Moni yhden lapsen äiti on Oivan synnyttyä kysynyt, millaista on olla kahden lapsen äiti ja miten äitiys/ vanhemmuus on muuttunut kuopuksen muutettua taloon.
Paljonkin, voisin sanoa. Se, kuka sanoo, että kaksi menee siinä kuin yksikin, ei tiedä, mistä puhuu tai ei ainakaan tunne meidän lapsia.
Koen hokevani jatkuvasti ainakin toiselle: "odota hetki, äiti tulee". Yleensähän näille tulee asiaa tai hätä tasan yhtä aikaa eri puolella asuntoa. Sitten on yleensä autettava ensin toista ja annettava toisen odottaa. Yleensä se odottava on taapero, jonka mielestä odottaminen on maailman kamalinta, mutta hän sentään ymmärtää sanan "odottaa" merkityksen (toisin kuin Oiva).
Elämä on täynnä ääniä. Pikkuveli on paljastumassa samanlaiseksi papupadaksi kuin isosiskonsa. Suurin osa hereilläoloajasta pitää pölöttää. Hetken rauhaa ei saa. Tänäänkin huokaisin (kun yritin saada temppuilevaa digiboksia toimimaan, taaperon samalla pitäessä valtaisaa monologia) "olisit edes minuutin hiljaa". Turha toivo. Kun taapero on kylässä mummolassa, ihmettelemme kodin hiljaisuutta ja sitä, miten helppoa vain yhden lapsen kanssa on. Ei varmana ollut näin helppoa esikoisen kanssa?
Kaikista tärkeimmäksi on kuitenkin muodostunut ennakointi. Nälän, väsykiukun, uhmakohtausten. Vain muutamia mainitakseni. Tilanteiden ennakointi on joskus väsyttävää, mutta ah, niin palkitsevaa. Usein laukussa kulkeekin kaikkea mahdollista mukana, mutta tällä tavoin olen onnistunut pelastamaan aika monta tilannetta uhmakohtaukselta tai väsykiukulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!