Hipelöin ja hihkun

Ainoa ei kiinnosta kääntyminen juurikaan. Paitsi puoli-istuvassa asennossa on aina käännyttävä kyljelleen. No, ehkä tämä tietää meille vanhemmille sitä, ettei tarvitse vähään aikaan etsiä kierimällä piiloon mennyttä vauvaa. Hyvä niin.

Sen sijaan meidän neitiämme kiinnostaa kaksi asiaa ylitse muiden. Kaiken hiplaaminen on yksi. Oli kyse sitten äidin tai isän naamasta, sohvatyynyistä, pehmoleluista. Yksi lempparilelu on tällä hetkellä ylitse muiden: biojätepussin suojakuori. Sitä Aino jaksaa rapistella lähes loputtomiin. Vanhempien naamaa on myös kiva puristella ja se varmistaa, että neidin kynnet pidetään lyhyinä. Naamaa myös vatkataan kuin muovailuvahaa siihen tahtiin, että voisi luulla, että jälkikasvumme on tuleva plastiikkakirurgi.

Toinen lempipuuha on hihkuminen. Tai pikemminkin kiljuminen. Mitä lujempi ääni, sen parempi. Sitten, kun kurkusta saadaan kajautettua hieno ja kova ääni, leviää pienille kasvoille mitä levein hymy. Pahimmillaan volumetaso lähenee melurajaa ja korvatulpat tai kuulosuojaimet olisivat tarpeen. Ainakin mamman pinna alkaa kiristyä, kun jälkikasvu harjoittelee äänenkäyttöä lukemattomia tunteja päivässä.

P.S. Ja unohdin mainita kolmannen asian. Tekniset vempeleet, oli kyse sitten kännykästä, tietokoneesta tai kaukosäätimsestä, kiinnostavat lastamme yli kaiken. Ainoa on ihan turha yrittää viihdyttää muilla keinoin, kun tv tai tietokone on päällä. Hän suorastaan suuttuu, jos hänet viedään kiehtovan näytön äärestä pois.