Kuukausi juhliin

Tyttösemme täyttää kuukauden päästä vuoden. Kliseisesti: kuinka nopeasti tämä aika onkaan juossut? Ihan käsittämätöntä. Juurihan vasta tulimme kaksi ja puolikiloisen käärön kanssa laitokselta, olimme vanhemmuudesta samalla typertyneiden onnellisia, mutta samalla ah, niin pihalla. Nyt tuo "vauva" konttaa sellaisella vauhdilla joka paikkaan, ettei perässä meinaa pysyä ja höpöttää koko ajan jotakin käsittämätöntä vauvakieltä, vilkuttaa, päristää, teputtaa menemään taaperokärryllä ja nauraa rätkättää ääneen aina, kun vanhemmat tekevät jotakin hassua.

Yksivuotissynttäreitä olemme jo miettineet. Mitään teemebileitä tyttö ei vielä saa, niistä saamme nauttia sen verran monta kertaa tyttösen tuosta kasvaessa. Itseäni jotenkin hirvittäisi ajatus, että jo yksivuotisjuhlissaan tyttö olisi päällystetty kaikella teemakrääsällä. Se sallittakoon niille, jotka näin haluavat tehdä, mutta ei meille. Ei yhtä päivää varten.

Aiomme toivoa Ainolle lahjaksi käytännöllisiä lahjoja. Kestävää, kliseistäkin Hakkaa, Duploja, junarataa, nuppipalapelejä. Vihjaisemme kullekin vieraalle jostakin lahjasta, ettemme päädy tilanteeseen, että meillä on pian kolme taaperokärryä.

Nimiäisiin haimme Kakkugalleria suussasulavan Mustaherukka-suklaakakun. Eikö näytäkin herkulliselta?

(Kuva: Kakkugalleria)

Tällä kertaa emme hae valmiskaakkua, vaan ajattelin tehdä makeat baakkelsit itse. Kahta erilaista juustokakkua ja pikkuleivät. Olen emäntänä siitä ikävä, että keksin aina vieraille tehdä jotakin sellaista leivonnaista, jota en ole aiemmin tehnyt. Tähän mennessä leipomukseni ovat onnistuneet ainakin kohtuullisesti. Samaa ajattelin kokeilla nytkin. Pyydän äitiäni tekemään taas voileipäkakun, koska hän on niiden teossa (alan ammattilaisenakin) mestari. Lopputuloksena on aina herkullinen ja mehevä, upeista koristeluista nyt puhumattakaan. Ja lusikkaleivät, niiden tekoon ei oma hermoni riitä. Niistäkin lähtee siis äidille tilaus. Ja rakastamiani macaronseja pitää olla.

Tänään sain tilattua tyttöselle juhlamekonkin. Oulaavalta löytyi juuri minun silmääni viehättävä mekko, jota tyttö voi sitten loppukesän aikana käyttää muutenkin. Nuo söpöt pöksyt ovat kuin piste i:n päälle.

Cancelled

Mietimme Ison Rakkaan kanssa, mitä kivaa tekemistä keksisimme viimeiselle isäkuukausiviikolle. Katselimme äkkilähtömatkoja ja tsekkasimme kaupunkilomien hintoja. Päädyimme kuitenkin, että emme lähde ulkomaille, vaan lähdemme vuorokauden pikavisiitille Turkkuseen.

No, suunnitelmat menivät taasen uusiksi. Eikö riittänyt, että jouduimme keväällä perumaan kuukausia odotetun Berliinin-matkamme tyttösen lenssukierteen takia? Ei ilmeisesti. Nyt sairastuvalla ei ole pienemme, vaan minä itse. Eilen illalla minulle tuli huono olo. Ajattelin vaan, että olen yliväsynyt ja hakeuduin tavallistakin aiemmin peiton alle. Yöllä minua alkoi paleltaa pirusti ja minulle nousi kuume. Sitten alkoi pahoinvointi. Todennäköisesti tämä on jonkinsortin ruokamyrkytys, kun posliinia piti halata pariin otteeseen aamuyöstä. Tämä päivä on mennyt täysin harakoille. En ole pystynyt tekemään mitään. Heti, kun nousen pystyyn, alkaa päässä kohisemaan. No, toivottavasti saisimme nauttia isäkuukauden viimeisistä päivistä hyvävointisina. Kaikkea pientä kivaa olisi suunnitteilla.

