Perimän sanelemaa

Olen miettinyt lastemme perimää viime aikoina. Pohdintojeni taustalla on isompikin syy. Omassa perimässäni oleva geenivirhe. Olen miettinyt, ovatko lapset perineet sen vai eivät. Ehkä se selviää pian lähitulevaisuudessa.

Olen katsellut lapsiamme viime päivinä erityisen tarkasti. Olen halunnut painaa mieleni sopukoihin juuri nyt. Lapset tässä hurmaavassa iässä. Aino kolmevuotiaana. Oiva pian vuoden vanhana. Olen hymyillen katsonut, kun lapsien kasvoilla vilahtavat Isämiehen tai tämän äidin ilmeitä, omista nyt puhumattakaan. On jotenkin koomista katsoa, kun pienillä kasvoilla vilahtelee aikuisille tuttuja ilmeitä. Pikkuinen näsäviisas, muka niin iso kolmevuotias. Isokokoinen yksivee, jota koko ajan luullaan vanhemmaksi kuin onkaan.

Hauska huomata, miten pienet ovat yhdistelmä meitä vanhempia. Aino on perinyt piikkisuoran tukkani. Yritin sitä kolmeveesynttäreille suoritusraudalla kihartaa. Viiden minuutin päästä päivänsankari juosta viipotti pitkin asuntoa tukka yhtä suorana kuin hiilihanko. No, Oiva on perinyt isänsä hiuslaadun. Taipuisan, pehmeän.

Vai mitä tykkäätte pienen miehen niskakiehkuroista? Itse olen vaikean dilemman edessä. Olen periaatteen naisia. Olen aina ollut sitä mieltä, että pojalla pitää olla lyhyet hiukset. Piste. Mutta kun nuo kiehkurat ovat niin harvinaisia, en raaskisi niitä millään leikkauttaakaan. Miten se meni, vanhemmuus on vaikeita valintoja täynnä.

Olen miettinyt, miten mahtaa tulevaisuudessa käydä. Kulkevatko lapsemme vanhempiensa geeniperimän sanelemaa tietä? Saavatko molemmat lapsemme nauttia kunnallisen hammashoidon palveluista piiiiitkään ja hartaasti? Saavatko molemmat kekkulat nenilleen alakouluiässä? Onko meillä kestettävänä vain tämä lapsuuden uhma ja teini-ikä menee iisisti? Ei niin hammasraudoilla tai laseilla väliä, mutta totta tosiaan toivon, että selviäisimme teiniangsteista helpommalla kuin uhmasta konsanaan.

Hampaissa

Lapsilla oli hammastarkastus maanantaina. Molemmat saivat kehuja hyvästä hammaskalustosta. Ainolta puuttuu vielä yksi poskihammas, Oivan suussa loistaa kahdeksan valkoista nappia. Äiti röyhisteli rintaansa, kun hammashoitaja ylisti valintojamme.

Meillä on selvät hampaidenhoitorutiinit: koko perhe pesee hampaat aamuin illoin. Kolme isointa eli vanhemmat ja kolmevee omilla sähköhammasharjoillaan surisuttaen, kuopus vielä perinteisellä mallilla. Ainon hampaidenpesuun tuli aivan uutta puhtia, kun kolmevuotispäivänä lahjapaketista kuoriutui Disney-kuvioitu sähköhammasharja.

Lapset natustavat ksylitolipastillit joka ruuan jälkeen ja Isimies mäystää purkkaa (vähän liikaakin). Itse olen ongelmissa ksylitolituotteiden kanssa. Ne kun turvottavat vatsaa ja aiheuttavat välillä koviakin vatsakipuja. Siksi olen suosiolla jättänyt niiden käytön vähemmälle. Olen miettinyt korvaavia vaihtoehtoja, mutta mieleeni ei tule mitään järkevää, kun ksylitoli on se ongelma-aine.

Olen miettinyt, onko lapsillamme edessä yhtä pitkä ja kivinen hampaidenoikomistaival kuin vanhemmillaan. Omaa purukalustoani on oikaistu puolitoista senttiä kymmenen vuoden aikana, Isämiehen oikomistaival kesti viitisen vuotta. Suussani taisi ehtiä käydä kaikki silloiset oikomiskojeet. Noista suu täynnä tavaraa -ajoista lienee kuitenkin jäänyt elämään jokin trauma, sillä en mielelläni hymyile hampaat vilkkuen. Nyt suussani pitäisi olla öisin purentakisko, mutta en ole saanut aikaiseksi hankkia uutta hampaanpoiston jälkeen. Vanha kisko kun ei istu enää suuhun.

