Kolmiodraamaa

Tässä postauksessa en puhu mistään ihmissuhdehässäköistä. Niihin ei ole mitään kiinnostusta, saati jaksamista. Puhun kodin, parisuhteen/lastenkasvatuksen ja töissäkäymisen kultaisesta kolmiodraamasta.

Olen nyt ollut töissä kaksi viikkoa. Tänään tuli se odotettu ahaa-elämys (kiitos mahtavan palaverikumppanin). Muistin taas, miksi rakastankaan omaa työtäni ja sormeni suorastaan alkoivat syyhytä, kun mietin tulevia projekteja ja haasteita. Olen taas todella innoissani. Se on hyvä merkki. Samalla minusta tuntuu, että reilun vuoden jälkeen minulla on jotakin aivan omaa. Oma työni, joka on minulle tärkeä. Myös se tuntuu hyvältä.

Suhteeni työhön on kuitenkin kokenut muutoksen. Työ ei ole koko elämä, eikä sille tarvitse uhrata vapaa-aikaansa, hermojaan, saati sitten terveyttään. Se Oikea Elämä on jossakin aivan muualla, kuin työpaikalla. Tämän oivaltamiseen ei riittänyt 35 elettyä vuotta, vaan sen sai aikaan nyt tuo makuuhuoneessa uinuva taaperomme. Kiitos siis rakas Aino, että laitoit elämäni oikeaan tärkeysjärjestykseen!

Mutta se, että kykenee järkevään aivotoimintaan työpaikalla, tanssaa (yhdessä Isämiehen kanssa) ruuanlaitto-, siivous- että pyykkäysrumbaa ja yrittää viettää vielä laadukasta perhe/ parisuhdeaikaa, on osoittautumassa aikamoiseksi kolmiodraamaksi. Muutamana iltana olen ollut niin naatti (osansa tekee pinnalle pyrkivä lenssu), että olen kömpinyt vällyjen alle heti tyttösen mentyä nukkumaan. Olen aina ollut illan torkku, mutta on aika huisia, että minä olen nukkumassa jo ennen kahdeksaa. Mutta jostakin sitä on voimat kiskottava, kun armoton herätyskello kilkattaa neljänä aamuna viikosta klo 5:20.

Sen sun seitsemät kokkaukset

Ennen lasta söimme Ison Rakkaan kanssa mitä sattuu. Usein mietimme vasta kotiin päästyämme, mitä söisimme tai söimme pelkkiä voileipiä ja jogurttia. Itse kun en välttämättä kaipaa kahta lämmintä ateriaa päivässä. Nyt, kun olen takaisin töissä, syön päivisin salaattia tai keittoa, jotta illalla jaksan syödä vielä ruokaa kotonakin. Kun haluan näyttää tyttärellemme hyvää esimerkkiä ja syödä samaa ruokaa kuin hänkin.

Aiemmin kerroin, että työn alla on ollut koota seitsemän viikon ruokalista. Se on nyt vihdoin valmis ja tällä viikolla kokattiin ensimmäistä viikkoa tuolta listalta. Tein myös ostoslistat kullekin viikolle. Yksikään resepti ei ole omasta päästäni (vaikka tykkäänkin soveltaa ohjeita). Pääosa reseptikunniasta kuuluu Hellapoliisille, Pirkka.fi:lle ja Yhteishyvä.fi:lle.

Aika vähän listallamme on valmisruokia, mutta niitäkin käytämme. Pirkan falafelit, Apetit kasvispyörykät, kalapuikot, maksalaatikko (vain vanhempien syötäväksi) ja pinaattikeitto/letut ovat niitä useimmin pöydässämme näkyviä valmisruokia. Näitä kuitenkin max kerta viikkoon. Suurimmaksi osaksi sen takia, että todella nautin ruuanlaitosta.