Haastava lapsi

Luin tänään Tuomas Enbusken artikkelin Nukkuispa se jo. Voi, miten koinkaan samastuvani hänen elämäänsä, vaikka olenkin eri sukupuolta ja meillä on eri-ikäinen lapsi.

Komppaan, että äitiys on hienointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Silti koen välillä riittämättömyyden hetkiä, kun olen kovin ymmälläni, mitä pikku tyttäremme huutaa naama punaisena. En ymmärrä, miksi tyttönen heittelee ruokaa lattialle, tekee kiellettyjä asioita vol. 247 ja ei halua nukahtaa päikkäreille tai yöunille, vaikka on selkeästi väsynyt. Tämä on kovin duuni, missä olen ollut. Ja minulla on sentään kuusitoistatuntisia työputkia takana, projekteja mahdottomilla deadlineilla ja onpahan tuossa rytäkässä tullut hankittua vatsahaavakin.

Kun Ainolla on känkkäpäivä, mikään ei ole hyvä. Ei lattialla leikkiminen, ei sylissä olo. Ei laulaminen, tanssiminen, lukeminen, ulkoilu, syöminen saati nukkuminen. Pukemisesta ja vaipan vaihdosta puhumattakaan. Se, mikä maistui eilen hyvällä ruokahalulla, syljetään tänään lattialle. Koen olevani kädetön ja neuvoton tuon yksitoistakuisen raivon edessä. Minä, joka yleensä selviydyn yllättävistäkin tilanteista (joskus paremmin joskus huonommin) partiolaisen kekseliäisyydellä, olen välillä todellakin hoo moilasena. Välillä lasken hetkiä aamusta, jolloin tyttö menee ekoille päikkäreille. Että saan edes sen hetken huoahtaa. Mutta kun vien raivosta karjuvaa, yliväsynyttä lasta viidettä kertaa päiväunille, on nauru kaukana. Pahimpina päivinä olen laittanut Peltorit korville. Karjuvaa lasta jaksaa paljon paremmin, kun on jotakin ääntä vaimentavaa välissä. Olen modannut vähän Finlaysonin slogania: lapsen ja ihmisen väliin tarvitaan jotakin ääntä vaimentavaa. Suosittelen. Oikeasti.

Ainon isovanhemmat ovat sanoneet: "ah, ihanaa, kun teillä on niin helppo lapsi". Vastaan tähän hokemaan nykyään: "niinpä, kun te olette saaneet rusinat pullasta. Teille ei Aino ikinä raivoa tai kiukkua. Te ette joudu nousemaan hänen kanssaan pahimpina öinä yli tusinan kertaa."

Silti. Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. En vaihtaisi päivääkään pois. Mutta tunnustan, että olen  joskus todella väsynyt ja tekisi mieli karata edes hetkeksi. (Tähän sivuhuomautuksena se, että mies hoitaa kunnioitettavan paljon ja hyvin lastamme.) Pian koittaa se aika, jolloin tänä iltana pieni lohikäärmeemme viedään yritetään viedä unten maille. Hän on selvästi väsynyt, mutta pitäkää peukkuja, ettei ennen nukahtamista tarvitsisi käydä viittä kertaa makuuhuoneessa.

Raitisilmamyrkytys

Kummitätini kutsui meidät tänään kesänavajaisiin kylään. Saimme koko päivän nauttia ihastuttavan, 30-luvulta olevan paritalonpuolikkaan pihamaasta, jonka tätini on laittanut todella kauniiksi. Tapansa mukaan pöytä oli todellakin kystä kyllä, ihania italialaisia lihapullia kera oikein valkosipulisten perunoiden. Herkkumenu huipentui ulkona paistettuihin vohveleihin, jotka saatiin nauttia tuoreiden mansikoiden ja jäätelön kera. Puhe pulppusi naapureiden vaihtumisesta päivähoitotilanteeseen pääkaupunkiseudulla, kirpparilöydöistä mökin remontoimiseen, ruuanlaitosta melontaan. Aika juoksi kuin siivillä.

Selvästi tyttösemmekin nautti. Hän konttasi riemusta kiljuen pitkin pihamaata tätini englantilaisen lammaskoiran perässä. Koira taisi vähän pelätä ikiliikkujaamme. Aino nautti saamastaan huomiosta ja oli itse päivänsäde. Miten onkin, että hän on aina kylässä niin vieraskorea ja sitten laittaa ranttaliksi, kun pääsemme kotiin?