Tunnen kuitenkin olevani natsi, mitä tulee herkkuasioihin. Monien kolmivuotiaiden perheissä kun nautitaan karkkipäivistä jne. Onneksi en ole (ajatuksineni) yksin. Inkeri kirjoittaa kuin omalta näppikseltä: : "Piilosokeria katson pahalla, limsaa saavat ostaa sitten kapinoivina teineinä ja "karkki" on toistaiseksi tuntematon käsite. Pullaa ynnä muuta kyllä mussutellaan silloin tällöin, ja otetaan sitten ylimääräiset ksylitolpastillit päälle." AMEN!

Nytkö se jo alkaa?

Purkaessani kännykästä kesän aikana ottamiani tilannekuvia lapsista, pysähdyin katsomaan ajan kanssa Ainosta ottamiani otoksia. Missä kurvissa tuo tyttö on noin kovasti kasvanut? Olen kyllä pannut merkille, että housutpuntit ovat jälleen kerran kesän jälkeen jääneet lyhyiksi ja paidoissa alkaa napa vilkkua. Samaa tuntuvat ihmettelevän muutkin kolmevuotiaiden äidit.

Mutta eniten olen ihmeissäni lapsen päänsisäisestä kasvusta. Olin taas (naiivisti) luullut, että tiettyjen juttujen aika tulisi vasta myöhemmin.
- Yääk, ÄLLÖTTÄVÄÄ, kun te pussaatte (isin kanssa)!
- Mitä tuossa lukee? Mitä tuo kyltti sanoo?
- Miksi meille tulee aamulla Hesari? Miksi naapurin setä ajaa valkoisella autolla? Miksi mummin lonkka piti leikata? Miksi maito on valkoista? Miksi-kysymysten tulva on valtaisa.

Moneenkaan miksi-kysymykseen en osaa vastata suoralta kädeltä, mutta onneksi on netti. Tosin kolmevuotias komentaa tomerasti: "kyllä sun PITÄÄ tietää, sä olet aikuinen!". Voi kulta, kun tietäisinkin!

Vaikka ymmärrystä onkin tullut paljon lisää, on välillä suupieliä nyityttävää kuunnella kolmevuotiaan juttuja. "Ei mummi voi olla sun äiti. Äitit on nuoria."

Vaikka elämme tällä hetkellä hyvin rankkaa uhmakautta (jossa joka ikisestä asiasta joutuu käymään kamppailua vahvatahtoisen lapsen kanssa), on nuo kolmevuotiaan oivallukset samalla aika mahtavia!

Lapsi harrastaa

Taannoin pohdin lapsen harrastuksia. Käytin kohta edesmenneen elokuun aikana lukuisia tunteja kahlatessani läpi eri harrastusvaihtoehtoja neiti kolmeveellemme.Liikuntaa tai musiikkia kerran viikossa on ollut meidän aatos kolmeveen harrastuksiksi.

Asuinalueellamme oleva muskari olisi kustantanut mansikoita, taaperouintiin olisi voinut mennä vain toisen lapsen kanssa tai olisi voinut maksaa itsensä kipeäksi kahden lapsen yhteisuinnista. Yksi jumppa olisi ollut iltapuuroaikaan naapurikaupunginosassa, toinen olisi maksanut hinajata ja on toisella puolen Helsinkiä. En ala hoitopäivien jälkeen kuskaamaan lapsia minnekään edes pääkaupunkiseudun hyvin toimivalla joukkoliikenteellä.

Sitten löysin taaperojumpan, joka järjestetään lähiala-asteella. Kerran viikossa, kolme varttia kerrallaan. Ryhmässä on tusina kolme-neljävuotiasta. Koko syyskausi viiskymppiä. Kuulostaa hyvältä! Laitoin jumpan järjestäjälle viestiä, josko ryhmään vielä mahtuisi. Ryhmässä oli tasan yksi paikka vapaana eli paikka järjestyi!