Muutama perusperiaate minulla oli mielessäni, kun kasasin listaa. Olen yrittänyt kasata listaan kaksi kala-ateriaa per viikko. Samoin kauden kasviksia käytetään mahdollisimman paljon. Ja ruuan pitää olla joko valmis alle puolen tunnin tai sitten on esim. viikonloppuna aikaa tehdä ruokaa ajan kanssa. Minun hermoni kun eivät kestä työpäivän jälkeen kuunnella nälkäraivareitaan kiskovaa esiuhmaikäistä. Itse olen aika untuvikko esim. linssi/papuruuissa, ja niitä aion lisätä seuraavaan tekemääni ruokalistaan. Aion siis tehdä tästä ruokalistasta vol2-version tulevaisuudessa.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Verskin ruuanlaitto- ja kokkausvihjeisiin.

Anonyymit besserwisserit

Meinasin ensin kommentoida suoraan Onian oivaan Intonaatio-blogiin, mutta sitten ajattelin, että teenpä sen täällä omassa blogissani, kun aihe on mietityttänyt jo pidemmän aikaa.

Minua ihmetyttää nämä blogistanian anonyymit besserwisserit. Jotka osaavat kaiken, jaksavat kaiken, pystyvät kaikkeen ja tietävät muidenkin puolesta, kuinka elää, olla ja kasvattaa lapsia. Ja kehtaavat sitten vielä anonyymeinä tulla nillittämään toisen blogeihin. Säälittävää. Itse olen onneksi (ainakin toistaiseksi) välttynyt näiltä ihanilta nillittäjiltä (joilla ei taida sitä oikeaa elämää ollakaan, kun kaikki aika menee elämän suorittamiseen). Onko elämä sitten niin ihanaa, kun vetää itsensä ja oman jaksamisensa äärirajoille, ja antaa siten esimerkkiä lapsille, että äidin kuuluukin olla se taakkansa alle uupuva harmaa hahmo, joka ei jaksa enää iloita mistään?

Sitä varten hyvinvointiyhteiskunta on olemassa, että sen tarjoamia palveluita voi käyttää, kun niitä tarvitsee. Ja tarvetta ei kukaan ulkopuolinen voi määritellä. Perheet, tilanteet ja ihmiset ovat erilaisia. Minusta sen myöntäminen, että kaipaa ja tarvitsee joskus apua, on rohkeuden ja järkevyyden merkki. Ei ihmisen tarvisekaan revetä joka paikkaan. Minä olen hyvä esimerkki tästä. Aiemmin (ennen äitiyttä) yritin tehdä kaiken, revetä kaikkeen, olla kaikessa tekemisessäni hyvä erinomainen. Mitäpä siitä seurasi? Ensin elämänpiiri kaventui niin, etten halunnut enää tehdä mitään. Sitten elämästä katosi ilo. Huomasin, että entinen positiivari ei jaksanut iloita, saati sitten nauttia mistään. Lopuksi minua odotti uupumuksen musta suo, josta kömpiäkseni sain tehdä kovin töitä. Se opetti.

Siispä anot nillittäjät, hankkikaa elämä ja nauttikaa siitä ja antakaa kaikkien kukkien kukkia. Jookos?

Äiti, kadotitko itsesi?

Joskus tuntuu, että olen sairastunut äitiyteen. Että naiseuteni on hautautunut äitiyden kuoren alle. Se näkyy mm. seuraavilla oiremuodoilla:

1. Shoppailu
Ostan vaatteita ja tavaroita lapselle, mutta milloin viimeksi ostin vaatteita tai jotakin muuta itselleni? Tosin tunnustan, että ostin töihinpaluuta varten uusia vaatteita. Pakko, ei sinne voi verkkareissa/ äitiysvaatteissa mennä. Mutta tuota ennen en ostanut uusia vaatteita itselleni kuin... raskausaikana. Jo oli aikakin!