Kotiin tultuamme sain ensimmäistä kertaa pestä tyttösen housut (ei varmaan vikaa kertaa) nurmikon vihreästä lisäväristä. Samalla vähän haikeana ajattelin, kuinka ihana olisikaan oma piha. Piha, jossa ei niinkään olisi kukkasia, vaan enemminkin marjoja tuottavia kasveja, kiva keinu ja tilaa lasten temmeltää. Itse en ole laisinkaan viherpeukalo-tyyppiä, mutta kuinka ihana olisikaan puuhata ja leikkiä lapsen kanssa ulkona omalla pihalla, ilman, että tarvitsisi erikseen lähteä puistoon? Grillata ja vaikka nukkua yökin ulkona teltassa?

Olen niin onnellinen, että minulla on noin ihana ja rakas täti. Hän on äitini nuorin sisko, ja meillä on ikäeroa viisitoista vuotta. Hän tuntuu enemmin siskolta kuin tädiltä. Lähennyimme uudestaan viitisen vuotta sitten ollessamme erojemme jälkeen samassa elämäntilanteessa. Etenkin, kun minulla ei ole sisaruksia, läheiset välit muihin sukulaisiin tuntuvat tärkeiltä. Ja kun Ainolla ei valitettavasti ole yhtään elossa olevaa isoisää, niin tuntuu hyvältä, että omani ja miehen tädin kautta tyttösellämme on varaisoäiditkin olemassa.

Nainen. Ei.

Lainaan taas ihanan, entisen yhteistyökumppanini Heli Mustosen runoa, kun hän on tiivistänyt tähän niin hyvin naisen elämän.

nainen ei saa olla iloinen
iloiset ovat hepsankeikkoja
tyhmiä höppänöitä
rasittavia kikattajia

nainen ei saa olla vakava
vakavat ovat turhantärkeitä
vakavat ovat ylpeitä ja
koppavia
vakavien kanssa ei jaksa
ikävystyttävää porukkaa

nainen ei saa olla puhelias
puheliaat on kamalia
eikä tuppisuus
johan siinä tylsistyy sellaisen kanssa
mitä lie hautoo umpimielinen

nainen ei saa olla rento
eikä rohkea
ei oma-aloitteinen
eikä spontaani
tietäähän ne sellaiset
lähtevät kenen kanssa sattuu

nainen ei saa olla väritön
eikä ujo eikä arka
ei sellaista kehtaa kavereillekaan näyttää

eikä ruma saa olla
eikä liian kaunis
sellaista on vaikea pitää
mitä lie prinsessoja

lihavat ne on kauheita
ei mitään itsehillintää
ja laihat nehän ei tiedä
nautinnosta mitään

nainen ei saa olla madonna
eikä huora
ei uranainen
eikä kotiäiti
ei se saa olla ei

silti niitä pitää olla
yksi joka sohvannurkassa
mistä sitä muuten valittaisi
ja lähtisi kavereitten
kanssa kaljalle karkuun

Linssilude ja blogi

Meidän tyttösestä on kuoriutunut armoton linssilude. Kun jossakin näkyy kamera, aloittaa hän armottoman show'n, ja kaikki muu unohtuu. Kasvoille piirtyy korvasta toiseen ulottuva hymy, pää menee kallelleen ja hän poseeraa. Jo nyt, vajaa yksitoistakuisena! Mielellämme me vanhemmat häntä kuvaammekin ja nopeasti laskettuna kuvia on nyt jo yli kaksi tuhatta. Tekeillä on valokuvakirja meille ja isoäideille Ainon ensimmäisestä vuodesta.

Miksi en sitten useammin julkaise kuvia täällä blogissa ja/tai fb:ssa? Ajattelen, että tyttö saa sitten aikanaan tehdä päätöksen, haluaako ylipäätään olla jossakin sosiaalisen median palvelussa mukana. En halua tyttäremme kasvoja esille blogiini kovin usein, etenkään sen jälkeen, kun luin ihanan Sascian blogista, että joku oli kopioinut hänen ja jonkun muun bloggarin kuvia omaan irc-galleriaansa. Sairasta!