Jää nähtäväksi, mitä lapsi tuosta tykkää. Ainakin Aino on hehkuttanut sitä viikkoja ja ei malttaisi millään odottaa huomista, että pääsee jumppaamaan ekaa kertaa. Se, että lapsi pääsee syyssateiden ja räntäkelien aikana purkamaan loputtomalta tuntuvaa energiavarantoaan liikkarissa tuntuu hyvältä ainakin meistä vanhemmista.

Samaten jatkamme koko perheen uintitaivaltamme varsinaisen vauvauinnin loputtua reilun kilometrin päässä olevassa uimahallissa kaksi-neljä kertaa kuussa. Tuntuisi lähes rikokselta olla käyttämättä sen palveluita.

Iso, pieni mies

Oivasemme täyttää pian vuoden. Niin se vauvavuosi vaan on pian takana. Tästäkin ollaan selvitty, yhdessä Isämiehen kanssa. Ilman häntä arjesta ei tulisi yhtään mitään. Tästä on tulossa ihan oma postauksensa. Mutta voin tiivistää: painonsa arvoinen kultaa on tuo minun parempi puoliskoni.

Oiva on iso poika. Tasan synttäripäivänä nine-eleven, saamme tarkat mitat. Vaatekoko on 86 ja painoa tuntuu karttuneen erityisesti kesän aikana. Talveksi hänelle on varattu sama talvihaalari, jota siskonsa käytti viime talvena. Niin ne sisarukset menevät kasvussa eri tahtia. Jotenkin ihanaa, ettei tämän kuopuksen kohdalla ole tarvinnut stressata syömisestä, painosta tai kehityksestä, jota esikoisen saaneena teki jatkuvasti. Etenkin, kun neuvolasta marmatettiin tytön hitaasta kasvusta joka kerta siellä käydessämme.

Pikku-ukossamme ei ole makkaran makkaraa. Ei ole koskaan ollutkaan, mitä nyt korkeintaan leuan alla. Hän on paidattomana varsinainen lihaskimppu. Meidän oli pakko vaihtaa vanha putkitelkkarimme uuteen, kun hän uhkasi kiskoa sen tv-tasolta päälleen vetämällä leukoja etupanelia vasten. Hän nappaa kiinni metrin korkeudella olevasta kivisestä ikkunalaudasta, ja vetää leukoja. Karkaa, heti kun mahdollista, siskon sängylle ja kiipeää sieltä metrin korkeudelle ikkunalaudalle seisomaan. Työntää innoissaan kävelykärryä esim. tuolin viereen, jotta voi käyttää sitä kiipeilyapuna. Yrittää patterista kiinni pitäen kiivetä jaloilla pitkin seinää. Varsinainen hämähäkkimies.

Olen onnellinen nykytilastamme. Saan seurata ystävien raskauksia läheltä. Iloita kasvavista masuista ja syntyneistä pienokaisista. Vastasyntyneet ovat lutuisia ja heitä on ihana käydä nuuhkuttelemassa, mutta olen niin onnellinen, ettei meille kääröjä enää tule. Olen koko ajan varmempi ja varmempi, että meidän perhe on nyt valmis. Ihanaa, että olemme Isämiehen kanssa asiasta harvinaisen yksimielisiä.

Molemmat lapset ovat ihanassa iässä. Oiva oppii pian kävelemään ja koko ajan puhetta tulee enemmän. Hän on hurmaava hymypoika, joka kiukustuu vain, jos ei osaa (itse tehdä) jotakin. Siskonsa on mahtava papupata, jonka uhma koettelee koko perhettä. Innokas, oppivainen, fiksu, hyvämuistinen, verbaalinen.

Kesä meni

Olen pariin otteeseen muistellut mennyttä kesää. Lähinnä työkaverit ovat kyselleet, millainen kesä oli. Kun oikein pinnistän harmaita aivosolujani, päällimmäiseksi kesästä muistoksi jäi leikkimökkiprojekti. Se oli sen verran rankka, ettei meillä ollut puhtia enää sen jälkeen tehdä lomalla mitään erityistä. Mutta uskon, että se onkin tämän kesän juju.

