On vauvaihmisiä ja sitten on... taaperoihmisiä

Olen huomannut, että ihmiset jakaantuvat kahteen leiriin. On ihmisiä, jotka rrrrakastavat vastasyntyneitä ja pikkuvauvoja. Heidän tuoksuaan, avuttomuuttaan ja pienuuttaan. Jotka jaksavat nuuhkuttaa pientä päätä ja silittää silkkistä ihoa loputtomiin. On ihmisiä, jotka surevat lapsen kasvamista ja alkavat kaivata masuvauvaa ja vastasyntynyttä takaisin.

Sitten on niitä, jotka nauttivat, kun sinappikone lapsi kasvaa ja hänen kanssaan voi seurustella ja touhuta jotakin. Kun vauva lähestyy taaperoikää, alkaa se aika, josta minä nautin. Moni on yrittänyt sanoa minulle: "nauti nyt, pian se on ohi, etenkin, kun kuopus on teidän viimeinen vauvanne". Mutta kun. Pidin itseäni jonkinlaisena kummajaisena tai vääränlaisena, enkä uskaltanut pitkään aikaan puhua tunteistani ääneen kenellekään. Sitten luin Emännän postauksen aiheesta ja rohkaistuin juttelemaan asiasta kasvotusten kahden kaverini kanssa (joille molemmille on pikkukakkonen tuloillaan), jotka molemmat sanoivat: "musta tuntuu kuule ihan samalta". Siinä vaiheessa huokaisin syvään: en olekaan kummajainen, vaan joku toinenkin kokee samalla tavalla. Johan helpotti.

Minä tohdin nyt sanoa sen ääneen, että kun vauva alkaa itse liikkua, ensin lattiatasossa ja sitten kävellen sekä ilmaista itseään (jopa sanoin), alkaa se vaihe, josta minä nautin eniten. Pikkuvauva-ajassa parasta on se, että se menee kohtalaisen nopeasti ohi.