Samalla mietin, miksi pidän tätä blogia? Kirjoittaminen on ollut minulle aina olennainen osa minua. Minun tapani purkaa ajatuksiani ja tunteitani. Lapsena pidin päiväkirjaa ja ne olivat suurimpia aarteitani. Taannoin löysin päiväkirjani vuodelta 1990 eli kahdeksannen luokan oppilaan sydämen salaisuuksien kirjan. Kun luin kirjoittamaani, samalla palasin tunnepuolella niihin päiviin. Ihastuksiin, koulujuttuihin ja harrastuksiin. Kirjoitin PALJON myös ennen avioeroani. Pohdin asioita, punnitsin vaihtoehtoja ja purin ahdistustani. Tällöin päiväkirjani siirtyi salasanan taakse blogiin. Kuinka tärkeää kirjoittaminen onkaan minulle ollut elämäni tärkeissä hetkissä.

Omasta blogista on tullut tärkeä harrastus ja viestintäkanava ja olenpa blogin kautta saanut uusia ystäviäkin. Luen päivittäin kymmeniä blogeja, elän tunteilla mukana suruissa ja iloissa, saan uusia ajatuksia, ideoita ja ostohimotuksia, ihmettelen ja ärsyynnynkin. En osaisi edes ajatella elämää ilman kirjoittamista ja bloggaamista - erityisen iloiseksi tulen aina, kun huomaan uuden kommentin saapuneen. Kiitän siis yhdessä ja erikseen kaikkia lukijoitani ja kommentoijia!

Eka blogihaaste

Sain elämäni ensimmäisen blogihaasteen Sydämen asialla -blogin Eeviltä. Kiitän haasteesta!

1. Millainen ystävä olet?
Tähän varmaan vastaisivat parhaiten ystäväni, enkä minä. Pidän kuitenkin itseäni uskollisena ja luottamuksen arvoisena ystävänä. En koskaan kerro minulle uskottuja asioita eteenpäin, vaan kunnioitan sitä, että joku on halunnut jakaa juuri minun kanssani jotakin. Huumorintajuni on joskus vaikeaa, mutta ystäväni ovat jo tottuneet sarkasmiini ja itseironiaani. Keksin läheisilleni yllätyksiä. Olen läsnä tarvittaessa ja olen aidosti kiinnostunut, mitä ystävilleni kuuluu. Olen lanseerannut ystävyyteen termin lisäarvoteoria. Ystävysten on tuotava toistensa elämään jotakin lisäarvoa, muuten ystävyyttä ei voi kutsua ystävyydeksi.

(Kuva: Heartit.com)













Ja samalla, mitä teen ystävällä, joka ei sano, kun sumussa olen vaarassa painua metsähallituksen puolelle, enkä sitä itse huomaa? Ystävällä, joka ei huomauta, jos alan kasvaa vinkuraan, jolloin minuun kasvaa syöpäkasvaimen kaltaisia lisäliitännäisiä, jotka ovat haitallisia itselleni ja/ tai läheisilleni? Tai jos muuten teen jotakin vähemmän järkevää, joka olisi saanut jäädä tekemättä? Eikö tällöin ole juuri ystävän paikka lempeän rakastavasti ojentaa?

2. Mitä luonteenpiirrettä arvostat toisessa?

Oikeastaan samoja piirteitä, jotka jo edellisessä vastauksessa mainitsin eli uskollisuutta ja luottamusta. Arvostan aitoutta, syvällisyyttä, huumorintajua, heittäytymistä ja pitkää pinnaa (etenkin, kun jälkimmäisessä minulla itselläni riittää vielä runsaasti työsarkaa). 

3. Millainen olet riidellessäsi?

Vaikka normielämässä mietin, miten sanon tiettyjä asioita, riidellessäni taannun lapseksi ja möläytän suustani ne pahimmat sammakot, joita sitten kadun jälkikäteen. Osaan olla valitettavan teräväkielinen riitelijä, ja osaan todellakin sivaltaa satuttavilla sanoilla. Olen herkkä pyytämään anteeksi, mutta toivoisin oppivani olemaan vähemmän ääliö riidellessäni.

(Kuva: Heartit.com)



















4. Mikä vuodenaika olisit?
Syksy. Olen lapsesta saakka rakastanut syksyä, ja jo nyt, kesän kynnyksellä odotan sitä. Rakastan syksyn makuja, tuoksuja, tunnelmia. Marjoja, sieniä, mutta eniten kuitenkin tuulta, myrskyä ja värejä. Syksyssä on jotakin mollisointuista, joka koskettaa sieluani syvältä.