2. Kuulumiset
Kun minulta kysytään, mitä kuuluu, alan vastauksen: "meille kuuluu hyvää". Kysyjä on todennäköisesti kiinnostunut siitä, mitä MINULLE kuuluu, mutta unohdan itseni ja vastaan perheemme kuulumisilla. Etenkin, jos lapsukainen on tehnyt jotakin eriskummallista/ uutta/ mielenkiintoista viime aikoina. Mahtaa olla rasittavaa.

3. Harrastukset
Meidän perhe... Siis minä harrastan.... öö, tuota. Harrastan blogin pitämistä ja niiden lukemista, kirjojen lukemista (just joo, en edes muista viimeksi luetun opuksen nimeä) ja liikuntaa (väljässä merkityksessä). Onpa mahtavan kiinnostavat harrastukset.

Aina välillä mietin, millaisen naisen mallin haluan lapselleni antaa. Sellaisenko, joka on aina valmis uhrautumaan, unohtaa itsensä ja oman hyvinvointinsa? Sellaisenko, joka elää vain muiden ehdoilla? Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen äiti on mielestäni paras roolimalli, jonka voin tyttärelleni antaa.

Työpäivästä selvitty

Eka työpäivä oli eilen. Eka päivä sitten toukokuun 2011. Työkaverit "varoittelivat", että parin viikon päästä ei edes tunnu siltä, että olisin poissa ollutkaan. Kun laitoin sunnuntai-iltana Naamakirjaan, "Apua, huomenna töihin. Mitä siellä kuuluu tehdä?" Sain seuraavia vastauksia:

Juoda kahvia? (Mä en juo vieläkään kuin erittäin harvoin kahvia, kun se on pääosin pahaa:-)
Etsiä atk-tukihenkilö laittamaan uudet salasanat, kun vanhat ovat unohtuneet. Sit lopun päivää ihmettelet mitä muut ovat tehneet.
Vaihtaa kuulumisia työkavereiden kanssa, juoda kahvia ja kaivata lasta, lähinnä.

Eka päivä meni pitkälti maileja purkaessa (muistin jopa salasanani) ja uuteen puhelinhärveliin (Lumia800) tutustuessa ja totta, teemukin ääressä tovereiden kanssa turistessa. Tällaisen tekniikkafriikin on kiva saada uusi leikkikalu. :-) Kalenteri alkaa täyttyä ja arki arkaa rullata. Me likes.

Moni asia tuntuu olevan ennallaan. Ne rasittavimmat tyypit saavat edelleen ärsytyskynnyksen nousemaan, samojen haasteiden kanssa painitaan kuin ennenkin (mihikäs ne julkishallinnosta häviäisivätkään). Mahtavinta on nähdä ne kivat tyypit taas tauon jälkeen ja tehdä heidän kanssaan töitä.

Ainakin mitä tulevaan työlistaan on uskominen, hommaa tulee riittämään. Ja se on hyvä se. Inhoan olla töissä, jos ei ole järkevää tekemistä. Peukaloiden pyörittäjäksi minusta ei ole.

P.S. Ja olihan minulla Ainoa valtava ikävä pitkin päivää, mutta se tuntui lähinnä siltä, että odotin iltapäivää, että pääsin pienen murun luo kotiin. Viime viikolla erossa olo oli rankempaa, kun samalla jännitin, miten hoitoonlähtö sujuu. Nyt, kun tiedän, miten hyvin Aino viihtyy hoitopaikassaan, on töissäolokin helpompaa.

Ainon huone

Vihdoin tytön huone on valmis. Onhan hän nukkunut siellä jo kuukausitolkulla, mutta aina on jotakin pientä viilaamista ollut tehtävänä. Halusin, että koko huone on valmis, ennen kuin otan siitä kuvia ja laitan tänne julki.

