jää nähtäväksi.

Kun isoksi kasvan...

Mietimme Isämiehen kanssa tässä eräänä iltana, mikä Ainosta mahtaa tulla isona. Mutta sitten huomasimme, kuinka vaikeaa on ajatella Ainoa edes parin vuoden päästä, saati sitten täysi-ikäisyyttä lähestyvänä nuorena naisena. Että millainen hän mahtaa olla silloin. Toki vahva tahto, kujeilu, lyhytpinnaisuus ja temperamentti ovat kuin kivijalka, jotka tuskin muuttuvat miksikään. Mutta millainen hän on muuten? Mistä asioista hän nauttii, mitkä saavat hänet iloitsemaan, mitkä asiat ovat vaikeita?

Ystäväni, joka luki itsensä seksuaaliterapeutiksi, heitti taannoin meillä kylässä käydessään ilmoille ajatuksen "mitä, jos Aino toisi kotiin poikaystävän sijasta tyttöystävän?". Itse jäin miettimään asiaa laajemminkin. Olisiko lesbous meille kova juttu? Entä jos tytär olisi onnellinen vaikka teollisuussiivoojana? Entä jos hän haluaisi lähteä maailman ääriin Greenpeacen aktivistiksi?

Tärkeintä minulle on, että hän löytäisi ne omat vahvuutensa ja uskaltaisi rohkeasti ja pitkäjänteisesti tavoitella asioita, joista unelmoi. Oli se unelma sitten mitä tahansa. Pääasia on, että uskaltaa unelmoida. Meidän vanhempien tehtävä on tukea häntä haaveiden toteenpanossa.

Tampere on my mind

Asuin Tampereella vuodet 2002 - 2007. Niihin vuosiin mahtuu paljon kipua, vaikeita hetkiä, mutta myös upeita elämyksiä, elämänmittaisten ystävien löytämistä, omien rajojen etsimistä ja itsen löytämistä.

Tampereelle tullessa tuntuu aina, kuin olisi tullut toiseen kotiin. Tuttuja katuja kävellessä muistiin palailee eläviä muistoja, ajatuksia, joita on sydämen sopukoissa pohtinut aikoinaan, samoja reittejä kulkiessaan. Kuinka nopeasti vuodet ovatkaan vierineet. Elämänmakuiset muistot ovat kuin ne olisivat tapahtuneet eilispäivänä.

Noina vuosina minulla oli paljon haaveita. Toivoin löytäväni vakityön, jossa voisin olla onnellinen ja kehittyä ammattilaisena. Haaveilin rinnalleni aikuista miestä, jonka juoksut olisivat jo juostu ja joka haluaisi jakaa koko elämänsä kanssani. Noiden vuosienkaan jälkeen elämä ei ole mennyt niin kuin suunnittelin tai haaveilin. Elämä on yllättänyt. Usein positiivisessa mielessä. Upean miehen sain rinnalleni, kun lakkasin etsimästä ja vähiten asiaa odotin. Sitä seurasi avioliitto ja tytär.

Jollakin tapaa tuntuu, että elämä "hyvittää" nyt niitä vuosia, jolloin olin todella kovilla ja elämä näytti niitä pahimpia puoliaan. Nyt elämä hymyilee ja on hyvä olla.