(Kuva: Heartit.com)


 5. Mistä tykkäät itsessäsi?
Tykkään siitä, että en ole luopunut unelmistani, vaikka joskus on näyttänyt siltä, etteivät ne koskaan toteudu. Tykkään siitä, että olen vahvuudessani herkkä. Vaikka menneisyydessäni on hyvinkin vaikeita ajanjaksoja, en ole koskaan menettänyt optimismiani. Tykkään itsestäni suurimman osan ajasta, jos ei tarvitse katsoa kaulasta alaspäin ;-) (tämä oli sitä sarkasmiani)

Silti joskus mietin, millaiseksi elämäni olisi muodostunut ilman noita kokemuksia, seitsemää vuotta. Olisin ehkä ehjempi, mutta silti en vaihtaisi kokemaani pois. Koen olevani sinut tämän naiseuden kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olkoonkin, että henkiset arvet kulkevat takaraivossa vielä pitkään, ehkä loppuelämän. Siitä olen onnellinen, ettei kokemani ole katkeroittanut. Olen oppinut elämästä ja itsestäni sellaisia asioita, joita oppii vain elämän koulussa. Niitä ei voi opettaa. Oppiaineista vaikeimman - elämisen taidon oppii vain elämällä, erehtymällä ja etsimällä. Opin uskomaan yhä vahvemmin omaan intuitiooni. Yritin olla miettimättä liikaa, olemaan etsimättä, hakematta omaa paikkaani. Annoin mielelleni ja sydämelleni mahdollisuuden avoimuuteen. Tiedän ja tunnen, että näin sen kaiken kuuluikin mennä. Uskon, että olen kasvanut ehjemmäksi kuin mitä olin aiemmin. Olen tullut jotenkin varmemmaksi siitä, kuka olen. Olen tutustunut siihen, mitä olen, mitä tunnen, mitä haluan, mitä todella ajattelen. Tätä olen tehnyt kiirehtimättä, ajan kanssa. Oli aika, jolloin eksyin, rikoin itseäni, tein virheitä ja koin kaiken vain siksi, että joku päivä saisin olla juuri tässä. Kuten eräs rakas ystävänikin sanoi: minusta huokuu sellaista rauhaa, jota aiemmin ei ole löytynyt.

Joskus tuntuu, että nykyaika vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä. Toki olen iloinen, etten ole enää sama ihminen, kuin kaksvitosena, mutta kohtuus tässäkin. Itsensä kehittäminen (miksi – paremmaksi, aikuisemmaksi, vahvemmaksi, vähemmän jääräpäiseksi, tasaisemmaksi, jalommaksi ihmiseksi vai?) on suorastaan hanurista ja olisi vähän aikaa ihan mukava olla oma, viallinen, puutteellinen, tavallinen, yllätyksetön mukavuudenhaluinen itsensä. Jos vaikka ihan vähän aikaa vain ja sitten voisi taas keskittyä kehittymiseen. Saisi vähän aikaa vain olla tässä ja nauttia siitä, mitä on. Vaikka nyt tiedostankin, kuinka paljon itsessä on kehittämistä ja kehittymistä, niin eikö tässä kuitenkin ole loppuelämä aikaa? Joku voisi kysellä, että entäs, jos se loppuelämä ei olekaan odotettua viittäkymmentä vuotta. Totta. Mutta koen kliseisesti, että se matka on tärkeämpää, kuin perillepääsy.

6. Lempparielokuva- ja sarja, miksi?

Jaa-a. Katson tosi vähän tv:tä, saati sitten elokuvia. Ensimmäinen näkemäni elokuva oli Amadeus, joka sai minut kahdeksanvuotiaana rakastumaan Mozartin musiikkiin. Edelleen rakastan kyseistä säveltäjää, vaikka musiikki- ja elokuvamakuni ovatkin muuttuneet vuosien varrella. Olen käynyt viime vuosina tosi harvakseltaan leffassa. Yksi nähdyistä on loistava Kuninkaan puhe.