Vietimme paljon aikaa koko perhe yhdessä hiekkalaatikolla ja lähileikkipuistoissa, retkillä, maauimalassa, grillaten, rannalla. Uskon, että se, että olimme tiiviisti yhdessä, tekemättä mitään sen suurempaa, olikin se tämän kesän pointti. Ei ollut kiirettä minnekään, vaan aamusella tehtiin aina päivän suunnitelmat. Tietyistä asioista ei meidän huushollissa jousteta edes lomalla. Ruoka syödään samaan aikaan kuin arkenakin, ja nukkumaan mennään viimeistään kahdeksalta. Näistä asioista emme jousta. Mutta päivälliseksi voidaan syödä esimerkiksi sormin pizzaa tai raejuusto- ja pinaattilettuja hiekkarannalla.

Silti kesästä jäi itselleni vähän sellainen ajatus, että "olisi pitänyt tehdä enemmän". Olisi pitänyt siivota kaaoksessa oleva makuuhuoneemme, käydä viimeisetkin mammavaatteet läpi ja laittaa ne myyntiin, sama lapsille pieneksi jääneiden vaatteiden kanssa. Samaten minun piti käydä läpi lehtiarkistoni ja ottaa talteen vain ne artikkelit, joiden takia olen lehtiä säilyttänyt. Plaah. Jäivät kaikki tekemättä. Näistä kannan vähän huonoa omatuntoa, koska nyt kiireisessä arjessa iltaisin ei ehdi/ jaksa/ kykene tekemään tuollaista, vaan illat menevät lasten kanssa yhdessäolosta nauttien. Onneksi nämä olisi pitänyt -ajatukset ovat kuitenkin ohimeneviä tuntemuksia.

Mutta meidän kesämme oli täynnä auringonpaistetta, yhteisiä tunteja, joista varmasti kaikille jäi hyvä mieli, (minun ruokavaliooni sopivien) uusien reseptien kokeilua, haleja, suukkoja ja lokoisaa lomailua. Pääsin hyvään kuntoilumoodiin ihanan PT:ni kanssa ja sain nauttia kivuttomasta olotilasta. Nämä ovat ne kesän 2014 pääasiat. Ei suorittaminen, ei hampaat irvessä tekeminen, vaan asioiden fiilistely ja kuulostelu ja oman itsen (ja perheen tarpeiden) kuuntelu. Siinä riittää vielä opeteltavaa, mutta kesä 2014 oli kaikkinensa minulle uuden oppimisen aikaa.

Stadionilla

Ensin oli Toto Ratinan stadionilla 2007, sitten U2 kaatosateessa 2010, sitten Muse ihanan fanin Eevin seurassa viime kesänä. Tänä kesänä lavalle nousi Cheek.

Tämäkin lähti viattomasta läpän heitosta syyskuisten vauvojen äitien Facebook-ryhmässä ja nyt meitä oli viisi viime syyskuussa lapsensa saanutta mutsia nauttimassa ainutkertaisesta show'sta stadionilla. Sinänsä Cheek ei aivan kuulu lempiartisteihini, mutta odotin elämystä. Olihan tolaisuutta niin hyöetetty medioissa etukäteen. 

Ensin kävimme nauttimassa ruumiin ravintoa hyvässä ravintolassa ja sitten suuntasimme kohti stadionia puheen pulputessa vauvoista aviomiehiin, musiikkimausta lempiruokiin, ensitreffeistä avioliittoon, kodinlaitosta meikkaamiseen. Edeltä käsin ajattelin, että artisti laittaa kaikkensa peliin ennen tulossa olevaa keikkataukoa. 

Ja niinhän se olikin. SHOW isoilla kirjaimilla. Varsinaista silmäkarkkia. Oli hauska seurata etäältä lipan alta alhaalla kentällä olevia bileitä. Yleisö söi artistin kädestä ja lauloi biiseissä mukana korviahuumaavalla tavalla. Vin vain kuvitella millainen olo on olla lavalla, kun 40 000 ihmistä laulaa mukana kaatosateessa SUN biisiä. Cheekin biisit oli sovitettu isolle lavalle, hiphop-genreä venyttäen kaikista suunnista. Lavalla vilisi vieraita, Katri Helenaa, Sami Saarta, Eriniä, Jussi69:ä (jokanveti huikean rumpusoolon) vain muutamia mainitakseni. Kiiltokuvamaisen Cheek-kuvan takaa paljastui oikea ihminen. 

Kyllä. Oli oikea ratkaisu lähteä mukaan. Tohdin sanoa, ettei kukaan muu kotimainen artisti pysty tällä hetkellä samaan. Kukaan.