Pysytkö pinnalla?

Tuntuu, että jokaisen postauksen voisi nykyään aloittaa kirjoittamalla: Taaperomme yllätti taas. Tällä kertaa en kuitenkaan toista itseäni, vaikka Aino osasi yllättää taasen.

Sunnuntaisin meillä on vuorossa aamutuiman uinti. Olemme käyneet vauvauinti Kultakalojen uinnissa siitä lähtien, kun Aino saavutti viiden kilon painorajan. Tyttö on ollut koko ajan innoissaan vedestä.

Loppuraskauden aikana en mennyt altaaseen, kun en ollut varma kohdunsuun tilanteesta. Katselin vain haikein mielin altaan reunalta tyttösen kiukkuamista polskuttelua altaassa. Sama kiukkuaminen jatkui poikasen synnyttyä kerta kerralta pahentuen. Mietin, onko mieluisasta harrastuksesta tullut epämieluisa, kun mikään uintiohjelmaan kuuluva juttu ei tuntunut kiinnostuvan, vaan tyttö kajautteli ei:tä niin pontevasti, että seinäkaakelit kajasivat. Ja Isämies sai keksiä kikkakolmosia poikineen, jotta sai taaperon viihtymään altaassa kiukkuamatta puolituntisen.

No, tänään minä painuin altaaseen tytön kanssa. Pitkästä aikaa vaihtelua minullekin. Tyttö oli esimerkillisen innokas. Teki kaiken, mitä puolen tunnin uintiohjelmaan kuului. Riemusta kiljahdellen ja innosta sylissäni hyppien. Pitkään kiukulla tehdyt sukelluksetkin luonnistuivat esimerkillisen hienosti. Kertaakaan ei tarvinnut maanitella, kuunnella huutoa tai pidellä rempovaa lasta sylissä. Tyttö jopa huudahti muutaman kerran "jipii".

Uinnin jälkeen iloinen lapsi hyppäsi monen monituista kertaa syliini "äiti, oot ihana, hyppään sykkyyn", kunnes piti kiirehtää bussille.

Mietin, onko lapsi osoittanut ikäväänsä tuolla kiukkuamisella? Että hän olisi halunnut uida minun kanssani, tehdä jotakin vain äidin kanssa? Olenko liian paljon ollut Oivan kanssa ja suonut vielä pienelle esikoiselle liian vähän huomiota ja aikaa viime aikoina?

Se jää nähtäväksi. Minä saan nauttia Ainon uimaseurasta loppuvuoden ja vuoden alusta pääsemmekin aloittamaan uinnit koko perheenä aloittaessamme sisarusuinnin. Toivon, että silloin kaikki pysymme pinnalla.