Ensimmäisenä yleisnäkymä huoneeseen. Oikealla ensin toinen lapsosen leikkilaatikoista. Meillä on puolet leluista "piilossa", puolet käytössä. Kun lelulaatikoita aika ajoin vaihtaa, ei tule kyllästymistä. Sitten Ikean Stuva-kaappi Ainon vaatteille. Juuri sopivan kokoinen meidän tarpeisiin. Tuo rahi on taittopatja. Pinniksessä on edelleen reunapehmusteet, kun lapsonen on perinyt levottoman nukkumistyylinsä mammaltaan. Pehmusteidenkin kanssa pitää välillä olla avustamassa alaraajojen poistoa pinnojen välistä yöaikaan.

Verhot löysin jostakin nettiputiikista. Niissä on kiva lintu- ja lehtikuviointi. Ostin kaksi pakettia verhoja, kun ajattelin toisesta parista tehdä Ainolle päiväpeiton, jahka tämä siirtyy isojen lasten sänkyyn. Matto on Hobby Hallista. Ajattelin, että vaaleanbeige täyspuuvillainen matto on helppo pitää puhtaana ja pestä. Erityisesti ihastuin maton pitsireunukseen.

Huoneen vasemman puolen ovat valloittaneet perintöhuonekalut. Etualalla sata vuotta vanha lasten keinutuoli, joka tulee mieheni suvusta. Siinä riitti urakkaa, kun ensin poisti viisi kerrosta vanhaa maalia, hioi tuolin maalaussvalmiiksi, maalasi kolme kerrosta pohjamaalia ja sitten vielä kolme kerrosta sävytettyä maalia. Tämä "vanhan" sävyinen maali löytyi Tikkurilalta, joka on tehnyt Vanhan ajan värit -värikartan, joka on täynnä ihanan nostalgisia sävyjä. (Ensin aioin maalata tuolin paloautonpunaiseksi, mutta nähtyäni nämä vanhat sävyt, ei asiaa tarvinnut kahta kertaa miettiä.) Nyt, kun keinutuoli on ollut valmiina muutaman päivän, Ainon lempihupia on kiivetä keinutuoliin, keinua ja tulla alas. Uudestaan ylös, keinumaan ja alas. Uudestaan. Uudestaan. Loputtomiin.

Taaempana näkyy herttainen, pieni jakkara, jonka mieheni isä on aikoinaan tehnyt. Maalasin sen samalla sävyllä. 

 

Huoneen "epäsopivin" kaluste on isoisäni isän matka-arkku vuodelta 1852. Se on kuulemma reissannut Ameriikassa asti laivalla, jolloin hiiri oli pureksinut kuvassa näkyvän reiän päästäkseen käsiksi matkalaisen eväisiin. Kirjoitin epäsopivin, koska sävymaailmaltaan se ei sovi vaaleaan huoneeseen lainkaan. Mutta sille ei ole muutakaan paikkaa. Sisäänsä se kätkee todella suuren määrän kaikenlaista tavaraa. Ajatuksenani on viedä tuo tunnearvoltaan kallisarvoinen kaluste mökille (jonne se tyylinsä puolesta sopisi paremmin) ja ostaa tuonnempana tilalle pöytä ja tuolit.

P.S. Palaan huomenna töihin. Pitäkää peukkuja, tätä mammaa vähän jännittää.

Minä

Pitkään mietin tämän postauksen tekoa. Mutta kun Eevi siihen rohkaisi, päätin minäkin kirjoittaa. Olen ollut äiti yli vuoden. En kuitenkaan halua hävittää itseäni äitiyden haastavan arjen keskelle. Kuka tuolta äitiyden kuoren alta löytyy? Sitä valotan tässä postauksessa, josta todennäköisesti tulee pitkä. Ota vaikka voileipä, että jaksat ;-)

Joskus pitää pysähtyä ja kuunnella.
Herkillä korvilla. Koska se sisin ei huuda lujaa
ja sen äänen kuulee vasta, kun
sen ääreen pysähtyy ja
hiljentyy kuuntelemaan. 

Silloin muistaa jälleen
paremmin,
mistä on tullut,
millaiseksi kasvanut
ja
millaista on haaveilla ja unelmoida.