Tv-sarjoista seuraan eniten luonto-, lääketiede/luonnontiede- ja historiadokumentteja. Avara luonto on näistä SE sarja, jota olen seurannut katkeamatta niin kauan kuin muistan. Samaan lauantai-illan sarjaan kuuluvat brittidekkarit, joista onneksi parempi puoliskoni pitää yhtä paljon kuin minäkin.


7. Mikä kappale kuvastaa parhaiten sinua?

Kysyin ensiksi mieheltä, joka vastasi "en mie ossaa sannoo". Tämä on tosi vaikea. On kappaleita, jotka saavat minut kyyneliin. Kappaleita, jotka tulvauttavat mielen täydeltä muistoja jostakin tietystä tilanteesta tai elämänvaiheesta. Kappaleita, joissa on joku sanoma tai puhutteleva teksti. Kappaleita, joista kerta kerran jälkeen tulee hyvä olo. Kappaleita, jotka laittavat jalan rummuttamaan lattiaan.

Voin näitä listata, mutta se ei ole lyhyt lista. Jos kuitenkin vain laitan sen biisin, joka tällä hetkellä kuvastaa parhaiten minua. Se on ihanaisen Johanna Iivanaisen Kiitän sinua. Ohessa muutama värssy kyseisestä biisistä:

"Sinä sait mut vihdoin ymmärtämään

pienen kauneuden

Minä kiitän sinua ilosta ja kyyneleistäkin
sinä sanoit, että osaisin - jos eläisin

Minä kiitän sinua valosta ja pimeydestäkin
sinä sanot, että näkisin - jos katsoisin

Nyt kuulen äänen vesiputouksen
joka viilentää tämän tuulispään
ja se puhdistaa ja rauhoittaa
tämän härkäpään"
Maria Haukaas Storengin - Should've on "elämäni tunnusbiisi" sanoiltaan:

"Hold on - never let go - I never did and now I know
I should've - I should've - I should've when I had a chance
Jump in - never look back - off into the sunset fade to black
I should've - I should've - I should've when I had the chance

I'm not saying you should do it all
I'm not saying jump every wall
You'll learn from your mistakes
The choices you make - the roads you take

But this much I know it's true
What I regret the most is what I didn't do
And this here is what I've learned
You got to - you got to leave no stone unturned."


8. Kierrätätkö, miksi tai miksi et?
Kierrätän. Taloyhtiön roskakatokseen menevät paperit, kartongit, biojäte, energiajae ja sekajäte. Kun energiajae-astia tuli, sekajäteastiamme tyhjennysväli harveni huomattavasti. Tämän lisäksi vien vaatteet UFF:lle tms. ja ongelmajätteet sopivaan keräyspaikkaan. Lasipurkit kiertävät äidilleni ja kummitädilleni hillojen ja joululahjasinappien uusiokäyttöön. Olisihan se vähän noloa sanoa olevansa töissä alan yrityksessä, mutta kippaavansa kaikki roskat samaan pussiin. Tosin tuo ei ole pääsyy kierrätykselle, vaan se on elämäntapa. Elämäntapa, joka rakastaa luontoa.

9. Mitä söit tänään aamupalaksi?
Syön lähes joka aamu kaksi ruispalaa juustolla, kinkulla ja kurkulla. Lisäksi Maté-teetä ja Valion rasvatonta jogurttia.

10. Lapsuuden haaveammatti, toteutuiko se?
Pitkään haaveilin jostakin eläimiin liittyvästä. Sitten yläasteella se muuttui lastentarhanopettajaksi ja kosmetologiksi, päätyen kemistiin. Lukiossa minulle sattui niin mahtavat maantiedon ja äidinkielen opettajat, että oli oikeasti vaikea valita, kumpi kiinnostaa enemmän. Päädyin lopulta viestijäksi.


11. Millainen on hyvä elämä?
Hyvä elämä on eläjänsä näköinen, mitään kaikille sopivaa kaavaa ei ole. Olen elänyt elämääni sillä periaatteella, että kuolinvuoteellani ei tarvitsisi katua niitä asioita, jotka jäivät toteuttamatta. Tästä esimerkkinä yli 15 vuotta haaveenani ollut moottoripyöräkortti. Nyt ajoplätkässä ovat kirjaimet AB, kun viime syksynä tein vihdoin unelmastani totta.

(Kuva: Heartit.com)

Ohhoh, taisipa tästä tulla pisin, aikaavievin ja haastavin postaukseni. Hatunnosto, jos pysyit tänne asti hereillä.