Raitisilmamyrkytys

Kummitätini kutsui meidät tänään kesänavajaisiin kylään. Saimme koko päivän nauttia ihastuttavan, 30-luvulta olevan paritalonpuolikkaan pihamaasta, jonka tätini on laittanut todella kauniiksi. Tapansa mukaan pöytä oli todellakin kystä kyllä, ihania italialaisia lihapullia kera oikein valkosipulisten perunoiden. Herkkumenu huipentui ulkona paistettuihin vohveleihin, jotka saatiin nauttia tuoreiden mansikoiden ja jäätelön kera. Puhe pulppusi naapureiden vaihtumisesta päivähoitotilanteeseen pääkaupunkiseudulla, kirpparilöydöistä mökin remontoimiseen, ruuanlaitosta melontaan. Aika juoksi kuin siivillä.

Selvästi tyttösemmekin nautti. Hän konttasi riemusta kiljuen pitkin pihamaata tätini englantilaisen lammaskoiran perässä. Koira taisi vähän pelätä ikiliikkujaamme. Aino nautti saamastaan huomiosta ja oli itse päivänsäde. Miten onkin, että hän on aina kylässä niin vieraskorea ja sitten laittaa ranttaliksi, kun pääsemme kotiin?

Kotiin tultuamme sain ensimmäistä kertaa pestä tyttösen housut (ei varmaan vikaa kertaa) nurmikon vihreästä lisäväristä. Samalla vähän haikeana ajattelin, kuinka ihana olisikaan oma piha. Piha, jossa ei niinkään olisi kukkasia, vaan enemminkin marjoja tuottavia kasveja, kiva keinu ja tilaa lasten temmeltää. Itse en ole laisinkaan viherpeukalo-tyyppiä, mutta kuinka ihana olisikaan puuhata ja leikkiä lapsen kanssa ulkona omalla pihalla, ilman, että tarvitsisi erikseen lähteä puistoon? Grillata ja vaikka nukkua yökin ulkona teltassa?

Olen niin onnellinen, että minulla on noin ihana ja rakas täti. Hän on äitini nuorin sisko, ja meillä on ikäeroa viisitoista vuotta. Hän tuntuu enemmin siskolta kuin tädiltä. Lähennyimme uudestaan viitisen vuotta sitten ollessamme erojemme jälkeen samassa elämäntilanteessa. Etenkin, kun minulla ei ole sisaruksia, läheiset välit muihin sukulaisiin tuntuvat tärkeiltä. Ja kun Ainolla ei valitettavasti ole yhtään elossa olevaa isoisää, niin tuntuu hyvältä, että omani ja miehen tädin kautta tyttösellämme on varaisoäiditkin olemassa.