Olen kasvanut yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Perheeseemme ei ole koskaan kuulunut miestä. Äitini kasvatti minut siten, että nainen pystyy kaikkeen siihen mihin mieskin (paitsi siittämään lapsia). Olen sellainen, että yritän tehdä asiat itse. "Minä itte." Vaikken osaisikaan/ jaksaisikaan/ kykenisikään. Minulla on ollut iso kynnys (opetella) pyytämään apua. Olen mieluummin tehnyt homman vaikka hammasta purren itse. Toisaalta, minulle ei tee tiukkaa teroittaa sahaa tai vaihtaa autonrenkaita. Sinänsä olen tästä tyytyväinen. Mutta Isämiesparka on joskus kovilla, kun haluan yrittää tehdä asiat itse. Vasta raskausaikana opin pyytämään apua. Minun EI tarvitse pystyä tekemään kaikkea, eikä kukaan sitä minulta odotakaan (paitsi minä itse).

Huumorini on vähän erikoista. Huomaan tämän parhaiten sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tunne minua kovin hyvin. Itseironiani on joskus kovansorttista ja se tuntuu joillekin vaikealta sulattaa. Kuten eräs idolini, Aino Suhola kuvaa:

"Tärkeintä elämässä on nöyryys ja intohimo. Mitä tahansa teetkin, tee se takapuoli savuten. Syöksy siihen suorin vartaloin, kahdella kierteellä. Koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi. Jos kaadut nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas.

Jos kaadut aina vaan, ajattele,
ettei kukaan kaadu niin komeasti kuin minä.
Niin komeasti mahalleen ja näköalapaikalle.
Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule elämässään hupia puuttumaan.".

Pidän nauramisesta ja huumoria meidän perheessä riittää. Nauraa rätkätämme milloin millekin. Onneksi siipallani on yhtä vinksahtanut huumorintaju ja naurunaiheet kuin meikäläisellä.

Olen ujo. Olen ollut ujo lapsesta saakka. Moni tuttavani on sanonut, että ei voisi uskoa, että olen ujo. Uusiin tilanteisiin meno jännittää minua aina, etenkin, jos tapaan uusia ihmisiä.  Ensiminuuttien mentyä huomaan kuitenkin höpötteleväni kuin vanhojen tuttujen kanssa. Minulla riittää puhetta, kun vaan unohdan ensijännitykseni.

Siippani mielestä olen maailman kärsimättömin ja jääräpäisin ihminen. (Ja hän sentään tuntee ison joukon ihmisiä :-) Totta. Olen todella kärsimätön. Kun innostun jostakin, pitäisi saada heti valmista, oli kello vaikka puoli kaksi yöllä. Jos deadline on ylihuomenna, minun deadlineni on viimeistään huomenna. Ja jääräpäisyys. Siitä voisi varmaan kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kun päätän jotakin, minua saa aika lailla suostutella, että pyörrän pääni. Kun saan päähäni jotakin, saa olla aika velho, että saa pääni käännettyä. Osittain jääräpäisyyteni vuoksi olen jaksanut myös uskoa unelmiini. Palaan (toivottavasti) maanantaina unelmatyöhöni, jossa en suinkaan olisi, jos en olisi jaksanut uskoa unelmiini. Vaikka monta kertaa näytti siltä, että saan haudata unelmieni työn viestintäalalla. Mutta niin vain elämä järjesti asiat siten, että unelmastani tuli totta.

Nuorempana haaveilin omasta runokirjasta. Nyt kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, mutta haave ei ole unohtunut. Josko joku päivä saisin runojani julkaistua. Vaikka omakustanteena.

