Ennen Ainon syntymää pelkäsin äitini ja anoppini kommentteja ja opastusta vauva-asioissa. Pelkäsin, että he tuputtaisivat jatkuvasti neuvojaan. Anopin kohdalla pelko on osoittautunut turhaksi. Siitäkin huolimatta, että hän on aikoinaan työskennellyt kymmenen vuotta neuvolan terveydenhoitajana ja tietää siten "kaiken". Häneltä saa kyllä tarvittaessa neuvoja, mutta hän odottaa, että kysymme niitä. Hän ei tuputa, ei neuvo, eikä ohjeista. Hyvä niin.
Oma äitini on se murheenkryyni. Hän tuputtaa, ohjeistaa ja on neuvomassa koko ajan. Ja millä? Minun syntymävuoteni ohjeistuksilla. Ou jee! Suurin osa noista ohjeistuksista ei enää tänä päivänä edes pidä paikkaansa. Mutta yritäpä sanoa se yli-innokkaalle isoäidille...
Pahin yhteenotto sattui itsenäisyyspäivänä kummitätini luona. Meillä on tietyt nukutusrutiinit, joita toistamme, oli yö tai päivä. Nämä rutiinit eivät äidille käy. Usein nukuttaessa Aino itkeskelee vähän ennen nukahtamistaan. Äitini ei tätä kestä, koska "vauvaa ei saa huudattaa". Ymmärrän toki, että vauvan itku tuntuu hänestä pahalta, koska itse olin todella itkuinen ja paljon sairasteleva, vaativa vauva aikoinaan. Minä ärähdin kovaan ääneen, että meidän perheessä toimitaan meidän asettamien tapojen mukaan. Sitten, kun lapsenlapsi on mummolassa, toimitaan mummolan säännöin. Mutta tällöinkin pitää kunnioittaa niitä sääntöjä, joita lapsen vanhemmat ovat hänelle asettaneet. Luojan kiitos, tätä komppasi myös lastentarhanopettaja-kummitätini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!