En ole kovin järjestelmällinen ihminen kotona. Esim. aina kotoa lähtiessä rannekelloni on hukassa. Kun en jätä sitä mihinkään vakipaikkaan. Mutta töissä minulla on jämpti tapa pitää asiat ja paperit järjestyksessä. Siten asioita on helpompi hallita. Minulla oli taannoin pitkä keskustelu äitini kanssa siivoamisesta. Hän kun on liiankin siivousintoinen ja aina ollessaan meillä, hän siivosi. Ja hänen jäljiltään emme koskaan löytäneet mitään (hänen looginen järjestyksensä on aivan eri, kuin meidän). Siispä avasin sanaisen arkkuni, että meitä pieni epäjärjestys ei haittaa, ennemmin ahdistaa se, että hän siivoaa meillä, emmekä löydä hänen jäljiltään mitään. Piti jyrähtää asiasta aika suoraan, jotta äitini uskoi (jääräpää hänkin).

Minusta on tullut äitiyden myötä aika suorasanainen. Jos olen eri mieltä tai näen jonkun epäkohdan, avaudun siitä. Annan palautetta, jos kohdalleni sattuu huonoa palvelua tai epäkurantti tuote. Jos joku etuilee kauppajonossa, en enää jää sanattomaksi. Usein minua kuitenkin harmittaa, etten keksi mitään nokkelaa sutkautusta noihin tilanteisiin, vaan suustani pääsee mieleen ensimmäisenä pälkähtänyt sammakko (eikä se ole aina järkevin, saati sitten korrektein).

Minulla on ollut silmälasit kymmenvuotiaasta. Minulla on piilaritkin, mutta niiden kanssa tuntuu, että kasvoiltani puuttuu jotakin. Miinusta on kymppi, eli olen puolisokea ilman laseja. Viihdyn laseissa, enkä ole harkinnutkaan laserointia. Minulla oli kaksikymmentä vuotta takapuoleen ulottuvat hiukset. Kunnes 2003 sain niistä tarpeekseni, ja hiukset lyhenivät ensin polkkamittaan, sitten lyhyemmiksi. Viihdyn lyhyissä hiuksissa enemmän kuin hyvin, eikä niitä pitkiä kutreja ole tippaakaan ikävä, vaikka kampaajani itki krokotiilinkyyneleitä hiuksia leikatessaan. Raskausaikana aloin käyttää hameita ja mekkoja ja se vaihde on jäänyt päälle. Pidän kyllä verkkareita, sortseja ja muita "lököpöksyjä", mutta kun lähden ihmisten ilmoille, päälleni lähtee aina hame tai mekko. Yksi päivä laitoin housut jalkaan, ja voi kun ne lahkeet tuntuivatkin ikäviltä. Talvella on vähän ikävämpi pukea kolmet sukkikset päällekkäin, että tarkenee, mutta itsepähän olen pukeutumiseni valinnut.

Olen todella kellontarkka. Jos meidän pitää olla klo 12 jossakin, me olemme paikalla klo 11.55. Äitini hoki koko lapsuuteni ajan, että "mieluummin kymmentä vaille kuin kahta yli". Lapsen kanssa tuohon viittä vaille -olemiseen ei aina kykene, mutta tavoitteena se on.

Äitini on suurtalousemäntä. Lienen jo äidinmaidossa saanut rakkauden hyvää ruokaa kohtaan. Nautin leipomisesta ja ruuanlaitosta pitkän kaavan mukaan, uusien reseptien testaamisesta ja niiden syöttämisestä vieraille. Minulla on paha tapa testata jotakin uutta reseptiä aina, kun meille tulee vieraita. Onneksi tähän asti kaikki leipomukseni ovat onnistuneet. Huom. tähän asti. Aion tässä lähitulevaisuudessa laittaa blogiin julki tekemäni seitsemän viikon ruokalistan arkeamme helpottamaan. Rakastan juhlien järjestämistä, suunnittelua, koristelua ja leipomista, mutta en nauti itse juhlien keskipisteenä olemisesta.

Tässä sekava pintaraapaisu siihen, kuka on Elli. Toisella kertaa lisää. Kysyäkin saa.